Moona-blogi

Sinä olet minun ihmeeni.

Olen odottanut sinua jo ennen kuin tiesin sinun olevan totta.

Olen uskaltanut unelmoida sydämesi sykkeestä vielä tietämättä matkani pituutta.

Olen halunnut pitää sinut turvassa jo ennen kuin tiesin sinun olevan sydämeni alla.

Vaikka elämä veisi minut karikolle ja näyttäisi pimeitä puoliaan, sinä pysyt minun ihmeenäni.

Sinä olet osoitukseni siitä, että voin itse määritellä elämääni.

Olet sydämeni alla sykkivä pieni pala rohkeutta.

Muistutat minua aina siitä, että sairauden keskellä on elämää. Valoa. Toivoa.

Sinä olet minun ihmeeni ja minä rakastan sinua nyt ja aina.

Sinä endotar, joka vielä taistelet oman ihmeesi eteen, voimia ja rakkautta. Tämä sairaus voi viedä meiltä niin paljon ja valitettavan harvoin se tuntuu antavan mitään takaisin. Tämä sairaus valaa meihin epätoivoa ja vapisuttaa maata jalkojemme alla siten, ettemme uskalla luottaa tulevaan. Koko raskauteni ajan tämä sairaus on kuiskinut korvaani pelkoja ja uhkakuvia siitä, miten se tulee vielä voittamaan. En halua antaa sen voittaa, haluan taistella. Haluan luottaa tulevaan ja työntää sairauteni niin kauas, että sen täytyy huutaa yltääkseen minuun. Huutaa kunnes sen ääni käheytyy ja lopulta katoaa. Haluan antaa sinulle voimaa tehdä samoin.

Mitä tahansa voi käydä. Mitä lähemmäs saavun maalia, sitä kauempana se tuntuu olevan. Haluan sulkea silmäni ja juosta niin kovaa kuin pääsen viimeiset metrini ennen kalkkiviivoja. Toivoa juostessani ettei sairauteni ehdi kampata minua viimeisten askeleideni aikana. Olen saanut kulkea raskauteni 8 kuukautta siltä rauhassa, tuntien kuitenkin, miten se kokoajan tarkkailee minua, on minussa. Yhtä tiiviisti kuin se toivo, mitä yritän parhaani mukaan suojella, minkä sydämen sykkimisen haluan kuulla kuukauden päästä kehoni ulkopuolella.

Sinä endotar, joka vielä taistelet oman ihmeesi eteen. Voimia ja rakkautta. Tämä sairaus voi viedä meiltä niin paljon. Toivotaan, että me olemme niitä, jotka voimme osoittaa, mitä voimme siitä huolimatta saavuttaa.

Aiempaa Enemmän

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Mikä on reaktiomme, kun haluamme tietää lisää jostakin, mikä pelottaa, ahdistaa ja tuntuu suurelta tuntemattomalta? Sormet sauhuten näppäilemme itsemme Vauva.fi:n pimeimpään nurkkaan ja olemme kyseisten tekstien lukemisen jälkeen entistä ahdistuneempia ja pelkäämme tätä suurta tuntematonta (minkä luulemme nyt olevan tuttu) entistä enemmän. Tämän takia halusin kirjoittaa sinulle tämän tekstin. Voidakseni helpottaa jokaisen lapsettomuushoitoihin suuntaavan matkaa vastaamalla kysymyksiin, joita saatat pohtia.

Miten pitkään lapsettomuudesta täytyy kärsiä, että pääsee hoitoihin?

Muistan lääkärin kertoneen ensimmäisellä käynnillämme, että lapsettomuushoitoihin otetaan, jos pariskunta on aktiivisesti yrittänyt lasta kahden vuoden ajan ilman raskautumista. Meidän kohdallamme syvä endometrioosini oli kuitenkin vaikuttava tekijä, minkä perusteella pääsimme hoitoihin vajaan vuoden ”tulee, jos on tullakseen” -puuhastelun jälkeen.

Vaatiiko lääkäri pitkäaikaista kuukautiskierron seuraamista?

Lääkäri ei halunnut minulta A4 tai Powepointtia kuukautiskierrostani. Tärkeää olivat tiedot siitä, onko kuukautiskiertoni ollut tasainen, milloin kuukautiseni alkoivat, milloin olen lopettanut ehkäisyn ja mitä ehkäisyä olen käyttänyt.

Mikä on rankinta lapsettomuushoidoissa?

Odottaminen. Minkä jälkeen seuraa odottamista. Ja kun viimein luulet, että odottaminen on ohi, huomaat odottavasi seuraavaa asiaa. Ihminen kaipaa kiinnekohtia, päätepysäkkejä, joita kohti tarpoa. Varsinkin stressaavissa ja kuormittavissa tilanteissa. Lapsettomuushoitojen rankin puoli oli aina huomata, että ikuiselta tuntuva maraton jatkui aina ”tämä vielä” -pysäkin jälkeen.

Tie on kiemurteleva ja poukkoileva. Mitä tahansa voi tulla selkeää ja tarkkaa suunnitelmaa sekoittamaan. Älä siis turvaudu päivämääriin ja viikkoihin. Älä varaa ravintolapöytää juhliaksesi miehesi kanssa sitä, että kävi miten vaan, me selvittiin. Voit ruokaillessasi olla vasta puolessavälissä hoitoja, kuten itse olin.

Hengitä! Minkä jälkeen hengitä! Ja kun viimein luulet, että se on ohi, hengitä!

Miten lapsettomuushoitojen prosessi etenee?

Lyhyen ytimekkäästi hoitojemme kulku oli seuraavanlainen:

26/10: Ilmoitin polille kuukautisteni alkaneen.

12/11 – 19/1: Käytin nenäsumutetta nimeltä Synarela pitäen siitä noin kuukauden tauon hoitojen noin puolessa välissä.

26/11: Ultra, jossa tarkastettiin, onko Synarelan lakkauttanut asianmukaisesti omaa hormoonitoimintaani.

4/12: Ultra, jossa tarkistettiin samaa asiaa. Otin Procren pistoksen, mikä korvasi nenäsuihkeen kuukauden ajaksi.

8/1: Ultra, jossa tarkastettiin Procrenin vaikuttavuus.

10/1: Aloitin Gonal-F pistokset, joiden tarkoituksena oli sykäyttää oma hormonitoimintani uudelleen käyntiin sekä kiihdyttää munasolujeni kasvua.

15/1: Ultra, jossa tarkastettiin Gonal-F pistosten vaikuttavuus.

17/1: Ultra, jossa todettiin Gonal-F pistosten toimineen asianmukaisesti ja minulle annettiin ohjeistus Ovitrellen ottamiseen sekä punktioon tulemiseen.

19/1: Otin Ovitrellepistoksen, jonka tarkoitus oli huolehtia siitä, että munasoluni eivät irtoa ennen punktiota.

21/1: Punktio eli munasoluni kerättiin emättimen kautta. Munasoluja saatiin talteen 21 kappaletta. Mieheni kävi antamassa spermanäytteen hedelmöittämistä varten.

22/1: Meidän oli mahdollista tiedustella hedelmöittyneiden munasolujen määrää. Näitä oli 7 kappaletta.

23/1: Aloitin keltarauhashormoni Lugesteronin käytön, jonka tarkoitus oli valmistella kohtuni limakalvo siten, että alkion kiinnittyminen siihen olisi todennäköisempää.

24/1: Alkion siirto, missä hedelmöitetty munasolu siirrettiin emättimen kautta kohtuuni. Tällöin sain tietää asianmukaisesti kehittymään lähteneiden hedelmöittyneiden munasolujen määrän, joita oli kaksi. Toinen niistä pakastettiin kirjallisella luvallamme neljäksi vuodeksi.

6/2: Menin raskausverikokeelle, joka oli positiivinen. Lopetin Lugesteronin käytön.

Tästä voit nähdä hoitojemme keston sekä niiden aikataulun. Ultraäänien ajanvaraukseen en voinut mitenkään vaikuttaa. Lapsettomuuspoli ilmoitti minulle ajan ja tehtäväkseni jäi varmistaa, että kykene ajalle osallistumaan töitteni puolesta. Kaikki ajat alkion istutusta lukuunottamatta olivat ennen klo 12. Itse päätin kertoa hoidoistamme avoimesti esimiehelleni, mikä vähensi suunnattomasti stressiäni hoitojen suhteen.

Mitkä on onnistumisen todennäköisyys?

Lääkäri kertoi meille, että suurin osa lapsettomuushoitoihin osallistuvista pareista onnistuu lapsen saamisessa ennemmin tai myöhemmin. Lapsettomuuden tuoma paine kasvoi kuullessani, että hoitoja tarjottaisiin kunnallisella kolme kertaa, minkä jälkeen olisi tarpeen siirtyä yksityisten palveluntarjoajien puoleen. Tällöin hintalappu olisi kivunnut yhden hoitokierroksen osalta noin 1000–1500 eurosta 5000–10 000 euroon. Me onnistuimme raskautumaan syvästä endometrioosistani huolimatta ensimmäisen hoitokierroksen aikana. Tiedän kuitenkin useita endottaria, jotka ovat olleet lapsettomuushoitojen parissa kymmenenkin vuotta tulematta raskaaksi. En siis osaa antaa tähän ketään täysin tyydyttävää vastausta.

Vertausmielessä sinulle, joka olet aloittamassa omaa matkaasi. Minun ja mieheni lapsettomuushoidot koostuivat IVF-hoidoista. Kyseinen hoitomuoto on lapsettomuushoidoista se pisin ja monivaiheisin. Eli, jos hoitojasi on lääkärikäynnillä kutsuttu muulla nimellä, voit siitä päätellä pääseväsi meitä helpommalla, toki kyseinen kokemus on täysin subjektiivinen. Hoidoista suoriutuminen vaatii rohkeutta ja henkistä vahvuutta, oli prosessi millainen vain. Toivotan matkallesi voimia ja onnea!

Aiempaa enemmän

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

”Siinä se nyt on, tuo pieni piste.” Hymyilen, vaikken näe ruudulla mitään muuta kuin mustavalkoista epätasaisuutta. ”Nyt ei muuta kuin toivotaan parasta.” Poistun alkion istutuksesta, eli hedelmöitetyn munasolun istuttamisesta kohtuuni, sekavin tuntein. Kaikki tämä vaiva, kipu ja henkinen tuska päättyi tähän käyntiin. Nyt en voi tehdä muuta kuin odottaa ja hoitajan ohjeistuksen mukaan olla ajattelematta asiaa. Kyseinen ohjeistus kaikessa typeryydessään ja mahdottomuudessaan sai minut nauramaan hoitajalle päin naamaa. Olen antanut kehoni ja mieleni tälle noin vuoden pituiselle projektille nujerrettavaksi, ja nyt kahden viikon ajan ohjeistukseni on olla ajattelematta sitä. Yeah right!

Ensimmäinen viikko sujui hyvin. Minulla ei ollut mitään oireita. Olin tarkoituksella täyttänyt kalenterini töillä, opiskelulla ja ystävillä. En halunnut antaa itselleni hetkeäkään aikaa ajatella. Joka ilta nukutin itseni äänikirjalla, koska muutoin ajatukset karkasivat mahdolliseen lopputulokseen. Toisen viikon alkaessa en kestänyt enää. Tein raskaustestin, vaikka jokainen rationaalinen solu minussa huusi, etten saisi tehdä näin, koska tulos on kaikkea muuta kuin varma. Tuijotin sinistä väriainetta, joka juoksi tikkua ylemmäs. Yksi viiva. Tunsin, miten pettymyksen syvä koura nappasi keuhkoistani kiinni ja rutisti estäen hengittämisen. Tässä nyt oli kaiken tämän työn ja vaivan lopputulos. Itkin ikuisen yhden viivan kiroustani ja jatkoin päivääni.

Tästä alkoi defenssikierteeni, missä hoin itselleni tämän olevan positiivista tulosta parempi vaihtoehto. Minun vain ei ole koskaan tarkoitus saada lapsia. Keskitän elämäni opiskelulle, saavutan kaiken mahdollisen ja mahdottoman urallani. Saanpahan elää juuri sellaista elämää kuin itse haluan, ei tarvitse tuhlata aikaa lapsen tarpeille ja toiveille. Saan olla itsekäs ja miettiä lopun elämääni vain itseäni. Hokiessani tätä pari päivää taisin lähes unohtaa lopullisen tuloksen odottamisen, toteutin hoitajan ohjeen ja en ajatellut asiaa.

Muistutin miestäni tiistai-iltana, että huomenna minulla olisi raskausverikoe ja kehotin heti samaan lauseeseen olla odottamatta suuria. Tuntui pahalta nähdä miehen toiveikas katse ja innostus asiasta puhuttaessa. Olinhan itse jo täysin varma, että tulos tulee olemaan negatiivinen. Aamulla mennessäni vessaan ja avatessani peilikaapin käyttämätön raskaustesti tuijotti minua. No perkele, ajattelin, otin sen paketista ja annoin palaa. Kiroukseni purkautui yhdellä kultaisella suihkulla. Kaksi viivaa. Juoksin yläkertaan herättämään mieheni ja kerroin, mitä oli juuri tapahtunut. ”Eikös sitä tähän pyritty”, hän tokaisi hymyillen ja halasi minua. Ikuinen pessimisti sisälläni kehotti kuitenkin vielä rauhoittumaan. Ehkä tämä oli vain käyttämäni keltarauhashormonin lumevaikutus.

Menin verikokeen kautta töihin. En kyennyt keskittymään. Tuijotin jatkuvasti puhelintani toivoen hoitajan laittavan minulle Kaiku-chatin kautta verikokeeni tulokset. Vihdoin ennen lounasta huomasin saaneeni viestin. Lukittauduin kesken työkaverini lauseen vessaan lukeakseni sen rauhassa ja peittääkseni reaktioni vessan oven taakse. ”Onneksi olkoon, olet raskaana.” Tuijotin tekstiä ja keskityin hengittämiseen. Hetkellinen paniikki valtasi mieleni. Pystynkö tähän, osaanko olla äiti, onko meistä vanhemmiksi? Katsahdin peiliin, näin hymyilevän, onnellisen naisen. Ymmärsin, että ilmeeni ei olisi ollut tämä, jos tulos olisi ollut jotain muuta. Olen raskaana. Minusta tulee äiti. Soitin miehelleni ja jaoin hymyni hänelle.

Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Noin 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja koska raskauteni alkoi IVF-hoidoilla ja koska minulla on krooninen sairaus, eli endometrioosi, en uskalla omia raskaana olevan identiteettiä aivan vielä. Olen samaan aikaan suunnattoman onnellinen ja samaan aikaan joka kerta käydessäni vessassa pelkään paperin värjäytyvän punaiseksi. Yritän kuitenkin nauttia raskausoireistani, kaikessa niiden kauheudessa, ja miehestäni esiin tulleesta huolehtijahoivaajasta, niin kauan kuin se minulle vain sallitaan. Jos minulle ei jää tästä mitään muuta käteen, on tämä ainakin iso keskisormen nosto endometrioosilleni. Huuto sille päin naamaa, näetkö, sinä et määrittele lapsilukuani. Todistin sinulle juuri, että on fyysisesti mahdollista raskautua sinusta huolimatta! Hah!

Aiempaa enemmän

Lue lisää bloggaajan aikaisempia tekstejä lapsettomuudesta:

Kiitos

Aiempaa enemmän

Selviän myös huomisesta

Pienin askelin

Istuin keskussairaalan naistentautien poliklinikalla täristen odottamassa omaa vuoroani. Vatsassa muljahteli inhottavasti. Minua jännitti suunnattomasti, vaikka vastassa olisikin tuttu ja hellä lääkäri. En ollut varma edes siitä, mitä vastaanotolla tehtäisiin tai mitä lääkäri tällä kertaa sanoisi endometrioosini tilasta. Odotin vuoroani gynekologille tuhannetta kertaa, vaikka moni minun ikäiseni ei ollut käynyt edes rutiinitarkastuksessa.

Odotusaulassa oli paljon minua vanhempia naisia. Jotkut vierelläni istuvista naisista olivat raskaana. Eräs voipuneen näköinen odottava äiti kärrättiin odotusaulaan pyörätuolilla. Hän alkoi huutaa haluavansa heroiinia. Hän janosi huumeita, halusi päästä pois odotusaulasta ja tarttui siksi hoitajaa kädestä tarpeettoman kovaa. Hoitaja torui odottavaa äitiä ja muistutti raskaudesta sekä siitä, että nyt tulisi ajatella myös syntymättömän lapsen hyvinvointia. Siihen nainen vastasi kirkumalla, että häntä ei kiinnosta vauva: hän vain haluaa nyt niitä aineita. Oma vuoronumeroni ilmestyi TV-taululle pimpottelevan äänen saattelemana, ja niin pääsin pois odotusaulan ahdistavasta tilanteesta. 

Kurkkuun nousi pala. Minua alkoi suututtamaan valtavan paljon. Gynekologin tutkimushuoneessa mielessäni pyöri edelleen äskettäin näkemäni välikohtaus. Miksi ihmiset, jotka olisivat hyviä ja rakastavia vanhempia eivät välttämättä koskaan saa omaa pienokaista, kun toiset naiset tulevat raskaaksi tahattomasti (tai oman huolimattomuutensa takia), vaikka he eivät edes haluaisi koko lasta. Jotenkin valtavan epäreilua.

Diagnoosini jälkeen minua on ohjeistettu hankkimaan lapset mahdollisimman nuorena endometrioosiin liittyvän lapsettomuusriskin vuoksi, mieluiten ennen 25 ikävuotta. Kierukan laiton jälkeen vastaanotolla uskaltauduin ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti kysymään lääkäriltäni, että mitenkäs nyt sitten ne lapset. Lääkäri vahvisti aiemmat sanansa: iän karttuessa hedelmällisyys laskee muutenkin, ja mitä nuorempana lasta yrittää, sitä helpompi se on saada. Hän huomautti silti perään, että minulta kuitenkin irtoaa munasoluja, kohtuni on melko siisti ja lapsettomuuden hoitokeinoja on nykyään olemassa hyvin paljon. Mahdollisuuteni ovat edelleen erinomaiset verrattuna esimerkiksi 37-vuotiaaseen endometrioosipotilaaseen. Kolmannen vuoden lukio-opiskelijana en tietenkään ollut lasta suunnitellut tai lasta yrittänyt, mutta endometrioosin tuoma lapsettomuusmahdollisuus pelottaa minua edelleen lääkärin tsemppaamisista huolimatta.

Tuntuu, että tämä sama teema pyörii päässäni ihan päivittäin. Pyhäinpäivänä vein rakkaan ystäväni haudalle kynttilän. Muistelin kyynel poskella ja pieni vieno hymy kasvoilla, miten olimme 12-vuotiaina sopineet, että sitten kun olemme raskaana, ilmoitamme siitä ensimmäisenä toisillemme. Hautausmaalla katseeni osui menetettyjen lasten muistokiveen ja siinä ympärillä lepäävään valtavaan kynttilämereen. Niin monta pientä ja lämmintä liekkiä sytytettynä niille lapsille, jotka syntyivät tähän maailmaan, mutta eivät saaneet mahdollisuutta kokea elämän ihmeitä. Monen monta kynttilää sytytettynä niille lapsille, jotka eivät saaneet edes alkuaan, vaikka äiti ja isä olisivatkin kuinka toivoneet, halunneet, yrittäneet ja jo valmiiksi pienokaistaan rakastaneet. 

Mietin, olisinko minäkin tuon hautakiven äärellä jokin päivä. Itkemässä sitä, miten minun kehoni ei koskaan onnistunut antamaan miehelleni ihka omaa lasta eikä vanhemmilleni lastenlasta. Suremassa sitä, etten koskaan saanut mahdollisuutta olla äiti.

Lapsettomuuden pelko on hyvin uusi ja vieras minulle. Miksipä olisin sitä aiemmin edes sen kummemmin miettinyt: minulla on vain kahdeksantoista vuotta elettyä elämää alla. To do -listallani oli ensimmäisenä kouluttautuminen, pitkään opiskelu ja menestyksekäs ura, itseni etsiminen ja löytäminen sekä ympäri maailmaa matkustaminen ja kenties ulkomailla asuminen. Lapset eivät koskaan kuuluneet niihin aarrekarttoihin, joita askarreltiin leikkaamalla lehdestä sellaisia kuvia, jotka kuvastivat omia unelmia ja päämääriä. Lapset eivät yksinkertaisesti kuuluneet kärkisijoille asioissa, joita elämältäni haluan, vaikka ympärilläni on aina ollut paljon sisaruksia ja suuri, rakastava perhe. Ajatuksenani oli, että ehkä hankin niitä lapsia sitten joskus, kun olen kokenut tarpeeksi. Jos vielä silloinkaan.

Mutta eihän elämä aina, jos koskaan, mene suunnitelmien mukaan. Sen olen joutunut oppimaan jo moneen otteeseen. Tieto mahdollisesta lapsettomuudesta tai ongelmista lasten saamisessa herätti minussa yhtäkkiä jonkinnäköisen äidinvaiston ja vauvakuumeen. Yhtäkkiä lapsen saaminen nousi ykkösprioriteetiksi elämässä. Takaraivossa jyskyttää ahdistava ajatus lapsettomaksi jäämisestä. 

Aika kuluu eikä se pysähdy odottamaan sitä, että minä olisin valmis äidiksi. Minä kasvan, ja niin kasvaa myös endometrioosini.

Charlotta

Lue lisää kirjoittajan tekstejä:

1. N80.9, Määrittämätön endometrioosi

Viikolla 43 olen lukittautuneena työpaikan palaverihuoneeseen. Puhelin tuuttaa uudelleen ja uudelleen, kukaan ei vastaa. Jännitän niin, että kädet hikoavat. Koitan hengitellä ja rauhoitella mieltäni siinä onnistumatta. Vihdoin hoitaja  vastaa. ”Ne alkoi tänään, kuukautiset siis.” Vasta hetken hiljaisuuden jälkeen ymmärrän selventää lapsettomuushoitajalle kuka olen ja miksi soitan. Sulkiessani puhelinta henkäisen syvään. Nyt se siis alkaisi, lapsettomuushoidot.

Viikolla 48 minua ultraava lääkäri pyytää kolmatta kertaa vastaustani siihen voisinko olla raskaana. ”Tällaisia ihmeitä aina joskus sattuu." Vastaan joka kerta, ettei tämä varmaankaan ole ilman sukupuoliyhdyntää mahdollista. Seksi ei ole kaiken tämän keskellä kuulunut lempipuuhiini. Olen käyttänyt kaksi viikkoa hormonitoimintaani lakkauttavaa Synarela nenäsuihketta eikä toivottua välivuotoa ole tullut. ”Niin mutta joskus näitä käy”, inttää lääkäri. Mieleni tekee kysyä, että odottaako hän jouluksi uutta Jeesusta vai miksei hän ymmärrä vastaustani? Ajan jälkeen itken kauppakeskuksen vessassa ja pissaan tikkuun. Jos se olisi sittenkin mahdollista. Ei ollut.

Yöllä samalla viikolla avaan silmäni. Sattuu. Koitan kääntää kylkeä, sattuu liikaa. Kuulen miehen liikkuvan alakerrassa. ”Sattuu!” huudan niin kovaa kuin pystyn. Miehen tukemana kävelen kaksin kerroin vessaan. Jos pissalla käyminen auttaisi. Ei auta. Istuudun itkien yöpuku päällä autoon ja suuntaamme päivystykseen. Päivystyksessä kerron, miten Synarelasta seuranneet kovat selkäkivut eskaloituivat nyt tähän päivystysreissuun. Nukun neljä tuntia päivystyksen sohvalla pienessä kippurassa, koska kipuni ei kuulemma ole akuuttia hoitoa tarvitsevaa. Pääsen neljän tunnin jälkeen lääkärille, joka kertoo minulla olevan endometrioosi ja kehottaa soittamaan akuuttia aikaa Naisten tautien polille. Pyydän sairaslomaa. Saan päivän. Thanks for nothing.

Viikolla 49 itken ja hoen, miten en halua tehdä tätä. Pidän mielestäni aivan liian isoa pistosta kädessäni ja itken etten osaa, halua tai uskalla. Olen ollut aamulla ultrassa ja saanut kehotuksen vaihtaa Synarelan Procren pistokseen, mikä samaan tapaan jarruttaisi omaa hormonitoimintaani, mutta sopisi minulle mahdollisesti paremmin. En halua. Haluan lopettaa hoidot ja näyttää koko maailmalle keskisormea. Mieheni rauhoittelee minua parhaansa mukaan. Koen vihaa sitä kohtaan, että hän saa olla jatkuvasti rauhoittelija ja sivusta seuraaja. Puren hammasta ja pistän. Itken ja hylkään ensin mieheni tarjoaman halauksen. Toisella yrittämällä otan sen vastaan ja vajoan syleilyyn.

Viikolla 3 käyn kahteen otteeseen ultrassa. Molemmista tuli hyviä uutisia. Aiemmalla viikolla aloittamani Gonal-F pistokset toimivat suunnitelmien mukaisesti. Olin saanut niiden avulla kasvatettua normaalin yhden munasolun sijasta 21 munasolua. Ilmankos olo oli ollut hieman tukala. Tunsin toivon heräävän jälleen. Minusta voi sittenkin tulla äiti!

Viikolla 4 istun hoitojen alkamisen jälkeen kuudennen kerran samassa odotusaulassa. Nimeni huudetaan. Siirryn nojatuoleilla varustettuun lepäämöön. Täältä minut tullaan pian hakemaan punktioon eli munasolujen keräämiseen. Sen jälkeen tämä kaikki on ohi – kävi miten kävi. Siirrymme toimenpidehuoneeseen. Hoitaja kertoo minulle kaiken, aivan kaiken, mitä kukakin tekee ja miksi. Itse en saa sanottua sanaakaan. Nyökkäilen vain. Tunnen miten kehoni kiristyy ja itselleni tuttu jännityksen myötä iskevä tärinä ottaa minusta vallan. Riisuudun ja käyn paletille makaamaan. Hoitajan kasvot ilmestyvät jostain takaa eteeni. Hän haluaa nimeni ja hetuni. Hetkellinen paniikki iskee, kaiken tohinan keskellä en meinaa muistaa hetuani. Saan sen soperrettua. Toimenpide alkaa. ”Hengitä, hengitä hengitä.” Se on ainut, mitä suostun ajattelemaan. Toimenpide sattuu niin paljon, että inahtelen ääneen ja itken. Hoitaja ottaa minua kädestä. Puristan sitä niin kovaa, että pelkään häntä sattuvan. ”Ei hätää, mä olen tässä.” En voisi olla siitä enempää kiitollinen. Suljen silmäni, rauhoittavan ja kipulääkkeen sekoitus humahtaa päähäni. Rauhoitun. ”Tää on vaikeeta, mutta sä pärjäät superhienosti”, hoitaja sanoo.

Siinä hän on aivan oikeassa.

Aiempaa enemmän

Lue lisää Aiempaa enemmän -bloggaajan kirjoituksia:

1. teksti: Aiempaa enemmän

2. teksti: Sipsikaljavegaani ilman sipsiä tai kaljaa

3. teksti: Selviän myös huomisesta

4. teksti: Kiitos

5. teksti: Pienin askelin

Lapsettomuushoitaja. Enpä tätäkään numeroa ajatellut jonakin päivänä tallentavani puhelimeeni. Naurahdan tämän sanomisen perään pyrkien keventämään tunnelmaa.  Mieheni tarkkailee minua katseella, mikä kertoo hänen näkevän vitsailevan kuoreni läpi ja tietää, miltä minusta oikeasti tuntuu. Pelkään, suren ja jännitän. Samaan aikaan olen innoissani ja toivoa täynnä. Ensimmäinen askel on otettu. Olen varannut meille ensimmäisen ajan lapsettomuuspolille. Hormoniverikokeiden kautta suuntaisimme kuukauden päästä maaliskuussa ensimmäiselle ajallemme.

Istun mieheni kanssa lapsettomuuspolin odotusaulassa ja tuijotan groteskeilta tuntuvia maalauksia ja valokuvia seinillä. Polin seinillä roikkuu enemmän hedelmällisyyttä kuvina, mitä kohtuuni tuntuu mahtuvan. Ihmettelen, miksi henkilökunta haluaa aiheuttaa sisustuksellaan tällaisen mielikuvan. Pohdintojeni lomassa katseeni osuu kohtalonsisareni silmiin. Katselemme hetken toisiamme, nolouden ja voimaantumisen samanaikainen tunne on hämmentävä. Katseyhteytemme katkeaa äänekkäästi itkevän pariskunnan kävellessä toimenpidehuoneesta ja polilta ulos. Katsomme jälleen toisiamme ja hymyilemme. Kuin toivottaisimme toisillemme onnea matkaan. Tartun miestäni kädestä ja mietin, miten pelottavalta aulassa tuntuisi istua yksin.

Toimenpidehuoneessa en tiedä, miten istua, olla ja puhua. Pelkään ihan hölmöjä asioita. Pelkään, että sanon jotain typerää ja älykkyysosamääräni havaitaan liian pieneksi enkä saakaan äidin paikkaa. Pelkään hoitajien ja lääkärien naurahtavan sanoen, ettei meillä ole toivoa. Pelkään hoitohenkilökunnan näkevän lävitseni, pelkään heidän näkevän epävarmuuteni ja pelkoni äidiksi tulemisen suhteen. Pukuhuoneessa ennen ultraääntä henkeä alkaa ahdistaa. Tartun tuolin selkänojaan ja keskityn hengittämiseen. Päässä juoksee ajatuksia siitä, miksi minä joudun käymään tämän läpi, miten toiset tuntuvat raskautuvan jo pelkästä katsekontaktista, miten ikinä jaksan tämän koko prosessin. Mieheni on kuin telepaattisesti arvannut vaimon romahduspisteiden nousseen taivaisiin ja ilmestyy pukuhuoneeseen. Saan halauksen ja muistutuksen siitä, että otamme yhden askeleen kerrallaan. Yhden pienen askeleen kerrallaan. Olo tuntuu kevyemmältä ensimmäisen ajan jälkeen. Tunnen toivon heränneen lääkärin kehotuksesta yrittää lasta luonnollisesti vielä kaksi kuukautta.

Toukokuussa samassa odotusaulassa uudelleen istuminen tuntuu väkisinkin häviöltä. Vastaan lääkärin ”mitä kuuluu” kysymykseen ”en ole raskaana” ilman kiertelyä tai muita small talk latteuksia. Käsiäni alkaa tärisyttää ja pelkään ääneni värisevän. Haluan vain ajan olevan pian ohi. Lääkäri selostaa vaikean endometrioosidiagnoosini takia saamamme pitkän ivf-hoidon prosessia. Päässäni hakkaa miljoona ajatusta ja kysymystä, lääkeaineista,  lääkemuodoista, aikatauluista sekä mahdollisista sivuvaikutuksista. ”Kirjoita ylös, kirjoita nyt edes jotain ylös...” Mitään en kuitenkaan kirjoita. Valitan lääkäriystävälleni ajan jälkeen, miten meidät lähetettiin ajalta kotiin täysin tyhjin käsin, eivät antaneet aiheesta mitään brosyyria. Saan ystävältäni suullisen esitelmän ivf-hoidoista ja kirjallisia ohjeistuksia. Nostaessani näitä papereita laukustani käteni osuu itselleni aivan uuteen paperinivaskaan. ”Lue nämä ennen hoitohin ilmottautumista.” Näin hoitaja oli antamaansa paperiin kirjoittanut. Paperiin, mitä en siis mielestäni ollut koskaan saanut. Tunnen itseni tyhmäksi ja hölmöksi. Jännittäminen, informaation tulva sekä kaikki muut tuhannet samanaikaisesti tulevat ja menevät tunteet vievät aivoista tilan paljolta tärkeältä informaatiolta. Tärkeimmän kuitenkin muistan. Lokakuussa meidän hoitomme alkavat. 

Hoitojen ensimmäinen todellinen vaihe on nyt alkanut, aloitin nenäsuihkeiden käytön marraskuussa. Kaikkien näiden tänä vuonna otettujen pienten ja hieman suurempienkin askelten jälkeen huomaan odottavani vuoden 2018 vaihtumista täysin uudella tavalla muihin vuosiin verrattuna. Toivoisin tämän vuoden vain olevan jo ohi. Tämä koko vuosi on kulunut endometrioosin ja lapsettomuushoitojen tahdissa, pienistä askelista on tuntunut kehittyvän loppumaton maratoni. Olen suunnattoman onnellinen niin monesta asiasta. Pääsimme nopeasti hoitoihin, minulla on täydellinen tukiverkosto, Suomessa lapsettomuushoitoja saa kunnalliselta erittäin huikeaan hintaan... Kuitenkin mieleni tuntuu jatkuvasti keskittyvän hoitojen odotuksen aiheuttamaan ahdistukseen. Pitkäaikainen stressitila ei ole mukavin matkakumppani. Tähän kun yhdistetään endometrioosin aiheuttamat oireet saadaan hyvin kulutettu yksilö. Odottaminen on oman kokemukseni mukaan ollut tähän astisten hoitojemme raskain vaihe. Pienin askelin olen kuitenkin edennyt jo monien kilometrien matkan. Samoilla pienillä askelilla jatkan etenemistä ja pääsen maaliin, sisälsi se sitten mitä vain.

Aiempaa enemmän

Kiitos

Aiempaa enemmän

Sipsikaljavegaani ilman sipsiä tai kaljaa

Selviän myös huomisesta

Lapsettomuus oli minulle kuin jyrkänne: joka kuukausi seisoin jyrkänteen reunalla ja toivoin parasta, mutta endometrioosi tuli ja läimäisi alas kerta kerran jälkeen. Hetken makasin pohjalla, kaikkialle sattui, eikä itkusta tullut loppua. Pohjalta kivuttiin ylös ja kuukauden päästä tipahdettiin uudestaan alas. Samalla jyrkänteellä seisoin kuusi vuotta, kuukaudesta toiseen. 

Pääsin siltä jyrkänteeltä pois. Vanha elämäni päättyi ja alkoi uusi, täysin erilainen elämä. Endometrioosini on rauhoittunut, ainakin hetkellisesti. Lapsi on rakas, pieni ja ihmeellinen. Huomaan silti vieläkin käsitteleväni lapsettomuutta ja pohtivani, mitä sitten tapahtuu kun endometrioosin aiheuttamat kivut palaavat. Nyt on kuitenkin aika nauttia suvantovaiheesta, kolmen kuukauden ikäisen vauvan pulputuksesta ja hymyistä. Seurata hänen kasvuaan ja iloita edes yhdestä ihmeestä.

Niille, jotka vielä seisovat sillä samalla jyrkänteellä, toivotan onnea. Periksi ei kannata antaa, eikä jäädä yksin. Itselleni vertaistuella niin lapsettomuuden kuin endometrioosinkin suhteen on ollut suuri merkitys. Kirjoittaminen on myös auttanut käsittelemään omia tunteita. Nyt koen kuitenkin, että minun on aika antaa jollekulle muulle tilaa kirjoittaa.

Aurora

Lue Auroran vanhempia tekstejä:

Isoin unelmani

Lapsettomuus vahvisti parisuhdettamme

Lapsettomuuden kipuilut vaihtuivat synnytyspelkoon

Maaliviiva lähestyy, laskettu aika on nyt heinäkuun alussa. Lievistä endometrioosiin viittaavista kivuista, alhaisista rauta-arvoista ja heittelehtivistä sokeriarvoista huolimatta ollaan selvitty tähän asti. Vauva on keskivertomittojen mukainen ja minulle tullut tiukan dieetin ansiosta vain 6 raskauskiloa. Jotain hyötyä ollut siis siitä raskausdiabeteksestakin ja ”pienistä” pelkotiloista synnyttää jättimäinen sokerivauva. Olin siis itse aikoinaan 4,9 kilon jötkäle, mutta niihin aikoihin raskausdiabeteksen seuranta ja ruokavalio tuskin olivat samaa luokkaa kuin nykyään.  

Synnärikassi odottaa pakattuna eteisessä. Synnytyksen olen taas pyrkinyt työntämään mielestäni kokonaan pois, koska olen ajatellut etten voi sen kulkuun paljoakaan itse vaikuttaa. Perhevalmennuksessa puhuttiin turhan paljon välilihan leikkelyistä, imukupeista ja rautapihdeistä, mutta jotenkin onnistuin sulkemaan korvani niin, etten vieläkään tiedä mihin niitä rautapihtejä käytetään. Hyvä niin. Tosin toisen Moona-bloggaajan, Katinkan, viimeisin teksti herätti ajattelemaan kovaa vauhtia lähestyvää raskauden päätösvaihetta. Olisin toki voinut itsekin pyytää, että endometrioosini ja sen tuomat mahdolliset sivujuonet loppuhuipennuksen suhteen otettaisiin mahdollisimman hyvin huomioon. Minulla ei ole mitään tietoa, millainen osaaminen lähimmällä synnytyssairaalalla on endometrioosiin liittyen. Asumme pääkaupunkiseudulla, joten voisimme toki suoriltaan painella Naistenklinikallekin. Joka tapauksessa näistä pohdinnoista huolimatta vasta H-hetken koittaessa nähdään, missä sairaalassa on sitten tilaa meille.  

Aurora

Lue lisää Auroran raskaus-ajasta:

Niin kauan kaivattu, pelottava raskaus

Raskaus parantaa endon ja muita legendoja

Lapsettomuus vahvisti parisuhdettamme

Olipa kerran eräs maaliskuinen ilta, kun saavuin illalla töistä kotiin. Eteisen lattialle oli kertynyt pienimuotoinen kasa mainoksia sekä kirjekuori. Tämä viaton kirje sai pelonsekaisia tunteita esille: taasko yksi käynti lisää – ilman hoitoa? Kuukausi vierähti kuin siivillä, poliklinikkakäynti lähestyi ja nyt siitä on jo viikko, kun kävin tällä käynnillä. Viimeinkin sain kuulla positiivisia uutisia!

Käynti alkoi siitä, että lääkäri alkoi kysellä ja käydä läpi suurta oireideni kirjoa. Minun piti muun muassa arvioida 1-10 asteikolla, että kuinka kovia mitkäkin kivut ovat ja missä vaiheessa kiertoa niitä esiintyy. Jo tässä vaiheessa lääkärilläni oli jo suunnitelmia, että miten edetään kipujeni hoidon suhteen. Toki tehtiin vielä sisäultra ja tarkasteltiin, että mitä näkyy.

Koska lapsitoive on aktiivisena päällä ja kivut sen verran rajuja, sain lähetteen leikkausjonoon! Tarkoituksena olisi siis leikata pinnallisia endometrioosipesäkkeitä ja muutenkin tarkastella tilannetta – pinnalliset pesäkkeet kun eivät välttämättä näy lainkaan ultrassa tai edes magneetissa. Raskautta ajatellen laparoskopian jälkeen saattaa olla todella hyvä mahdollisuus raskautua – siis jos lapsettomuus on ollut endometrioosista johtuvaa.

Jos vielä laparoskopian eli vatsaontelon tähystysleikkauksen jälkeen kivut jatkuvat entiseen malliin, niin teimme varasuunnitelman tulevaa hoitoani varten. Minulle voidaan tarpeen vaatiessa asentaa neuromodulaattori kipuja hallitsemaan eli ns. huijamaan aivoja, etten reagoisi niin pahasti koviin kuukautiskipuihin. Kaiken kaikkiaan olen ollut todella yllättynyt ja positiivisin mielin tästä kaikesta!

Todennäköisesti pääsen laparoskopiaan kesällä, viimeistään loppukesästä, enkä malttaisi millään odottaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Onhan tätä jo odoteltu vuosia.

Kiputar

Lisää Kivuttaren tekstejä:

Kivun kaltoin kohtelema

Parisuhteen ja endometrioosin yhtälö

Uusi vuosi mutta vanha ystävämme – endometrioosi

Raskausviikolla 15 lähes heti edellisen blogipostaukseni jälkeen sain ensimmäisen supistuksen. Harjoitussupistukset kuuluvat asiaan jossain vaiheessa raskautta, mutta supistusta seuranneet alavatsakivut ja kirvely eivät. Minut lähetettiin niihin peruslabroihin, joita tein ennen endometrioosidiagnoosia vuoden päivät joka kuukausi. Epäiltiin taas virtsatieinfektiota, ja sukupuolitaudit sekä hiiva testattiin varmuuden vuoksi. Googlettelulla selvisi, että virtsatietulehdus voi tosiaan aiheuttaa supistuksia ja kivut sopivat oireisiin. Ajattelin, että ehkä minulla nyt ensimmäistä kertaa todella on se tulehdus. Kaikki testit olivat kuitenkin negatiivisia ja kohdunsuu kiinni.

Neuvolan lääkäri ei oikein keksinyt syytä oireisiin ja kun mainitsin endometrioositaustani, hän vain naurahti, ettei se enää sitä voi olla. Hänen mukaansa raskaus parantaa sen. Kannattaa kuulemma myös imettää pitkään, koska se pitää endometrioosia loitolla. Itse epäilen vieläkin endoa, mutta se on vain minun mielipiteeni. Sairastuin parin päivän päästä pitkäkestoiseen flunssaan, ja epäilen endokudoksen reagoineen virukseen ensimmäisenä. Toki se on pelkkää mutua. Muutoin endometrioosi on pysytellyt taustalla ja supistuksetkin jäivät vain siihen yhteen kertaan. Neuvolalääkärin asenne tosin turhauttaa vieläkin, ensi kerralla linkkaan hänet Endometrioosiyhdistyksen sivulle, jossa kerrotaan faktoja endometrioosista raskausaikana ja synnytyksen jälkeen. Yhdistys ja vapaaehtoiset tekevät äärettömän tärkeää työtä levittäessään tietoa endometrioosista ja sen oireista. Silti endometrioosista liikkuu legendoja ja taruja vielä hoitoalan ammattilaistenkin suusta.

Pieniä takaiskuja on tullut viime viikkojen aikana. Terveellisistä elämäntavoista ja ruokavaliosta huolimatta sain jo raskausajan diabetekseen diagnoosin. Aikoinaan siis jätin vehnän ja sokerit käytännössä ruokavaliostani kokonaan pois, koska sen piti auttaa endometrioosin aiheuttamiin kipuihin ja turvotukseen. Minun kohdallani se ei vaikuttanut kipuihin ollenkaan, ja mahakin oli vielä niin turvoksissa kuukautisten aikaan, että työkaverit kyseli jo ennen raskautta, olenko raskaana. Koin ruokavalion kuitenkin pienentäneen vähän turvotusta ja jatkoin sitä. Nyt syödään sitten entistäkin terveellisemmin. Perimä vaikuttaa yllättävän paljon asioihin, tämäkin ilo tuli äidiltä perintönä. Vastustuskykykin on ollut heikoilla ja olen sairastellut kaikki mahdolliset flunssat ja norot. Nyt vain odottelen, että suuremmat kommellukset olisivat ohi ja että voisin hehkua kilpaa keväisen auringon kanssa :)

Hyvää kevättä kaikille Moona-blogin lukijoille!

Aurora

Vanhempia Auroran tekstejä:

Konehuoneen kipukimara – elämää endometrioosin kanssa

Miten suhtautua uteluihin lapsista?

Isoin unelmani

Otsikko hämää, sillä endometrioosi aiheuttaa kipua monella eri tavalla ja muuallekin kuin pimppaan. Mistä sitten minun endometrioosini on tehty? Alavatsan tärinäkivuista, pyörryttävistä kivuista kuukautisten aikaan, hetkittäin yhdyntäkivuista ja alati valtavasta henkisestä kivusta lapsettomuuden vuoksi. Lisätään vielä alavatsan turvotusta, virtsaamisongelmia ja ulostamiskipua. Pettymyksiä, väsymystä, kipulääkkeitä ja itsensä ylittämistä kuukaudesta toiseen. Niistä on minun endometrioosini tehty.

Minulla on aina ollut kivuliaat kuukautiset: teininä konttasin lattioilla ja söin hirveitä määriä Buranaa. Leirikoulussa yksi valvojana ollut vanhempi huomasi sen ja sanoi, etten voi syödä sitä kuin leipää. Silloinkin olin syönyt päivän maksimiannoksen ja silti kädet tärisivät kivuista. En käynyt kouluterkkarilla kipujen takia, koska siskollanikin oli ollut kivuliaat kuukautiset ja kuvittelin sen olevan geneettistä.

18-vuotiaana vuosin verta kuin seula kahden viikon välein. Kävin yksityisellä gynekologilla ja silloin puhuttiin liiallisesta estrogeenin tuotosta. Gyne ilmoitti, että raskautuminen tulisi olemaan vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Se ei silloin haitannut, koska kuvittelin etten edes koskaan haluaisi biologista lasta – aina voisi adoptoida.

Parikymppisenä iski sitten valtava vauvakuume. Biologinen kello tikitti ja lujaa; halusin kokea raskauden. Kivut olivat pahentuneet ja ravasin niiden takia lääkärissä saaden epämääräisiä diagnooseja mahataudista virtsatieinfektioihin. Testattiinpa sukupuolitauditkin kerran kuussa. Menin naimisiin ja ehkäisy oli lopetettu taktisesti kolmisen kuukautta ennen häitä. Vuosi meni, eikä vauvaa kuulunut.

Päästiin lapsettomuuspolille, vaikka ei näin nuorilla kuulemma olisi ollut vielä syytä hoitoihin. Siihen mennessä olin googletellut ja alkanut jo itsekin epäillä endometrioosia. Lapsettomuushoidoissa meni pari vuotta ennen kuin minulle tehtiin laparoskopia ja vasta sitten sain virallisen diagnoosin: endometrioosi. Tahattomasti lapsettomia olemme nyt olleet kuusi vuotta ja kuunnelleet kaikilta sukulaisilta sekä tutuilta perinteiset ”Eikös teidän olisi jo aika lisääntyä?” -kommentit.

Nyt mittarissa on ikää 28 vuotta, ja työskentelen lasten kanssa. Tavoittelen vanhemmuutta viimeisellä julkisen puolen tarjoamalla koeputkihoidolla. Tarina on vielä vailla loppusointua, mutta äiti minusta tulee endometrioosista huolimatta. Olkoonkin sitten vaikka adoptoimalla, lahjasoluilla tai vaikkapa kidnappaamalla. Viimeisin oli huono vitsi – arvasitte sen varmaan itsekin? 

Aurora

Lisää Auroran tekstejä:

Miten suhtautua uteluihin lapsista?