Pari viikkoa sitten perhettämme kohtasi suuri tragedia, kun veljeni ja hänen vaimonsa odottamat kaksoset syntyivät ennenaikaisesti viikolla 22. Tyttövauva kuoli välittömästi, mutta hänen veljensä sinnitteli urheasti, kunnes kuoli kahden päivän kuluttua synnytyksestä.
Lapsen kuolema on minusta pahin asia, mitä ihmiselle voi tapahtua, ja lapsen vanhempien lisäksi suru koskettaa myös muita perheenjäseniä. Aluksi tapahtunutta oli sen julmuuden vuoksi vaikea edes ymmärtää, mutta alun shokin jälkeen tuli kaiken nielevä suru yhdistettynä raivoon ja vihaan; miksi juuri heille kävi näin?
Olen tottunut käsittelemään asioitani yksin, ja olen ajatellut, että suru ei väisty suremalla, vaan sen voi koteloida sisälleen avaamatta koteloa enää koskaan. En tiedä, alkaako vuosien terapiassa käyminen tuottaa tulosta, mutta tällä kertaa päätin tehdä toisin ja kertoa asiasta. En kuitenkaan hakenut tukea läheisistäni, vaan ihmisistä, joihin olin tutustunut Endometrioosiyhdistyksen ja Moona-blogin kautta.
Kun julkaisin viestini tapahtuneesta Ihanat Endottaret -WhatsApp-ryhmässä, ja Moonan blogiringin Facebook-ryhmässä, minulle alkoi välittömästi sadella tsemppiviestejä. Ihmiset kyselivät huolestuneena vointiani, ja minulle tarjottiin seuraa, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Olin häkeltynyt, sekä ihan valtavan otettu, ja itkin liikutuksen kyyneliä. Nämä tuntemattomat ihmiset, joiden kanssa minulla oli alun perin ainoana yhdistävänä tekijänä krooninen sairaus nimeltä endometrioosi, antoivat minulle niin paljon tukea ja apua, että shokista, surusta ja raivosta huolimatta selvisin päivä kerrallaan.
Meillä jokaisella on omat roolimme, ja minun roolini on olla ihminen, joka tukee muita silloin, kun he eivät itse enää jaksa. Minulla on monta sellaista ihmistä elämässäni, joista en kuule kuin silloin, kun heillä on joku kriisi. Samat ihmiset, jotka lähestyvät minua kriisitilanteessa, sanovat minua kuitenkin kovaksi ja kylmäksi, ja kysyvät minulta usein, että tunnenko mitään. Ehkäpä näiden, joskus raskailtakin tuntuvien päälleni lankeavien odotusten vuoksi minun oli helpompi ottaa tukea ja apua vastaan näiltä silloin vielä tuntemattomilta ihmisiltä, kuin mitä omalta lähipiiriltäni. Heillä ei ollut minusta mitään ennakko-odotuksia, eivätkä he olleet nähneet minua vielä siinä valossa, missä muut minut näkevät.
En syytä nykyisistä rooleistani pelkästään muita. Totta kai myös se, miten itse suhtaudun itseeni, ja että minun on vaikea sietää heikkouksia, vaikuttaa siihen, miten muut minut näkevät. En myöskään usko, että minusta tulee koskaan ihmistä, jonka luokse tullaan, kun kaivataan halausta tai lempeyttä, vaan säilyn ihmisenä, joka pakottaa ihmiset muuttumaan ja kaivamaan itsestään sen oman potentiaalinsa. Opin kuitenkin tästä sen, että myös minulla on oikeus olla välillä heikko ja tarvitseva, ja että apua saa, kun sitä pyytää.
Emmehän me kaikki kivusta ja surusta jalostu, mutta heistä, jotka kestävät kovinta painetta, syntyy timantteja.
Ninni
Lue lisää Ninnin tekstejä:
Kommentit