Tämän viikon blogi tulee helatorstain takia päivän myöhässä. Mukavaa viikonloppua lukijoille!
Lueskelin läpi edellistä kirjoitustani, ja voi kuinka epätoivoinen sävy siinä olikaan. Vaikka juuri niitä tunteita usein hoidoissa jossain vaiheessa koetaankin, etenkin jos hoidot ei anna yhtään lupausta paremmasta. Kevään mittaan tunnelmat vaihtelivat kovasti jännityksestä toivon sekaiseen pelkoon. Seuraavaksi ensimmäisestä IVF:stä (keinohedelmöityksestä) hieman tarkemmin.
IVF-hoito alkoi maaliskuun puolivälissä munasoluja kypsyttelevillä pistoksilla. (Käyn hoitojani julkisen kautta, joten hoitojen eteneminen ei välttämättä ole identtinen yksityisen kanssa.) Pistosten vaikutusta seurattiin suht tiheästi ultraamalla. Ennakkopelkona oli munasolujen yltiöpäinen kypsyminen PCOS:n vuoksi, mutta toisin kävi. Solut kehittyivät hitaasti, ja niitä oli parhaimmillaan vain 5 vähän isompaa follikkelia. Kypsyttävien pistosten lisäksi alettiin laittaa jarruttavia pistoksia, jotta jo kypsyneet eivät tippuisi matkasta. Kypsytystä päätettiin venyttää vielä yhden viikonlopun yli, ja tiistaille varattiin punktioaika. (Lisähuomiona, yllätyksenä tuli, ettei pistoksia niin vaan ollutkaan apteekissa ja osa piti tilata sinne ja meinasi käydä tosi huonosti, kun perjantai-iltapäivän ultrakäynnin jälkeen paniikissa soittelin apteekkiin seuraavalle päivälle tilausta. Onneksi se meni ylimääräisenä vielä läpi. Eli lääkkeiden saatavuus kannattaa etukäteen selvittää)
Pistoksia oli lopulta kahden viikon ajan, mikä on kuulemma hieman pidempi kuin keskivertoaika. Etsiskelin netistä potilashoito-ohjeita eri kaupunkien sairaaloiden sivuilta, sillä omastani en ollut saanut mitään ohjeita. Tästä iso miinus hoitavalle yksilölle. Välillä muutenkin olen joutunut itse varmistelemaan asioita. Join todella runsaasti nesteitä, välttelin rankkaa liikuntaa ja otin muutenkin iisisti. Punktiota edeltävänä päivän turvotus alkoi olla aikamoista, mutta muuten olo onneksi pysyi todella hyvänä.
Niimpä huhtikuun ensimmäisenä tiistaina ajelin toiseen kaupunkiin hyvän ystäväni kyyditsemänä, sillä punktiossa annetaan lääkkeitä, jonka jälkeen ei voi itse ajaa autoa. Polilla oli todella mukava henkilökunta, ja itse punktio sujui ihan hyvin, vaikkei sitä kovin mukavaksi voi kuvailla. Nipistelyä ja painetta. Lääkkeet eivät ihan hirveästi tuntuneet olossa, joten pääsin heti pakollisen tarkkailuajan jälkeen lähtemään. Ennen lähtöä sain luvut; 20 munasolua, joista 9:ssä munasolu, 6 kypsää ja lopulta 4 lähti kypsymään.
Saman viikon perjantaina oli tuoresiirto. Hyperstimulaatio-oireita ei ollut, joten tuoresiirto voitiin turvallisesti tehdä. Se oli yhtä mitäänsanomaton kokemus kuin inseminaatiotkin. Pallero sisään ja tsemppiä. Neljästä alkiosta yksi oli hyvä, loput ”noh, katsotaan”. Kyllä sen jo siinä vaiheessa tiesi. Ja lopulta kävi niin, ettei yksikään kolmesta kypsytettävistä selvinnyt pakkaseen. Alkoi todella piinaavat viikot. Hyperstimulaatio-oireita ei tullut, mutta vointi heitteli muutoin. Kaikki olisi nyt yhden pienen alkion varassa.
Vatsakipua, päänsärkyä, närästystä. Tunteet heittelivät aivan laidasta laitaan, joskin sitä ne oli tehnyt jo pistosten aikaan. (Yhtäkään pistostahan en sitten itse laittanut, vaan ravasin ystävieni luona pistettävänä, ei ole ikävä niitä). Epämääräistä ”menkat alkaa ihan kohta” -tunnetta, painetta. Ummetusta, lisää lopulta päänsärkyä, voimakasta kipua lantiossa. Virallinen testipäivä on 14 vuorokautta siirrosta. Kun kaksitoista päivää oli mennyt, en vain kestänyt enää oireita ja kusin tikkuun. Ajattelin, että jos näille oireille olisi joku hyvä syy, jaksaisin niitä paremmin. Ja itkuhan siinä pääsi, kun kaksi viivaa piirtyikin tikkuun. Tärisevin käsin laittelin ystäville viestiä ja itkin vähän lisää.
Ja niin tämä vuosia kestänyt matka on vihdoin edennyt raskauteen asti. Alkuraskauden väsymys on ollut ihan järkyttävää. Olen sinnikkäästi käynyt töissä ja yrittänyt sisäistää koko asiaa.
Varhaisultrassa kävin toukokuun alussa, ja pieni mytty sieltä löytyi, omalla sykkeellä. Olo oli ja on edelleen varsin epäuskoinen. Ihanko tosissaan siellä nyt on joku. Vaikka pahoinvointi velloo hetkittäin voimakkaana (luojan kiitos nykyään on raskauden aikana käytettäviä pahoinvointilääkkeitä ja ne auttavat todella hyvin, miinuksena väsymys), ja muutenkin vatsa alkaa pikkuhiljaa turvota isommaksi, tuntuu jotenkin uskomattomalta, että vietin ensimmäistä äitienpäivää, niin että olen vihdoin itsekin äiti. Enää pelottaa, että kestääkö raskaus loppuun asti. Kesäkuun alussa on varsinainen ultra, kun eka kolmannes tulee täyteen. Sen jälkeen voi hieman hengähtää, kun suurin keskenmeno riski pienenee. Sen jälkeen onkin enää kaikkea muuta jännitettävää, mutta niistä myöhemmin lisää.
Kommentit