Selittämättömät kuukautiskivut ja runsas kuukautisvuoto alkoivat minulla jo teinivuosina. Enkä edes ymmärtänyt, että näistä kumpikaan olisi ollut oire mistään. Kuukautiskivuthan ovat täysin normaalia, vai olivatko sittenkään? Ja eihän nyt keneltäkään voinut kysyä, että onko normaalia, jos yöside tai kuukuppi ei riitä yön yli?
Ensimmäistä kertaa kuukautiskipuihin hain apua opiskelijaterveydenhuollosta parikymppisenä. Silloin minulla oli oireina lisäksi väsymys, yhdyntäkivut, satunnaiset ulostuskivut ja muutamat satunnaiset alavatsakipukohtaukset, jotka eivät liittyneet kuukautisiin. Ensimmäinen lääkäri lähes nauroi minut ulos vastaanotolta. Myöhemmin hän painosti minua ottamaan kierukan ja kieltäytyi hoitamasta minua, jos en kierukan laittoon suostuisi. Asia jäi siihen, koska en todellakaan ollut valmis ottamaan kierukkaa.
Toinen kertani avun hakemisessa meni jo vähän paremmin. Olin taas opiskelijaterveydenhuollossa. Vastassani oli rennompi ja nuorempi lääkäri. Myös ensimmäistä kertaa minulle tehtiin sisätutkimus, jota jännitin äärimmäisen paljon. Pidin sisätutkimusta nolona, mutta onneksi pääsin tästä ajatuksesta nopeasti yli ja uskaltauduin menemään tutkittavaksi. Päädyin kokeilemaan minipillereitä, jotka auttoivat oireisiin. Jätin pillerit vuoden päästä pois, koska ne eivät muuten sopineet itselleni. En hakenut uudelleen apua oireisiin, eikä minulle jäänyt hoitokontaktia asian suhteen. Koko homma jäi siis siihen.
Näistä useampi vuosi eteenpäin elin syklissä, jonka kuukautiseni määrittelivät. Olin kipeä jo ennen kuukautisvuodon alkua. Kärsin jatkuvasti ulostuskivuista ja suolikivuista. Minulla oli yhtäkkiä päiviä, jolloin käveleminen aiheutti kipuja alavatsaan. Kävelin silti. Silleen kyyryssä ja hitaasti. Ja välillä oltiin maassa kouristavien kipujen kanssa. Sitten alkoi runsas kuukautisvuoto ja kivut yltyivät sitäkin pahemmiksi. Lopulta kuukautisvuoto loppui viikon jälkeen ja minusta oli jäljellä tyhjä kuori. Ja sitten sama sykli alkoi taas uudelleen.
Yksi päivä töissä minulle iski aivan järkyttävä suolikipu alavatsaan, mutten uskaltanut kenellekään siitä kertoa. Kävelin tuskaisena vessaan itkemään. Tiesin kivun johtuvan siitä, että vatsa yritti toimia, mutta kun se ei vaan toiminut. Tästä joitakin viikkoja eteenpäin pelkkä autolla ajaminen töyssyyn sai aikaan kauheat alavatsakivut. Se oli itselleni viimeinen tikki. Täydellisenä rauniona kirjoitin yhteydenottoviestin terveyskeskukseeni, koska työterveyteni ei ottanut kantaa gynekologisiin vaivoihin. Totesin olevani aivan loppu kuukautisiini ja jatkuviin muihin kipuihin. Kyseinen viesti oli viimeinen hätähuutoni, jonka jälkeen en tiedä mihin olisin päätynyt.
Yhteydenottooni onneksi vastattiin ja sain ajan aivan ihanalle myötätuntoiselle ja osaavalle lääkärille. Hän haastatteli minut tarkkaan, teki sisätutkimuksen ja totesi, että kivut ja kertomani oireet viittaavat endometrioosiin. Hän teki minulle lähetteen gynekologiseen ultraäänitutkimukseen. Ainoa asia mitä minulta enää vaadittiin ennen sitä, oli käydä seksitautitesteissä. Täysin poissulku mielessä siis.
Gynekologin vastaanotolla kaikki epäilykseni iskivät päälle. Pelkäsin kuvittelevani oireet ja olevani aivan turhaan tutkittavana. Sydän rinnassa hakaten pidin silmäni kiinni, kun gynekologi suoritti ultraäänitutkimuksen. Eikä kauaa ehtinyt aikaa kulua, kun kuulin gynekologin toteavan, että siinä se on. Hän käänsi kuvaruudun minuun päin ja osoitti jotain pyöreää löydöstä. Aloin itkemään helpotuksesta. Toisesta munasarjastani oli löytynyt hyvin selkeä endometriooma eli munasarja endometrioosi.
Tästä alkoi tieni endometrioosin kanssa, missä lähdettiin etsimään sopivaa hoitomuotoa. Puolivuotisseurannassa huomattiin, että keltarauhashormonista huolimatta endometrioosi oli levinnyt toiseen munasarjaan. Muutkin kipuoireeni jatkuivat. Lopulta ultraäänitutkimuksessa löydettiin mahdollisia suolikiinnikkeitä, mistä syystä minut laitettiin leikkausjonoon. Suolen endometrioosi minulle todettiin varmaksi vasta leikkauksen yhteydessä. Vasta näiden toimenpiteiden jälkeen olen päässyt ensimmäistä kertaa hoitotasapainoon sairauden kanssa.
Näin kolmen vuoden jälkeen mietin yhä lämmöllä sitä terveyskeskuksen lääkäriä, joka pisti asiat rullaamaan kohdallani. Ei se vaadi minimissään kuin yhden viestin tai soiton. Ja yhden lääkärin, joka kuuntelee. Yksikin asia voi riittää siihen, että joku joka on jo lähes luovuttanut voisi saadakin apua. Ja puolestaan yksikin asia voi riittää siihen, ettei kenenkään tarvitsisi joutua siihen pisteeseen, mihin itse jouduin ennen diagnoosia.
Kysyn seuraavan kysymyksen niin kanssa oireilevilta, terveydenhuollon ammattilaisilta kuin teiltä kaikilta muiltakin, jotka gynekologisten sairauksien hoitoon vaikutatte: Mikä on sinun tekosyysi olla yrittämättä ja olla tekemättä edes sitä yhtä asiaa, joka auttaisi ketä tahansa diagnoosin ja avun saamisessa?
Kommentit