Viimeisenä tänä keväänä blogista poistuu Roosa. Kiitos Roosalle kaikista teksteistä! Blogi jatkuu vielä kahden tekstin verran juhannukseen asti ennen kesälomaa.
Muutama viikko sitten postiluukusta kolahti kutsu kohdunkaulansyövän seulontaan. Siitä on nyt viisi vuotta, kun seisoin Tullinpuomin Huslabin ulkopuolella itkien ja sydän hakaten. Aikani tuli ja meni, enkä mennyt sisään. Miten kävisi tällä kertaa?
Minulle ei ole vuosiin tehty sisätutkimusta. En tiedä, olisiko se edes mahdollista tai kannattavaa. On iso voitto, että tiedostan tämän. Vuosia minulle tehtiin kivuliaita sisätutkimuksia, enkä tiennyt, että niistä olisi oikeus kieltäytyä. Nämä kokemukset ovat olleet rankkoja, ja ne ovat jättäneet jälkensä kehooni ja mieleeni.
Kirje kädessäni tärisin pelkästä ajatuksesta, että vieras laboratoriotyöntekijä alkaisi suorittaa tutkimusta. Silti tiesin, että minun olisi hyvä päästä seulontaan. Entä jos tulokset paljastaisivat jotain?
Yritin siis selvittää, miten voisin osallistua seulontaan. Ehkä se onnistuisi, jos testaaja olisi vulvodyniaan perehtynyt henkilö ja tilanne kiireetön? Voisiko minua auttaa kivunlievitys?
Soitin Huslabiin. Minkäänlaisia kivunlievityksiä ei seulontoihin käytetä. Puudutteet eivät myöskään sovi. Hoitaja spekuloi, että nestemäinen puudutegeeli voisi vaikuttaa tutkimusten tuloksiin. Tutkimus on nopea ja kivuton, hän sanoi.
Kun painotin ongelmani laajuutta, minut ohjattiin soittamaan Ruoholahden naistenklinikalle, koska kuulemma siellä on ”joskus tehty seulontoja vaikeille tapauksille”. Ruoholahdesta sanottiin, että heillä tehdään seulontoja vain henkilöille, jotka tarvitsevat nosturia. Koska en tarvitse nosturia (jälleen muuten osuva esimerkki siitä miten tieto eri tahojen välillä ei kulje ja puhelu oli minulle täysin turha), palasin lähtöruutuun.
Tilanteesta tuli mieleen alkuvuodesta uusitut raskauden ehkäisyn Käypä hoito -ohjeet. Niihin lisättiin uusi suositus: kaikille kierukan ottajille tarjotaan toimenpiteeseen kivunlievitystä. Kierukan laittamiseen liittyvä kipu on ollut naisten tiedossa jo pitkään, mutta silti meillä ei ole ollut terveydenhuollossa käytäntöä tarjota kivunlievitystä kierukan asettamisessa. Tämä ja lukuisat muut naisten kivun sivuuttamiseen ja mitätöintiin liittyvät käytännöt kukoistavat edelleen niin Suomessa kuin globaalisti.
Seulontakirje sai minut pohtimaan sitä, kuinka tärkeä kierukkaan liittyvä muutos on. Se kertoo siitä, että vain koska asiat on aina tehty tietyllä tavalla, se ei tarkoita, että ne olisivat hyviä käytäntöjä. Terveydenhuoltomme on edelleen täynnä ”näin nämä asiat nyt vaan tehdään” -asennetta, jotka sivuuttavat naisten kivun erilaisissa toimenpiteissä mutta myös yleisesti sairauksien hoidossa ja diagnosoinnissa.
Kierukkaesimerkki on myös toivoa herättävä: pitkäjänteisellä vaikuttamistyöllä, kuten sillä mitä Korento tekee, on vaikutusta.
Kyllä nyt kannattaa mennä, kun ilmaiseksi tarjotaan, oli vastaus, kun selvittelin seulonta-asiaa. Ilmainen – mutta millä hinnalla? Paikalle menemisessä olisi iso uudelleentraumatisoitumisen riski. Lopulta, keskusteltuani terapeuttini kanssa, peruin seulonta-ajan. Aion selvittää, onko minulle jossain vaiheessa mahdollisuus mennä yksityiselle puolelle ottamaan testit rauhassa vulvodyniaan perehtyneen gynekologin kanssa. Etuoikeus, johon kaikilla ei todellakaan ole varaa.
Pian tapahtuneen jälkeen luin Helsingin Sanomista jutun siitä, miten naiset jättävät seulontoja välistä (syy on kuulemma tämä: nuoret naiset eivät usko, että syöpä voisi koskettaa heitä). Jäin pohtimaan, kuinka moni jättää seulonnan välistä pelon takia. Toivon näkeväni tulevaisuudessa joustavamman terveydenhuollon, joka pystyy tarjoamaan kipupotilaille ja terveydenhuollossa traumatisoituneille hyviä ja turvallisia hoitokokemuksia, jotta he alkavat luottaa siihen, että heitä ei satuteta uudelleen.
Lähdin Moona-bloggaajaksi viime syksynä, ja tämä on viides ja viimeinen tekstini. Kirjoitusprosessin aikana olen huomannut pohtivani vulvodyniaa ja kipua uusista näkökulmista. Ehkä eniten minua on yllättynyt se, kuinka haastavaa on ollut kertoa rehellisesti vulvodyniaan liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Se kertoo seksuaalisuuteen kulttuurissamme liitetyistä normeista ja tabuista, mutta myös yleisesti naisen kipusairauteen liittyvästä häpeäleimasta, joka elää edelleen vahvana.
Kiitos kaikille blogin lukijoille! Toivottavasti törmäillään tulevaisuudessa, jotta voimme yhdessä kapinoida niitä rakenteita vastaan, joissa olemme olleet aivan liian pitkään näkymättömiä.