Kaikki on hyvin, kuuluu oikein hyvää!
Itseasiassa ei, juksasin. Oikeastaan päinvastoin. Hermokipu on ärsyyntynyt taas töiden alkaessa kesäloman jälkeen ja kipu huutaa lähes 24/7. Silti tuntuu ihan mahdottomalta vastata jotain muuta, kuin että ihan hyvää kuuluu. Kateellisena katson, kun työkaveri lähtee kesken työpäivän selkäkipujen takia kotiin. Voisinpa minäkin. Sijaistaessani flunssaisen työkaverin tanssitunteja en pääse karkuun ajatusta siitä, että olisinpa minäkin flunssaisena kotona. Haluaisin vaan olla rauhassa kipeä, ilman selittelyjä tai sinnittelyä. Vaikka töissä on kivaa, haaveilen silti päivittäin sairaslomasta.
Tuntuu, että olen äärirajolla, enkä jaksaisi enää pinnistellä kivun yli. Vaikka kuinka kiellän, herään siihen todellisuuteen, että työni pahentaa kipujani. Haluaisin olla täysverinen ja energinen yhteiskunnan jäsen, mutta tuntuu, että en millään saavuta asetettuja vaatimuksia tai maaleja. Yritän olla normaali työssä käyvä ihminen, mutta olen aivan loppu nyt tästä neljänä päivänä viikosta työskentelystä. Joka on siis epäonnistuminen jo sinällään, koska enhän edes pysty viiteen päivään joka on oletettu normaali.
Inhoan sitä, kun tässä työ- ja suorituskeskeisessä kulttuurissa joudun selittelemään ja keksimään perusteluja, miksi en tee enempää töitä. Ja inhoan myös sitä, kun siitä jatkuvasti kysellään. Minua ärsyttää, kun töissä henkilöstön palaveri isketään minun vapaapäivälleni ja sitten pomo pääsee paheksumaan, kun olen niin vaikea työntekijä, kun en haluaisi sinne osallistua. Tunnen hirveästi inhoa itseänikin kohtaan siitä, kun "heittäydyn vaikeaksi" ja yritän asettaa rajoja. Omasta hyvinvoinnista on niin pirun vaikea pitää huolta!
Viime syksynä tein ison investoinnin hyvinvointiini ja ostin auton. Ennen sitä kuljin aina kaikki matkat pyörällä, jonka satula ja matkan töyssyt pahensivat kipujani. Nyt elän kuitenkin tilanteessa, jossa minulla ei oikeastaan olisi varaa pitää autoa, koska työskentelen vain ne neljä päivää viikosta. Samaan aikaan tiedän, että ilman auton tuomaa helpotusta työmatkoihin en pystyisi edes tähän neljään työpäivään.
Kivun yllättävin vaikutus on juurikin ollut taloudellinen. Jotenkin en osannut aikaisemmin ajatella jaksamisen ja kivun vaikutusta tähän alueeseen. Joudun jatkuvasti miettimään valintojani sekä sen kannalta, että miten paljon siedän kipua, kuin että miten pärjään rahallisesti. Esimerkiksi jos nyt tankkaan auton, täytyy aina laskea, että onhan minulla myös varaa sekä kipulääkkeisiini että ruokaan. Omaa talouttani miettiessä ja pennejäni laskiessa sairaslomalle jääntikin tuntuu yhä kaukaisemmalta.
Taloudellisessa ahdingossa ja vulvodyniassa on se yhteistä, että niistä on todella vaikea puhua. Avunkin pyytäminen on vaikeaa, koska silloin nimenomaan pitäisi kertoa ääneen mistä kenkä puristaa. Jotenkin kasvatuksen kautta minuun on vielä iskostunut, että itse pitäisi pärjätä ja apua pyydetään vain äärimmäisessä hädässä. Myös silloin, kun olen apua saanut, on se tuntunut häpeälliseltä epäonnistumiselta. Olisihan se nyt tuon verran pitänyt sitä kipua kestää, muilla menee vielä huonommin. Ja mokoma tyhmä yhteiskunnan pummi, kun tarvitset sitä asumistukea selvitäksesi vuokrasta.
Tämä on ensimmäinen syksy, kun oikeasti mietin pystynkö nykyiseen ammattiini tanssinopettajana. Vaikka moni ammatillinen unelma toteutuikin nyt heti kauden alussa, on fyysinen vointini ja vulvodyniakipuni ollut todella kuralla. Lisäksi taloudellinen ahdinkoni on tuonut lisää kuormitusta; tanssinopettajan ammatti kun on vielä yleisestikin maailmankuvani mukaan Suomessa hyvin alipalkattu ja lisäksi teen "vajaata" viikkoa. Onko tämä kaikki sen arvoista? Olen kyllä juuri unelmieni ammatissa, mutta en koskaan uskonut sen olevan näin vaikeaa ja kuormittavaa. Ajatusteni suunta vaihtuu päivittäin useita kertoja ja vaikka lähes aina töistä lähtiessäni on hyvä mieli kun menin, iskee kivun todellinen määrä yleensä vasta kotona rauhoittuessa. Onko tämä sitä elämää jonka haluan; suoriudun töistä, mutta vointini ei salli oikein mitään muuta elämää? Olen tienristeyksessä, josta jokainen reitti näyttää sumuiselta ja valinta on edessä minne päin otan seuraavan askeleeni. Ainoa varma on se, että tilanne ei voi jatkua näin.