Kevään kirjoituskierroksella ei oikeastaan ole sen parempaa kerrottavaa kuin loppuvuoden puolellakaan. Kolmas kierto joulukuussa osui klinikan joulutauolle, joten yksi tyhjä kierto tuli väliin. Tammikuussa kävin jälleen inseminaatiossa, joskin niin epätoivoisin tuntein, että varasin suoraan IVF (keinohedelmöitys) suunnittelukäynnin seuraavalle viikolle. Inseminaatiota tekevä lääkäri ihmetteli hieman epäuskoisen näköisenä, että eikö minulle todella ole tehty aukiolotutkimusta, vaikka minulla on aiemminkin ollut munanjohdin tukossa. Eipä ole ei. Kysyi sitä kolmesti. Josta sitten iski aikamoinen tuska siitä, että onko nämä kaikki käynnit olleet turhia, jos johtimet eivät edes ole auki. Yritin tästä vähän kysellä seuraavalla käynnillä omassa sairaalassa, mutta yllättäen siihen ei oikein mitään sanottu.
Valitettavasti sairastelin koko tammikuun, ja niin myös IVF-suunnittelukäynnin päivänä, joten se siirtyi helmikuun alkuun. Kovasti lääkäri loi toivoa, että jos kiertopäivä vaan olisi oikea, voisi hoidot vielä sillä käynnillä aloittaa. Vaan kuinka väärässä olikaan.
Ensinnäkin minulta on viimeksi 2 vuotta sitten ensikäynnillä otettu AMH-arvo (Anti-Muller-hormonin taso), joka on ilmeisen tärkeä oikeita lääkemääriä laskettaessa. Lisäksi infektiokokeet (verikoe eri tarttuvista taudeista) on ottamatta, joiden tuloksiin menee 5 arkipäivää. Helvetin hienoa. Jos olisin tiennyt, että nämä olisi hyvä hoitaa ENNEN suunnittelukäyntiä, niin totta kai olisin ne käynyt hoitamassa. Vaan eipä tästäkään kukaan sanonut mitään. Siinä sitten tuijotin silmät kyynelistä kirvellen lääkäriä, joka totesi, ettei hoitoa voida tähän kiertoon tehdä. Käynnin jälkeen kävelin suoraan antamaan sen hiton verikoenäytteen.
Aivan tyhjä ja täysin turha kierto helmikuussa. Itketti ja paljon. Olin niin kovasti varautunut siihen, että IVF-hoito alkaa helmikuussa ja siirtoja pääsisi tässä keväällä tekemään useamman ennen kesätaukoa. Minulla on PCOS:n vuoksi kohonnut hyperstimulaation riski, jonka vuoksi tuoresiirto (eli munasolupunktion jälkeen tehtävä siirto ilman alkion pakastamisesta välissä) tuskin onnistuu. Alkava raskaus voisi pahentaa hyperstimulaatiota ja pahimmillaan se voi johtaa sairaalahoitoa vaativaan tilaan. Kun keräys on maaliskuussa, voidaan eka PAS (pakastealkion siirto) tehdä vasta sitten huhtikuussa.
Nopealla matikalla lopputulos on se, että tyhjä syli odottaa minua tänäkin vuonna. Taas itketti, paljon. Vaikka joojoo, voin olla ”hyvällä tuurilla jo raskaana tämän vuoden puolella :)”, mutta kun ei se sitä tyhjää syliä täytä. Se ei vain ole sama asia.
Hyvällä tuurilla munasolujen keräys onnistuu hyvin, mitään sivuvaikutuksia lääkkeistä ei tule, en saa sairaalahoitoa vaativaa hyperstimulaatiota (niin vakava tapaus on epätodennäköistä) ja endometrioosi ei täysin raivostu siitä estrogeenin boostaamisesta, mitä on luvassa. Lääkäri väitti, ettei näistä pistoksista yleensä edes tule mitään sivuvaikutuksia. Niin ne väittää myös niistä pistoksista, joita käytin kolmeen eri otteeseen endometrioosia hillitsemään aikoinaan, ja joiden vuoksi oksensin kuukausia joka aamu joka kierroksella. Luottoa siihen, että nämä pistokset eivät aiheuta ongelmia, ei oikein ole, etenkin kun sain kunnon sivuvaikutukset jo tammikuussa annetusta irrotuspiikistä. Oksetti kolme päivää niin, että meinasin laatata jopa kaupan pihalle. Sehän oli omiaan luomaan illuusiota mahdollisesti onnistuneesta inseminaatiosta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Joten ei, en odota, että selviäisin tulevista pistoksista ilman oireita, koska olen aina niitä hormonilääkkeistä saanut. Lisäksi kuvottaa ja itkettää jo valmiiksi näin neulakammoisena ajatus joka päivä pistettävästä lääkkeestä.
Pelottaa hyperstimulaatio ja keräyksen onnistuminen määrällisesti (kerättävien munasolujen määrä, samoin kuin alkioksi asti kehittyvien tai pakastimeen asti selviävien, riippuu monesta asiasta). Jännittää, kuinka vastaanottavainen keho on kaiken tämän jälkeen, kuinka vaikeaksi endometrioosi ärtyy. Jännittää ja jännittää. Siinäpä oikeastaan päällimmäiset tunteet tulevaa IVF-hoitoon siirtymistä kohtaan. Ainoa hieman toivoa luova asia on, että IVF:n onnistumisprosentit ovat paremmat kuin inseminaatioissa. Ne olivat itselle pelkkä pakollinen paha, mitä piti käydä. Usko niihin oli 0, vaikka lääkäri sanoi, että kyllä niilläkin lapsia tulee, ei niitä muuten tehtäisi. Tuntuu vain, että omat veikkaukset kehoni toiminnasta ovat olleet niin osuvia, että eiköhän se eka siirtokin mene huhtikuulle, vaikka kaikki jaksavat hokea, että ”eihän sitä vielä tiedä”. Ei tiedä ei, mutta tässä vaiheessa olen enemmin hieman liian skeptinen kuin yhtään liian toiveikas. Kipeä ja vaikea aihe muutenkin. Meno on yhtä negatiivista kuin tähän asti kustut raskaustestitkin, mutta kuuluu prosessiin ja sitä on vaan pakko sietää. Ehkä tänä vuonna jossain vaiheessa tulee hyviäkin uutisia.
Kommentit