Moona-blogi

Kun sanat loppuvat, löydän itseni taiteesta. On valtavan lohdullinen tunne, kun joku toinen pukee sanoitukseksi juuri sen, mitä tuntee. Tai kun maalausta katsellessa löytää itsensä ajelehtimasta vaikean tunteen pariin, jonka suuntaan ei muuten olisi uskaltanut katsoa. Taikka kun tanssiesityksen katsominen herättää eloon juuri sen kokemuksen, mikä omassakin kehossa on ollut.

Matkaani vulvodynian kanssa olen saanut apua erityisesti musiikin luolta. Olen aina kokenut musiikin vahvasti ja löytänyt itseni kappaleista ja rytmeistä, niin kuuntelijana, kuin liikkujana ja tanssijana. Huomaan etsiytyväni tiettyjen kappaleiden pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Suomalaisista bändeistä Apulantaa pidän minun ns. "Kipumusiikkinani". Tämän ihan itse keksimäni termin selitän musiikkina, jota kuuntelen kun kipu tai siihen liittyvät puolet käyvät päälle, enkä jaksa kantaa niitä yksin. Vaikka kuuntelenkin monenlaista ysärijyystöstä ihan suomalaiseen kansanmusiikkiin, huomaan vulvodyniaa miettiessäni kääntyväni yhä uudestaan Apulannan kappaleisiin.

Seuraavana haluan nostaa muutaman kappaleen sanoitukset, jotka itselleni ovat kolahtaneet syystä jos toisesta. Huom. Nämä ovat minun, ja ainoastaan minun näkemyksiä ja tulkintoja kyseisistä kappaleista, eivätkä ne edusta bändin tai musiikin tekijöiden tarkoituksia tai näkemyksiä:

"Hei hei mitä kuuluu
Sä kysyt et kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu
Ku sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Tätä biisiä mietin valitettavan usein terveydenhuollon tutkimushuoneissa. Minusta on liian usein tuntunut, että vastapäätä istuva ammattilainen ei oikeasti rekisteröi, mitä sanon. Hän saattaa kuulla, mutta ei kuunnella. Tämä biisi tuo myös mieleeni aina kerrat, jolloin olen itse joutunut toimimaan vulvodynia-asiantuntijana ja valistajana, vaikka minun asemani olisi pitänyt olla asiakas. Työ vulvodynia -tiedon levityksestä on siis vielä hyvin kesken ja mm. siksi minut ja tekstini löytää täältä Moona-blogista!

"Kun alta murtuu katu
Terävät reunat voidaan pyöristää,
Ettei jalkoihin satu
Mut sitä ei voi kiistää, ettei se oo hajonnut jo"

Tämä sanoitus kertoo minulle kivusta ja sen hyväksymisestä sekä toiveikkuudesta. Vaikka vulvodyniadiagnoosin saadessani kaikki tuntui lopulliselta leimalta otsassa, koen että olen matkannut eteenpäin ja tänä päivänä näenkin itseni aktiivisena toimijana omassa elämässäni ja kivussa. Pystyn vaikuttamaan päiviini ja "pyöristelemään reunoja" mutta turha on kiistää omaa sairastumistani ja oireitani. Välillä "murtuu katu" mutta hahmotan sanat isommassa mittakaavassa niin, että kaupunki silti on ja pysyy pystyssä.

"Minussa on ongelma
Jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
Korvaan pessimistisyydellä
Tuntuu että tekijät unohti otsaan kirjoittaa
Ravistettava ennen käyttöä"

Tytöttely, tuo ilmiö joka nostaa joka kerta verenpainettani. Minulle kappaleen leima otsassa olisi isoilla tikkukirjaimilla TYTTÖ. Jotenkin kaiken arvotus parempaan ja huonompaan sukupuolitetusti triggeröi minua erityisesti töissäni sekä terveydenhuollossa, ja tästä aiheesta voisinkin puhua loputtomiin. Siispä kuulen kappaleen ilmaisut erittäin sarkastisen sävyisesti: "minussa on ongelma" aina ja taas kun olen vain tällainen tyttö, enkä ymmärrä mitään ja "puutteita koodissa", kun en ymmärrä setämiesten alentavia vitsin letkautuksia. Saati, kun reikääni ei voi edes peniksiä työntää, on kyllä pakko olla "jokin virhe ohjelmoinnissa"!!!

Taiteessa kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa eli teosten merkitys on jokaiselle kokijalle omansa, ja vaikka musiikki sekä taide ovat olleet itselleni elinehto kivun ja vulvodynian kanssa eläessä, ei se välttämättä ole jokaisen juttu. Haluan siis kannustaa etsimään juuri sen oman pienen valon pilkahduksen tai helpotuskeinon vaikeisiin hetkiin. Uskon vakaasti, että niitä löytyy yhtä monia erilaisia komboja kuin löytyy meitä ihanan uniikkeja ihmisiäkin! Eli Apulannan toiveikkain sanoin:

"Valot pimeyksien reunoilla
Ovat harvassa mutta olemassa"

Polkka

Tekstissä lainatut sanoitukset ovat peräisin seuraavista kappaleista (lainausten esiintymisjärjestyksessä):

Apulanta - Mitä kuuluu
säv. ja san. Toni Wirtanen, julkaistu 1996

Apulanta - Viisaus ei asu meissä
säv. ja san. Toni Wirtanen, julkaistu 2007

Apulanta - Ravistettava ennen käyttöä
säv. ja san. Toni Wirtanen, julkaistu 2008

Apulanta - Valot pimeyksien reunoilla
säv. ja san Toni Wirtanen, julkaistu 2015

0 kommenttia

Moona-blogissa on kirjoitettu paljon tahattomasta lapsettomuudesta ja sen suhteesta gynekologisiin sairauksiin/oireyhtymiin. Transmiehenä isyys ja vanhemmuus ovat usein monimutkaisempia kuin monilla muilla, eikä gynekologinen sairaus ainakaan paranna tilannetta. Vaikka vulvodynia ei yleensä suoraan aiheuta lapsettomuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi PCOS tai endometrioosi voi aiheuttaa, vaikeuttaa se joskus silti lasten hankintaa. Mutta en ole puhumassa siitä tänään.

Tänään olen puhumassa kumppanuusvanhemmuudesta.

Minulle ja miehelleni on nimittäin noussut mieleen pieni haave, haave omasta lapsesta. Haave ei ole vain hankala vaan mahdotonta toteuttaa pelkästään kaksin, sillä meillä kummallakaan ei ole kohtua tai munasarjoja. Minulta ne on poistettu endometrioosityyppisten oireiden takia (ehkä siitäkin kerron joskus). Haluamme myös mahdollisimman monta turvallista aikuista lapsemme elämään. Totta kai myös taloudellinen ja yhteiskunnallinen epävarmuus, ilmastokriisi ja muut vastaavat tekijät saavat miettimään sitä, haluammeko kaksin tarjota perheen lapselle – vai voisiko perheen ajatella laajemmin.

Uskomme siihen, että jokainen turvallinen aikuinen toimii suojatekijänä lapsen elämässä. Eikä aikuisten tarvitse olla biologisia vanhempia tai edes isovanhempia, jotta he voivat toimia turvallisena aikuisena.

Viimeisten parin kuukauden aikana mielemme onkin kääntynyt kumppanuusvanhemmuuteen. Koko käsite on meillekin vielä hieman hämärän peitossa, emmekä tiedä, haluammeko koskaan sellaiseen ryhtyä ja jos niin milloin. Ei ainakaan ihan vielä. Mutta mieleemme on noussut haparoiva, pohtiva kysymys: “Sittenkin vielä isiksi?”

Mitä kumppanuusvanhemmuus siis on? “Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman vanhempien välistä rakkaussuhdetta. Se on sopimiseen, yhteiseen haluun ja toiveeseen perustuvaa suunnitelmallista vanhemmuutta”, lukee Kumppanuusvanhemmuus.fi -sivustolla.

Kumppanuusvanhempia tulee erilaisista taustoista. Osa on sateenkaaripareja, kuten me, osa heteropareja, joille raskautuminen ei ole mahdollista tai jotka muuten haluavat laajentaa vanhemmuuden käsitettä. Osa on itsellisiä vanhempia, jotka kaipaavat laajempaa tukiverkkoa. Kumppanuusvanhemmuutta voidaan toteuttaa hyvin erilaisin muodoin, esimerkiksi vuoroviikkoasumisena, yhdessä asumisena tai miten vain vanhemmat sopivat. Kaiken pohjalla on kunnioitus, luottamus ja avoin vuorovaikutus suhteessa toiseen kumppanuusvanhempaan tai -vanhempiin.

Uskon, että mitä avoimemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä moninaisemmaksi perheen ja vanhemmuuden käsitteetkin muuttuvat. Toivoisin, että yhä useampi tietäisi erilaisista vaihtoehdoista perheellistyä ja tulla vanhemmaksi.

Olemme itse vasta taipaleen alkupäässä, emmekä oikeastaan ihan vielä siinäkään. Kuten sanoin, en tiedä, mihin pohdintamme johtaa. En tiedä, haluammeko koskaan lähteä vanhemmiksi, eikä se vielä tässä vaiheessa ole olennaisinta. Mutta tunnen, että mihin tahansa pohdintamme johtaakaan, on ollut tärkeää tutustua kaikkiin vaihtoehtoihin.

Mikäli joku lukija haluaa lisää tietoa kumppanuusvanhemmuudesta, suosittelen kumppanuusvanhemmuus.fi -sivustoa. Kumppanuusvanhemmuuteen sisältyy sopimista, pohtimista ja keskustelua, eikä tuota kaikkea tarvitse eikä voikaan tietää itse etukäteen!

Mukavaa syksyn jatkoa lukijoille toivottaa,

Kolibri

 

Löysin kesällä muuttolaatikoita pakatessani selostuksen käynnistäni sydänpolilla vuonna 2013, keväältä jolloin sain verenpainelääkkeet. Näin jälkikäteen tuon paperin selailu itketti, sillä erikoislääkäri oli kirjannut lukuisia PCOS:iin viittaavia seikkoja, mutta kukaan ei tuolloin osannut tai tajunnut katsoa kokonaiskuvaa. Ja sinne sydänpolille johtanut lääkäriin hakeutumiseni syy oli kuukautishäiriöt, asia joka sivuutettiin täysin, kun kohonnutta verenpainettani ryhdyttiin tutkimaan.

Paperia nyt lukiessani en voinut olla miettimättä, miten monenlaiselta ikävältä asialta olisin ehkä säästynyt, jos myös kuukautisasioita olisi selvitelty ja jos olisin saanut PCOS-diagnoosin jo tuolloin. Yritän ajatella että jossittelu on turhaa, mutta olen silti toisinaan surullinen, sillä ehkä aikaisemmin diagnosoituna hirsutismini ei olisi päässyt niin pahaksi tai ehkä en olisi ollut niin ylipainoinen. Ja jos painoa tai karvoja olisi ollut vähemmän, ehkä olisin inhonnut itseäni edes vähän vähemmän tai uskaltanut elää enemmän ja rohkeammin. Ehkä olisin nyt 31-vuotiaana elämässäni lähempänä niitä asioita, joita siihen toivoisin. Nykyinen viisas gynekologini totesi, että omenaa ei kannata poimia ennen kuin se on kypsä, ja minun tapauksessani kypsyminen kai kesti kolmenkympin kynnykselle asti.

Seuraavat vuodet elelin verenpainelääkkeitä nappaillen ja lisää PCOS-oireita kerryttäen, kunnes jouluna 2020 hain yksityiseltä virallisen diagnoosin. Olen jo nuoresta asti kärsinyt sairauksien ja kuoleman pelosta ja käsitellyt tätä myös psykoterapiassa. Niinpä gynekologille hakeutuminenkin tapahtui vasta, kun olin alkanut pelätä, että minulla on jokin syöpä. PCOS-diagnoosi tuntui siis vähemmän pahalta tuomiolta, sen laajuus ja moniulotteisuus kun alkoi kirkastua minulle vasta vuosia myöhemmin.

Itselläni PCOS on oireillut siten, että kuukautisia ei ole juuri lainkaan. Tavallaan se on mukavaa ja vaivatonta, joten en osannut hakea itselleni diagnoosia kummempaa apua. Vasta sairauspelkoni jälleen aktivoiduttua viime syksynä hakeuduin tällä kertaa PCOS-asioihin erikoistuneelle gynekologille. Tämä gynekologi oli se, joka vihdoin tarttui kokonaistilanteeseeni ja ryhtyi toden teolla hoitamaan minua, enkä olisi osannut arvata millainen matka siitä alkaisikaan.

Itse koen, että gynekologisista asioista on hankala tai mahdotonta puhua, ja kovinkaan monien kanssa ei halua edes avata niin henkilökohtaisia ja intiimejä teemoja. Samaan aikaan halu puhua ja jakaa näitä teemoja on todella kova, kun tosiasiallisesti mietin niitä omia munasarjoja tai kehon toimintaa varsin paljon. Tässä blogissa haluaisin kirjoittaa siitä, millaista on olla nainen, joka käyttää kasvojen laseriin saman summan kuin joku toinen hiusten raidoitukseen, tai miltä tuntuu, kun tajuaa että ei ehkä olekaan täysin syyllinen omaan ylipainoon, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös tämä minulle osunut oireyhtymä. Tai ihan vain jakaa alussa olevaa matkaani kohti toivottavasti parempaa terveyttä ja parempaa ymmärrystä omasta PCOS:tani.

Matleena

0 kommenttia