Kymmenen sukkapuikkoa alavatsassa herätessä. Kouraiseva nyrkki, joka väkisin vääntää suolistoa ylösalaisin. Juiliva kuumotus, joka saa mielen matalaksi. Tajunnan rajamaille vievä kouraiseva puukko. Sähikäiset vatsakalvoilla, jotka herättävät minut keskellä yön pimeintä tuntia.
Kipuni puhuu minulle joka päivä eri kielillä. Minusta on tullut sen paras asiantuntija; osaan jo aamulla ennustaa, millainen päivästä on tulossa kivun kannalta. Otanko heti tujumman särkylääkkeen vai voinko harkita jopa pitkälle kävelylenkille lähtöä?
Krooninen kipu on tehnyt minusta myös äärimmäisen tietoisen vartaloni sisälmysten toiminnasta; suolen mutkat, kohdun sileät lihakset ja pallean jäykkyys tuntuvat selkeästi. Jatkuvat erilaiset tuntemukset eri puolilta kehoa pitävät varpaillaan. Onko tämä uutta vai tutun kivun eri muoto? Pitäisikö huolestua?
Ensimmäisten kipukohtausten tullessa kuin hyökyaalto en tuntenut endometrioosikivun sanastoa ja kielioppia. Kuin jokin muukalainen olisi yrittänyt morsettaa minulle ulkoavaruudesta, ja minä vain yritin pysyä kärryillä. Se oli kovinta kipua, mitä olin kuunaan kokenut, ja vartaloni kyky taipua sellaisille äärirajoille pelotti minua. Siitä on sittemmin tullut uutta todellisuuttani. Olen tottunut heräämään herätyskellon sijasta tuttuihin viiltoihin alavatsassa, ja kouraisut sekä pahoinvointi ovat indikaattori nukkumaanmenemiselle. Osaan muodostaa tehokkaita mutta turvallisia lääkecocktaileja pillerivarannoistani, ja pystyn nauttimaan kivuttomammista päivistä aivan uudella innolla. Tiedän omat ja kipuni rajat.
Ymmärsin uudella tavalla kroonistuneen kivun monialaisuuden, kun postilaatikostani tipahti viime viikolla lähete kipuklinikalle. Minut oli laitettu jonoon tietämättäni, ja helpotuksen sekainen yllätys purkautui voimakkaana itkuna. Pääsisin tapaamaan lääkärin lisäksi fysioterapeutin, psykologin ja jopa sosiaalityöntekijän. Minun ei enää tarvitsisi selitellä, kuinka raskasta jokapäiväisen tuskan kanssa on elää, vaikka osaisin naamioida sen hyvin normaaliin käytökseen. Sillä kipu puhuu minulle koko ajan, lakkaamatta. Vaikka tuntisin särkylääkkeen ihanan turruttavan voiman lähestymässä raivoavaa kohtulihastani, pystyn silti aistimaan kivun laimentuneet kirosanat kemikaalisumun alta.
Toivon, että jonain päivänä olisin sekä kipuni asiantuntija mutta myös sen niskan päällä. Puhuisimme samaa kieltä – mutta minä sanoisin viimeisen sanan. Se ei yllättäisi minua vaan olisin aina askeleen edellä. Eläisimme sopuisaa yhteiseloa ja antaisimme molemmat myöden. Se tekisi minut vahvemmaksi ja empaattisemmaksi.
Nyt opiskelen ahkerasti endometrioosikivun spesifiä sanastoa ja opettelen elämään sen kanssa. Odotellessani käyntiä kipupolilla ja endometrioosiyksikössä oloni on silti toiveikas. Ehkä oikeasti ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Minua ja kipuani kuunnellaan, ja meidät otetaan tosissaan. Olemme tiivis yksikkö, halusin tai en, ja opettelemme elämään rauhaisaa arkea yhdessä vielä vuosikymmenet. Uskon kaikesta huolimatta, että meistä tulee vielä ystävät.
Tuutikki
Lisää Tuutikin tekstejä:
Kommentit