Ja sinne se meni. Sähköpostitse kandiohjaajalleni, minun toivottavasti valmis kandini.
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin - pala palalta kaikki viimeiset tehtäväni ja raporttini, esseeni ja luentopäiväkirjani palautuivat opettajille arvioitavaksi ja minä jään odottamaan kurssisuorituksia. Päivitän yliopiston intranetin järjestelmää, jossa kurssisuoritukset näkyvät, ja odotan kärsimättömästi opintopisteiden ilmestymistä. Päivitän sivua uudestaan ja uudestaan: tuntuu, etten vieläkään pysty täysin uskomaan tätä, en ennen kuin näen joka ikisen opintopisteen suorituksissani.
Minä, kroonisesti sairas, kipeä ja elämässäni välillä hyvinkin hukassa ollut ihminen. Minä. Valmistun. Kandiksi. Olen uskomattoman helpottunut, hämmentynyt, onnellinen ja itkuinen. Minä todella tein sen. Tein sen! Minä valmistun sittenkin kandiksi - kaikesta huolimatta!
Olen hihkunut ilosta. Olen mennyt sanattomaksi hämmennyksestä. Olen itkenyt tunnin vain itkeäkseni lisää. Olen huokaillut häkellyksestä. Olen joutunut jättämään kurssityöt joltakin päivältä pois, koska en pystynyt käsittämään ja käsittelemään tilannetta samalla. Olen mennyt ystäväni luokse keskittymään muihin asioihin - löytääkseni itseni silti sanattomasta, hämmentyneestä mielentilastani, tuijottamassa tyhjyyteen ymmyrkäisin silmin.
Niin pitkään aikaan en uskonut - en uskaltanut uskoa. Toivoin ja rukoilin, että ehtisin valmistua kandiksi, ennen kuin kamelin selkä naksahtaisi; että jaksaisin tehdä urakan loppuun. Käänsin ajatukseni pois valmistumisesta, koska en uskaltanut edes toivoa, että selviäisin kandin tutkielman kirjoittamisesta - se tuntui pidemmältä ja vaikeammalta haasteelta kuin mikään koskaan ennen opiskeluissani. Olin kipeä. Laparoskopia oli mainittu hoidoissani jo kahdesti. Olin väsynyt. Joka päivä kehossani oli jokin vialla: en kokenut normaaleja päiviä ollenkaan. Heräsin nivelkipujen, aivosumun tai alavatsan kipujen kanssa. Joskus olin niin väsynyt, etten tiedä vieläkään miten sain itseni sängystä ylös.
En osaa sanoa, mikä minut lopulta pelasti - se että lopulta löydettiin lääkeryhmä, jonka vaikutus on ainakin kohtalaisen hyvää vai adhd-epäilyt ja niihin sopivien toimintatapojen opettelu? Tai ehkä sinnikkyyteni, joka johtui lopulta siitä, että koin tulevaisuuden yliopiston ulkopuolella vieläkin pelottavampana: en uskaltanut luovuttaa, kun en tiennyt minne muuallekaan menisin.
Kaikki näytti välillä todella, todella mustalta ja synkeältä. En uskonut itseeni enkä terveyteeni. Kaikesta tästä huolimatta sain silti kandiohjaajaltani sähköpostitse kommentit: tällä lukemisella mielestäni nelosen arvoinen työ. Voit palauttaa.
Ja sinne se meni: kandi lähti arvioitavaksi yliopiston virallisiin järjestelmiin. Odotan enää viimeisiä opintopisteitä sydän pamppaillen, mutta kyllä: minä valmistun kandiksi, kaikesta huolimatta.