”Jos joku on semmonen, että ei halua yrittää, ei uskalla ottaa sun vuokses riskiä siitä, ettei saiskaan biologisia lapsia... Niin jäiskö sulla semmosta ihmistä ikävä, joka ei halunnu sua sen enempää?”
Ton vastauksen jälkeen iski pala kurkkuun ja saatto vierähtää kyynel poskelle. Päädyin ajattelemaan asiaa kerta toisensa jälkeen. Ja vastaus on aika yksinkertainen: ei jäisi ikävä. Kukaan ei ansaitsis semmosta ihmistä lähelleen.
Olenkin ajautunut miettimään omaa ”markkina-arvoani” ja haavetta omasta perheestä. Siitä hetkestä, kun sain diagnoosin, tuntui kuin olisin saanut leiman otsaani. ”Mahdollisesti epäkelpo puoliso, ei ehkä koskaan äiti”. Se kantoi läpi jo päättyneen parisuhteen ja on toisinaan seurannut minua edelleen takaraivossa hetkittäin häilähtäen. Kuinka kertoa itseä kiinnostavalle uudelle ihmiselle, että omaa kroonisen sairauden, joka saattaa aiheuttaa loputtomasti kipuja ja lisää riskiä lapsettomuudesta? Miten sanoa, että haluaisin lapsia, mutta en tiedä voinko niitä saada.
Toisaalta, mitä tuo ajatus kertoo minusta? Olisinko minä valmis torjumaan jonkun itseäni oikeasti kiinnostavan ihmisen sen takia, että hänellä olisi jokin krooninen sairaus, joka mahdollisesti vaikuttaisi tulevaan arkeen ja yhteiseen elämään? Sanoisinko jollekin, että en mä halua sua, koska sulla on tuo sairaus. Jos oikeasti välittäisin ja tykkäisin ihmisestä, olisin varmasti valmis joustamaan ja opettelemaan elämään hänen sairautensa kanssa. Koska ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkkä sairaus. Ja niin olen minäkin.
Sama ihminen totesi, että on ainakin itse pyrkinyt kertomaan rehellisesti omasta tilanteestaan. Hänellä itsellään on sairaus, joka näkyy elämässä päivittäin. Hänen mielestään siinä vaiheessa, kun mietitään mahdollisesti yhteistä tulevaisuutta tai harkitaan sitä, että onko itsestä jakamaan arkea toisen kanssa, niin on parempi olla valmis ottamaan kaikki tai ei mitään. Koska ajan kanssa mikään siloteltu totuus ei toimi. Haasteet ja ongelmat tulee vastaan joka tapauksessa. On parempi, jos niistä on voinut etsiä tietoa ja asennoitua, että tietyt asiat elämässä pitäisi tehdä sairauden ehdoilla. Silloin on helpompi harkita, että olisiko valmis ”ottamaan riskin”.
Ja toden totta kukaan ei ansaitse ympärilleen ihmisiä, jotka eivät hyväksy sua ja sun sairautta ja sitä miten se näkyy elämässä. Vaikka asia ei ole ihan niin mustavalkoinen, niin kuitenkin lopulta kyse on siitä, että onko valmis ottamaan koko paketin. Valmis tekemään töitä mahdollisten terveyshaasteiden kanssa (joita saattaisi tulla myöhemmin joka tapauksessa, koska harva meistä kuolee terveenä).
Mun tuleva puoliso joutuu hyväksymään sen tosiasian, että ei välttämättä koskaan saisi biologisia lapsia, koska mulla ei ole mitään tietoa siitä, kykenenkö niitä saamaan. Mun kyvykkyyteni saada lapsia ei saa olla kynnyskysymys mun kanssa olemiselle. Vaikka haluankin puolison, joka myös haluaa lapsia, niin sitä en koskaan halua kokea, että kokisin syyllisyyttä tai epäonnistumista siitä, jos mun kehoni ei siihen pystyisikään.
Olen itse valmistautunut, että jos omat biologiset lapset eivät mahdollistu, niin kyllä mä kodin tarjoan jollekin lapselle, tavalla tai toisella. Musta tulee vielä äiti. Ja haluan rinnalleni ihmisen, joka on myös valmis ja halukas olemaan vanhempi, oli se sitten biologinen lapsi tai ei. Ja joka rakastais mua ihan vaan mun itteni takia.