Siinä on vuori, nyt kiivetään. Näin ajattelin kuultuani mahdollisesta lapsettomuudestani. Se on vuori, minkä ylitän. Haaste, mikä selätetään. Huomaamattani ympärilläni olevat ihmiset ojensivat käsiään ja auttoivat minua kiipeämisessä. Tartuin näihin käsiin kulkeakseni aina yhden askeleen lähemmäs tavoitettani. Yhdessä muiden tukemana pääsin perille.
Päästyäni perille äitiyteen matkani kuitenkin jatkui. En voinutkaan pysähtyä, vaan jatkoin kulkuani. Sain huomata, ettei vuoren huippu tullutkaan vastaan, vaan kiipeäminen arjen, sairastumisten, opintojen, parisuhteen, työn ja ruuhkavuosien värittämällä tiellä jatkui. Äidiksi tuleminen olikin vain välietappi, minkä jälkeen kiinnitin vuoreen uuden camun, sylkäisin käsiini ja jatkoin matkaa.
Käsiä edelleen ojentui, apua tarjottiin. En edelleenkään ollut matkallani yksin. En kuitenkaan enää halunnut ottaa näistä käsistä tukea. Toivoin maailman suurinta ihmettä ja sain sen. Miten kehtaisin myöntää, ettei tämä ihme ollutkaan vuoren huippu, vaan matka jatkuikin edelleen. Miten kehtaisin myöntää, että toivomani ihme on satunnaisesti suunnattoman raskas kannettava. Miten voisin kertoa ihmeeni sisältävän joskus teräviä kallionnyppyjä, joista on lähes mahdotonta selvitä yksin. En halua kenenkään näkevän tätä ja kiipeän lihakset täristen ja hampaat suussa kiristellen.
Lihakseni väsyvät ja leukaluuni alkavat sattua. Pysähdyn ja hengitän. Avaan suuni ja kerron. Kerron tämän olevan vaikeaa. Kerron olevani väsynyt. Kysyn, miten muut tästä selviävät. Muut, jotka eivät toivoneet tätä näin paljon pärjäävät tässä paremmin kuin minä. Miten nämä muut siinä onnistuvat? Ystäväni vastaa suoralla viestillä; ”Eivät ne selviäkään. Tehdään yhdessä”. Ojentunut käsi. Otan siitä kiinni ja vedän itseni jälleen lähemmäs huippua.
Tällä viikolla nousen tasanteelle ja saan katsoa maailman kauneinta maisemaa. Saan olla juhlittu sunnuntaina äitienpäivänä. Jos äidiksi tuleminen ei ollut suoranainen vuorenhuippu oli se ainakin yksi elämäni ihanin vuoren nyppylä. Haluaisin nostaa tänä sunnuntaina maljan itselleni. Minä selvisin kaikista niistä mäistä ja vaikeista solista. Kädet täristen vedin itseäni aina vain ylemmäs ja nyt olen tässä. Ihmettäni sylissä pitäen rakas mieheni rinnallani.
Nostan tänä sunnuntaina maljan myös kaikille niille ojennetuille käsille, jotka auttoivat minut tähän asti. Nostan maljani kaikille niille kuuleville korville, jotka kestävät kuulla valitukseni äitiydestä nähden samalla onneni sen saavuttamisesta. Nostan maljani kaikille teille, jotka jatkatte vielä omaa matkaanne ikuiselta tuntuvalla vuorenrinteellä. Malja teille kaikille, jotka kuuntelette ja tämän jälkeen tokaisette ”Tehdään yhdessä”.