Olen nyt ollut neljä viikkoa sairauslomalla. Kiputilanne on pahentunut uusiin sfääreihin. Myös jaksaminen on ollut kovilla. Olen silti jaksanut hakea apua tilanteeseeni.
Jatkuva polttava ja pistelevä kipu on ottanut vallan nilkoistani ja käsistäni. Olen saanut vahvoja kipulääkkeitä, joista on mennyt sekaisin niin pää kuin vatsakin. Olen joutunut laittamaan pitkälle tauolle rakkaat harrastukseni zumban ja vesijumpan. Ainoa mikä onnistuu nyt, on kevyt kävely, hyvänä päivänä. Välillä oikea jalkani on niin kipeä, etten voi edes astua sille.
Mietin yhtenä päivänä, että työterveyden hoitoani ei ole suunniteltu "tällaisille tapauksille". Siellä yleensä käydään hakemassa sairaslomaa flunssaan, vatsatautiin tai antibioottikuuri johonkin bakteeritautiin. Olen poikkeus. Viikkokaupalla palaan uudestaan ja uudestaan työterveyteni palveluihin. Välillä hoitaa yksi lääkäri - seuraavassa hetkessä toinen. On hoitajaa, lääkäriä, fyssaria, erityislääkäriä, ravitsemusterapeuttia, psykologia, psykiatria, reumatologia... Otan ilon irti palvelusta koko rahalla. Olen myös kuormittanut edelleen Naistenpoliklinikkaa viesteilläni, ja kävinpä terveysasemallakin ottamassa yksityisen määräämät verikokeet, joita työterveyshuolto ei halunnut maksaa. Seitsemän kuukauden jonotukseni kipupolille jatkuu.
Pitkään sairastaessa aika ja maailma ympärillä ikään kuin pysähtyy. Ei ole niin väliä, mikä aika päivästä on menossa tai onko arki vai viikonloppu. Sama setti vain jatkuu. Läheiset ihmiseni ovat käyneet katsomassa minua. Huomaan huolestuneisuuden heidän katseistaan ja ilmeistään. Itsestä ehkä pahemmalta tuntuu se, kun joku läheinen on huolissaan minusta ja kysyy kiltisti, voisiko jotenkin auttaa. Se pistää itkettämään. En halua olla vaivaksi, enpä tietenkään.
Työterveyshoitajani on onneksi ihana. Hänen kanssaan kävimme tunnin puhelun terveystilanteestani ja hän otti homman tosissaan. Hän varaili minulle aikoja eteenpäin ja järjesti lähetteitä spesialisteille, kun itse olen jo aika uupunut. Hän myös neuvoi, että voisimme koittaa miettiä pienempiä tavoitteita minulle, kuten osittain töihin palaamisen tai jollekin kevyelle ryhmäliikuntatunnille osallistumisen. Tilanteeni ei tule hetkessä muuttumaan, eikä terveyteni palaa hetkessä, vaikka niin toivoisinkin.
Yritän kovasti hyväksyä oman “vajavaisuuteni”. Nyt en pysty tavallisiin liikunta- tai työsuorituksiin. Eikä minun tarvitse kivuissani väkisin imuroida. Onneksi sain miehen valjastettua siihen hommaan. Yritän nyt löytää niitä pieniä asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä ja joissa pärjään. Kaipa ne töissäkin ovat joskus pärjänneet ennen minua ja nyt joutuvat opettelemaan pärjäämään ilman. Ehkä maailma pyörii sittenkin, vaikka minä nyt lepään. Olen sen ansainnut.
Kommentit