Minulle on hiljattain käynyt niin onnellisesti, että löysin elämäni naisen. Asumme nyt yhdessä ja suunnittelemme hiljalleen muutaman vuoden päähän perheenlisäystä. Aiheesta puhutaan joka viikko, ellei jopa joka päivä. Endometrioosin hiljaisempi kausi on antanut mahdollisuuden elää ulkoapäin terveen ihmisen näköistä elämää. Kumppanini tietää kivuistani ja on kerran nähnyt rankan kipukohtauksen, mutta pääosin elän joka päivä vain pienten ja ohimenevien kipujen siivittämänä: endometrioosi ei näy suhteessamme juurikaan. Tämän vuoksi kumppanini oppii lähinnä keskusteluidemme kautta sairaudestani, ja toisinaan endometrioosi yllättää kuin salama kirkkaalta taivaalta.

”Kato, näin pieni se Astra Zenecan riski veritulppiin on.”

”Siis mitä, mä en tienny että e-pillereissä on noin iso?! Ja kuitenkin tyyliin puolet kansasta syö niitä puolet elämästään…”

”No niimpä, ja mä syön ties kuinka kauan enkä voi lopettaa.”

”Syötsä e-pillereitä siis?”

”No siis minipillereitä nyt.”

”Aa, mä en tienny. Sithän sä et voi tulla raskaaksi.”

”No siis voin, mutta mun täytyy lopettaa ensin mun sairauden hoito.”

”Hirveää! Apua, mä tajusin tän vasta nyt kunnolla, vaikka selitit tän aikasemminkin….”

Niimpä. Vasta nyt, kun olen päässyt jonkun kanssa rakentamaan tulevaisuuden pilvilinnoja, olen päässyt paremmin kosketuksiin endometrioosin hedelmällisyyteen vaikuttavan puolen kanssa. Hedelmöityshoidoissa minun ei välttämättä kannata olla meistä se, joka pyrkii raskautumaan. Lääkäreiden kanssa on pohdittava, mitä hedelmöityshoitojen aloittaminen ja endometrioosin hoidon lopettaminen tarkoittaisi minulle ja terveydelleni. Mitä kipulääkkeitä voisin enää syödä, ottaen huomioon että toiveena on raskautua ja kasvattaa vauvaa sisälläni? Olisiko laparoskopia tarpeen? Kuinka kauan hoitoihin menisi aikaa, ja miten paljon endometrioosi voisi kasvattaa solmujaan sillä välin?

Lohdullista on, että meillä on tässä parisuhteessa kaksi kohtua. Raskautumisen ainekset ovat munasolut, kohtu ja siittiöt, ja näistä kolmesta kaksi ensimmäistä meiltä löytyvät – jopa kaksin kappalein. Vaikka minun kohtuni olisikin reistaileva, olen silti valmis siihen, että se voi olla meidän varakohtumme, jos kumppanini raskautuminen ei onnistukaan. Loppujen lopuksi raskaus ja äitiys olivat lapsena ja teininä yksi suurimpia haaveitani: kuvittelin usein, miten synnytys sujuu ja kuka tai ketkä minua ovat tukemassa.

Mikäli suunnitelmamme onnistuvat, minä olen se, joka pääsee kokemaan tukijan aseman ensimmäisenä – ja voi olla, että se on ainut rooli, jossa koskaan olenkaan synnytystilanteessa. Ajatus siitä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Mitä, jos haluankin joskus itse kokea raskauden – jopa kaiken endometrioosin asettaman uhan hinnalla?

Olemme yhdessä tutustuneet aihetta käsittelevään mediaan internetissä. Lohdullisimmaksi koin Kaksi äitiä ja kaksoset -youtubekanavan Susannan sanat siitä, että lopulta pitkän yrittämisen jälkeen raskaus ei ollut enää tärkeää, vaan se, että saa ylipäätänsä lapsen.

Rohkelikko