Moona-blogi

Hyvästelemme nyt Juliaanan. Kevään aikana blogin jättää myös pari muuta kirjoittajaa. Ps. Loppukeväästä alkaa uusien bloggaajien haku! Olisiko sinusta uudeksi bloggaajaksi?

Näin se on vauvavuosi jo lopuillaan, ja töihin paluukin koitti viime viikolla. Täytyy sanoa, että oli elämäni nopein vauvavuosi, ja vauva on ollut kyllä meidän vauvaelämän loppuvastus, jonka kanssa on ollut vähän enempi kaikenlaista haastetta kuin kahden aiemman. Näin on silti hyvä, hän on tärkeä palanen meidän perhettä ja nyt on olo, että meidän perhe on valmis. Toki asiaan vaikuttaa myös se, että minulla alkaa 40v. lähestymään vääjäämättä, eikä iltatähtien teko myöhemmin ole enää mahdollista.

Iän myötä PCOS yleensä tasoittuu, ja tämä on myöskin viimeinen blogipostaukseni aiheesta. Nyt on tunne, että haluan päästää tästä aiheesta irti, vaikka oireyhtymä loppuelämän jollain tasolla varmasti elämääni vaikuttaakin.

Nyt on kyllä myös konkretisoitunut entistä enemmän se, mikä vaikutus kolmella lyhyen ajan sisään olleella raskaudella on ollut tuki- ja liikuntaelimistöön. Selkävaivoista taisinkin jo edellisessä tekstissä kirjoitella, ja sehän löytyy täältä. Hyvin alkanut jumppapolkuni tyssäsi syksyllä jatkuvaan sairasteluun: laskin, että perheessä on ”vieraillut” viimeisen puolen vuoden aikana 12 eri infektiotautia! Mahtanee olla jo jonkin sortin ennätys! Tästä syystä viikoittaiset liikuntahetket ovat arkiaktiivisuuden lisäksi olleet pyöreä nolla ja lapsiperhe-elämä on ollut lähinnä selviytymistä päivästä ja taudista toiseen.

Selkä on tosiaan oireillut nyt jo pidempään, jo edellisen raskauden jälkeen nyt koko ajan pahentuen. Toissaviikolla tuli sitten raja vastaan, kun huonossa kumarassa asennossa tein kotona muutaman tunnin askareita, niin seuraavana aamuna en päässytkään sängystä enää kivuilta ylös. Onneksi kipu lähti muutaman päivän päästä hieman hellittämään kipulääkityksellä, mutta kylläpä se säikäytti, että nyt täytyy asialle alkaa jotain tekemään! Täytyy lähteä luomaan tähän uuteen arkeen nyt jonkinlaista liikuntarutiinia, jos aikoo pysyä työ- ja toimintakykyisenä myös jatkossa.

Painoasian suhteen ymmärsin vihdoinkin, kuinka vääristynyt ja kapeutunut on oma tuntemus painon suhteen. Kuten edellisessä tekstissä kerroinkin, päätin lopettaa kokonaan puntarilla käymisen viime kesän lopulla. Tämän päätöksen jälkeen tuli paljon vapautuneempi olo, mutta samaan aikaan edelleen ahdisti oma kroppa ja sen muutokset. Tämän vuoksi en hetkeäkään ole ajatellut, että paino olisi pudonnut mihinkään. Suihkussa käydessä yläviistosta katselin raskauden venyttämää mahaani, joka ei isommin muuttunut mihinkään. Meillä ei kotona ole kuin yksi kapea kokovartalopeili eteisessä, jota olen vuosien aikana mestarillisesti oppinut välttelemään. Kuitenkin helmikuussa eräs kaunis aamu hetken mielijohteesta päätin hypätä puntarille yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tuijotin epäuskoisena lukemaa. Soitin naapurissa asuvalle sisarelleni, ja kysyin, onko heillä ehjää puntaria (koska omani oli selkeästi rikki) ja myöntävän vastauksen saatuani käärin vauvan makuupussiin ja lähdin JUOKSEMAAN naapuriin. Siellä hyppäsin uudelleen puntarille ja tottahan se oli – minulla oli puolessa vuodessa paino pudonnut ilman, että olin edes huomannut asiaa!!

Tämän jälkeen olen totisesti joutunut pohtimaan lihavuusasiaa ihan uudelta kantilta. Onko tosiaan niin, että ihminen on näin näköalaton ja sokea omalle keholleen, ettei huomaa verrattain isoakaan muutosta, jos on pinttyneesti kiinni ajatuksessa, että olen lihava? Sama ilmiö toistuu vanhoja valokuvia katsellessa, jossa nyt jo omasta mielestään näyttää hoikalta/hyvältä/tms, mutta muistaa selkeästi sen tunteen kuvan ottamisen aikaan, että on lihava ja/tai ulkonäössä on jokin muu itseä häiritsevä seikka.

Toisena asiana mietin myös jälleen stressin vaikutusta painonpudotuksessa ja yleisestikin ihmisen hyvinvoinnissa. Kuten jotkut lukijat ehkä muistavat, kolmas lapsemme sai alkunsa ns. ”luomuyllärinä”, kun kahta edellistä oikein tekemällä tehtiin ja toisen avuksi jouduttiin turvautumaan myös hoitoihin. Ainoa eroava asia kolmannen kohdalla oli, että stressi oli kokonaan poistunut – ei ollut stressiä enää lapsensaannista, kolmas olisi ollut vain bonusta, kun kaksi olimme kuitenkin saaneet jo.  Stressi oli myös poistunut työelämästäni, kun olin olosuhteiden pakosta joutunut jättämään edellisen työni ja uusi työ oli huomattavasti vähemmän kuormittavaa ja kiireistä, ja arvoiltaan ”pehmeämpää”. Tätä mietin nyt myös painon pudotuksen kohdalla.

En ole tehnyt käytännössä mitään isompia ruokavaliomuutoksia, en harrastanut sen enempää liikuntaa kuin aiemminkaan mutta en myöskään ottanut enää stressiä laihduttamisesta. Päätin jatkaa nyt valitsemallani uralla enkä helmikuisen päivän jälkeen ole käynyt puntarilla. Katsotaan taas ehkä puolen vuoden päästä.

Ihminen on hyvin merkillinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Loppuun vielä lisään kiitokset kaikille, jotka vuosien varrella ovat tekstejäni lukeneet ja toivottavasti saaneet niistä vertaistukea. Itse olisin sitä oireyhtymän löytymisen ja sen kanssa vuosien kamppailun aikana kaivannut enemmän, joten jos olen voinut edes jotain samassa tilanteessa kamppailevaa auttaa, ovat tekstit tehneet tehtävänsä. Tämän kevään jälkeen minä vetäydyn blogiperheestä, minun lapsettomuustarinani on nyt kerrottu ja muutkin PCOS:ään liittyvät asiat asettuvat jo uomiinsa.

Ihanaa kevättä ja tulevaa kesää kaikille!

Juliaana

Viime teksteissäni olen kertonut lapsitoiveesta ja sen toteutumiseen liittyvistä askelista kuten lääkitysten lopettamisesta. Minulle annettu kuuden kuukauden aikaraja raskauden yrittämiseen ehti tulla täyteen alkuvuodesta ja varasinkin ajan luotto-gynekologilleni. Halusin myös päästä näkemään, kuinka paljon endometrioosi on riehaantunut nyt, kun käytössä ei ole ollut lääkityksiä. Lisäksi toiveena oli saada lähete lapsettomuushoitoihin.

Käynti sisälsi totisesti yllätyksiä. Lisääntyneistä kivuista olinkin jo osannut päätellä, että endometrioosi on luultavasti levinnyt. Ultraus vahvisti tämän. Olen ollut ilman hormonihoitoa vain puoli vuotta ja jo siinä ajassa endometrioosi on päässyt leviämään, epäreilua. Tähän mennessä kivut ovat kuitenkin omaksi yllätyksekseni pysyneet melko kohtuullisina, vaikka ovatkin viime aikoina lisääntyneet. Tai ainakin olen kauhulla itse odottanut, että kivut olisivat pahentuneet räjähdysmäisesti. Niin ei kuitenkaan ainakaan vielä ole käynyt.

Yllättävä löytö sen sijaan oli se, että lääkärin hyvin vahva epäilys oli, että minulla on endometrioosin lisäksi PCOS. Ovulaatiosta ei ollut tietoakaan ainakaan siinä kierrossa ja munasarjat olivat kuulemma selvästi monirakkulaiset. Myös muita oireita, esimerkiksi hirsutismia, on. Tämä oli itselleni valtava yllätys, enemmänkin kuin märkä rätti vasten kasvoja. Jo valmiiksi tiesin raskautumisen olevan vaikeaa, ja siihen olin tullut hakemaan apua. Ja sitten naaman eteen lätkäistiin uusi diagnoosi ja tieto, että raskautuminen onkin entistä vaikeampaa. 

Tämä diagnoosi on vaatinut aika tavalla sulattelua. Se tuli ensinnäkin täysin puskista. Minulla on alkanut olla PCOS:n selvästi viittaavaa oireilua oikeastaan vasta nyt, kun olen jättänyt hormonihoidot pois. Toki sitä ennen söin hormoneja useampia vuosia, mikä on lääkärin mukaan luultavasti pitänyt oireita poissa. Nyt oireet sitten ovatkin tulleet rytinällä. Tumma karvoitus tuntuu vaan lisääntyvän koko ajan enkä enää uskalla katsoa naamaani peilistä ainakaan kovin läheltä, sen verran nopeasti uusia karvoja tuntuu ilmaantuvan. Kuukautiskierto on todella epäsäännöllinen, ja ovulaatio loistaa poissaolollaan. Ja raskaaksi tullessa ne toki olisivat aika olennaisen tärkeitä. 

Yllätys-diagnoosin lisäksi samalta reissulta tarttui mukaan lähete lapsettomuushoitoihin julkiselle puolelle. Aika tulikin nopeasti, vain kuukaudessa, vaikka jonon sanottiin olevan kolmisen kuukautta. Nyt tuo ensikäynti on enää muutaman viikon päässä ja epätietoisuus tekee minut kohta hulluksi. Pian saan toivottavasti vastauksia ja selviää, miten lapsettomuushoidot lähtevät etenemään. Sitä ennen yritän vielä sulatella uutta diagnoosiani.

Maria

Terveiset täältä vauva-arjen pyörityksestä!

Niin se vain kesä mennä vilahti, melkolailla niin hurahtamalla kuin ennakkoon ajattelinkin vastasyntyneen kanssa käyvän. Päivät pyörii omaa rataansa kolmen tunnin sykleissä, yötä päivää ja viikonpäivästä riippumatta. Vauva ei ole ollut helpoimmasta päästä ja monenlaista haastetta on viime kuukausina ollut pienen kanssa, mikä on tietenkin tuonut osansa arjen kuormittavuuteen. Onneksi meillä kuitenkin nukutaan melko hyvin yöt. En nimittäin tiedä, minkälaisissa henkisissä kantimissa tässä muuten olisi, jos tämän kaiken lisäksi vielä yöt huudettaisiin ja valvottaisiin.

PCOS on itselläni ollut kaikista vähäoireisin juuri raskauden ja imetyksen aikana, joten sen suhteen ei mitään mullistavaa uutta kerrottavaa ole. Silti aiempia tekstejäni lukeneet varmasti arvaavat, että painon kanssa kipuiluhan se on kuitenkin ehtinyt nostaa päätään. Olin suunnitellut, että alan vaunulenkkeilemään heti kesän alussa, mutta kuinka ollakaan, niin vauva ei viihtynyt kesän aikana vaunuissa käytännössä ollenkaan! Eipä paljon tullut siis lenkillä laukattua.

Olen kuitenkin yrittänyt olla armollinen itselleni, koska varsinaisesti mihinkään ei ole kiire. Synnytyksestä palautuminen on ollut hidasta, sillä jo raskausaikana vaivanneet liitoskivut olivat hankalia synnytyksen jälkeen koko kesän, ja ajoittain vieläkin rasituksessa häpyliitoksen alue kipeytyy. Liitoskivut ovat lantionalueen ja häpyliitoksen eli symfyysin kipuja, jotka johtuvat lantiorenkaan löystymisestä raskausaikana. Tämä on kyllä yllättänyt, että kivut voivat jatkua näinkin kauan!

Imetyksen aikana ei voi juuri alkaa suuriin ruokavalioremontteihin, koska maito tarvitsee rakennusaineita ja lapsi ruokaa, joten syötävä on ja riittävästi. Paino putosi synnytyksen jälkeen reilusti, jonka jälkeen se jämähti. Tämänhän kävin tarkastamassa vähintään kerran viikossa puntarilla. Sitten aloin miettimään, että miksi. Miksi jatkuvasti ramppaan siinä puntarilla ahdistumassa ja toteamassa, että ennallaan on? Niinpä ensimmäistä kertaa päätin lopettaa sen kokonaan.

Seuraavaksi päätin lopettaa itseni potkimisen lenkille. Miksi minun pitää lähteä lenkille, vaikka en erityisemmin pidä siitä enkä ole koskaan saanut sitä rutiiniksi, vaikka olen varmasti kymmeniä kertoja sitä yrittänyt? Varmaankaan juuri siitä syystä se ei ole onnistunut. Olipa vapauttava ajatus sekin ymmärtää.

Yhtenä ongelmana vauvavuotena on ollut hankalat lihaskireydet. Siihen vaikuttavat takana oleva raskaus, vauvan kantaminen, imettäminen sekä vauvan vieressä nukkuminen, jolloin asentoa tulee vaihdettu yöllä ehkä kahdesti. Voin kertoa, että pelkästään tuon nukkumisen vuoksi ranka, niska ja lantion alue on kohtuullisen jumissa. Aamulla ei meinaa vessaan taipua, kun selkä ei anna yhtään armoa. Näitä, kun aikani tuskailin ja googlettelin sadatta kertaa asuinkuntani äitiysliikunta-mahdollisuuksia, niin löysin kuin löysinkin sopivia jumppia synnyttäneille! Sinnepä sitten pakkasin itseni ja vauvan, ja aloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan harrastamaan jotain liikuntaa muusta syystä kuin painonpudotusta tavoitellen. Jännästi muuten sinne jumppaan tulee lähdettyä, kun ei ole jo mielessään ruoskinut itselleen kauheita paineita asian suhteen...

Erityisen empaattinen kohtaaminen jäi mieleeni tuolta jumpasta. Toinen näistä äitiysliikuntaohjaajista kyseli taustojani liikunnan suhteen ja kerroin hänelle tilanteestani ja samalla ehkä havahduin siihen itsekin. Kerroin, että olen entinen kilpaurheilija, mutta olen viiden vuoden sisällä synnyttänyt kolme lasta: ensin kantanut niitä 9kk ja imettänyt heistä jokaista reilun vuoden (tai nykyistä vauvaa tietenkin vasta 5kk, mutta tavoite on vuoden taas imettää). Olen tällä hetkellä rapakunnossa ja painoa jäänyt raskauksista reilusti.

Hän totesi, että siinä tapauksessa toipumiseen ja palautumiseen täytyy antaa keholle aikaa ainakin se sama viisi vuotta. Kehoni on tehnyt uskomattomia asioita, ja hormonien palautuminen imetyksen loputtuakin vie vielä aikaa, joten ennen sitä ei kannata odottaa liikoja. Oli lohdullista kuulla se ulkopuolisen kertomana ja jäi jotenkin tosi lämpimänä ajatuksena mieleen.

Myöskään siis edellisten raskauksien osalta en ole teoriassakaan voinut ehtiä palautua ajallisesti niiden välissä, joten ehkä täytyy oikeasti lopettaa tästä itsensä soimaaminen.

Näissä tunnelmissa toivottelen kaikille mukavaa loppusyksyä!

Juliaana

Moona-blogin kevätkausi päättyy Juliaanan tekstiin. Palaamme taas syyskuun alussa uusien ja vanhojen bloggaajien kera. Hyvää kesää lukijoille!

Sieltähän se kesä saapui ja samaan aikaan, kun luonto alkoi täällä Lapissakin vihertää, niin pieni kesämies syntyi odotetusti hieman aiemmin kuin laskettu aika olisi ollut. 

Otetaan kuitenkin hieman taaksepäin ajassa, kun edellisen tekstin ilmestymisen aikaan olin menossa äitiyspoliklinikalle vauvan painoarviota varten. Sehän oli kuin olikin aivan tarpeellinen käynti, kuten olin uumoillutkin. Ultrassa selvisi, että vauva kasvaa yli kaksi viikkoa isompana kuin odotukset oli, ja hänen kokonsa huiteli kasvukäyrien yläpuolella! 

Kuten myös osasin odottaa, niin verensokereiden tasapainosta tuli käynnillä puhetta, ja vaikka keskiraskauden sokerirasituskokeessa tulokset olivat olleet viitearvoissaan, suositteli gynekologi nyt uutta rasituskoetta ja kotimittauksia. Ihme kyllä sävy ei ollut syyllistävä omasta painostani huolimatta, vaan käynti oli sen suhteen neutraali. 

Hyvin pian muutaman kotimittauksen tehtyäni huomasin, että verensokerit olivat koholla aterioiden jälkeen ja myöskin rasituskoe oli sitten koholla, kun jo seuraavalla viikolla sinne pääsin. Näinpä sain sitten raskausdiabetes-diagnoosin ja pian aloitettiin myös lääkitys, jotta se hieman olisi hillinnyt vauvan kasvua ja koska raskaus oli jo niin loppuvaiheessa.

Myös muut oireet alkoivat haitata oloani: Samoihin aikoihin raskausdiabetes-hässäkän kanssa alkoivat turvotukset lisääntymään vauhdilla, ja verenpaineetkin oli nousussa ja lopulta jo suorastaan korkeat. Seuraavaksi huomasinkin olevani taas äitiyspolilla, tällä kertaa raskausmyrkytysepäilynä. Siltä reissulta lääkäri kirjoitti minut sairauslomalle viimeiseksi työviikokseni ja siirryin lepo moodiin kaikkien mittareideni kanssa viimeiseksi pariksi viikoksi.

Raskausviikolle 38 varattiin kontrolli äitiyspoliklinikalle ja etukäteen jo varoiteltiin, että tällä reissulla synnytys todennäköisesti käynnistetään jos vauva ei ole siihen mennessä syntynyt. Käynnillä vauva oli hieman haastavassa asennossa, jotta sen olisi saanut luotettavasti mitattua ja sen painon kehitys jäi vähän epäselväksi. Lisäksi tilanne synnytyksen suhteen oli epäkypsän oloinen, joten gynekologi hieman alkoi arpomaan käynnistämistä. Itsellä oli kuitenkin kaiken suhteen jo hyvin tukala olo ja olin aivan valmis saamaan vauvelin maailmaan. Onneksi siinä kohtaa lääkäri kuunteli myös omaa mielipidettäni, ja synnytystä päätettiin alkaa käynnistelemään.

Tasan kaksi vuorokautta myöhemmin saatiin meidän pikku-ukkeli maailmaan. Synnytyksessä onneksi sujui kaikki hyvin, eikä vauvakaan lopulta painanut kuin 3700g eli hyvään aikaan saatiin ”raskaus purettua” eikä vauva raskausdiabeteksestä huolimatta ehtinyt kasvaa hurjiin mittoihin. Nyt on jo muutama viikko ehditty elää vauvakuplassa ja hän on osoittautunut oikein tiitteeräksi tapaukseksi.

Tämä oli todennäköisesti nyt viimeinen raskauteni, ja vaikka edellisessä tekstissäni ehdin iloita, että PCOS ei ole omiin raskauksiini vaikuttanut sen jälkeen, kun ne on alulle saatu, niin ehtihän se tässäkin asiassa lopulta tehdä omat haasteensa. Tulevaisuus tämän osalta myös mietityttää ja ihan aiheellisesti: Raskausdiabeetikolla on erittäin merkittävästi suurentunut riski sairastua myöhemmin tyypin 2 diabetekseen ja sydän- ja valtimotauteihin. Raskausdiabeteksen asteesta riippuen jopa joka toinen sairastuu tyypin 2 diabetekseen. Lisäksi tietenkin näitä riskejä kasvattaa yksinään jo PCOS.

Myös tuo lievä pre-eklampsia eli raskausmyrkytys, jonka oireita minulla oli loppuraskaudessa, voi lisätä riskejä tulevaisuudessa. Pre-eklampsian sairastaneilla on 2–6-kertainen riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin verrattuna naisiin, joilla ei ole ollut pre-eklampsiaa. Pre-eklampsian sairastaneilla naisilla voi olla myös erilaisia aineenvaihdunnan häiriöitä, kuten kohonneita verensokeri- ja LDL-kolesterolitasoja. Eli kokonaisuudessaan nämä kortit, mitä tässä jaossa käteeni sain, voivat tulevaisuudessa vaikuttaa paljonkin omaan terveyteen ja hyvinvointiin, jos en saa esimerkiksi painoani alas reilusti, ja sehän ei taas tällä taustalla tule olemaan helppoa... Tästä varmasti lisää sitten tulevissa teksteissäni! 

Nyt kuitenkin aion rauhoittua vauvantuoksuisesta arjesta nauttimiseen ja koitan siirtää liiat huolet vähän myöhemmäksi. 

Ihanaa ja aurinkoista kesää kaikille lukijoille!

Juliaana

Huh huh, terveisiä täältä sairastuvalta! Olin jo ajatellut että edelliseen talveen verrattuna meillä on sairastettu poikkeuksellisen vähän tänä talvena ja itseasiassa niin kyllä onkin, vuoden vaihteessa oli reilun viikon flunssarupeama lapsilla ja nyt toinen, mutta tämä ottikin sitten vähän enempi paukkuja arjesta. Neljä viikkoa sitten sairastui esikoinen, viikko sen jälkeen pienempi, joka sitten tartutti myös minut. Ilmeisesti taloon rantautui adenovirus, joka aiheutti koko porukalle kunnon yskän, vatsaoireita, kuumetta, nuhan ja lapsille jälkitautina korvatulehdukset. 

Muuten tauti alkaa olla perheessä taputeltu mutta täytyy sanoa, että tämmöisessä viimeisillään raskaana olevassa kehossa, jossa keuhkojen kapasiteetti on painavan mahan takia rajallinen muutenkin, niin tällainen kolmatta viikkoa jatkuva yskän paukutus alkaa olla vähän liikaa... Kolmen viikon valvomisen jälkeen silmäpussit ovat kasvaneet ihan omiin sfääreihinsä ja pandat moikkailisivat kadulla mustien silmänympärysten ansiosta, jos täällä pohjoisen perukoilla sellaisia liikkuisi.

Vauvan tuloon on aikaa vielä muutamia viikkoja, ja työt alkaa olla loppusuoralla ennen äitiyslomalle jääntiä, mutta synnytykseen ja lähellä olevaan muutokseen orientoituminen on ollut kyllä ihan toissijaisena mielessä, kun päivät menee yskän ja jaksamisen kanssa tunnista toiseen selviytymisessä. Vauva on onneksi virkeän oloinen mahassa eikä hänestä ole huolta, kunhan tämä emoalus saisi itsensä kuntoon.

Raskauteen liittyen vointi on ollut kohtalainen, ainoa jännitysmomenttia aiheuttava asia on tällä hetkellä vauvan koko. PCOS:n suhteen raskausaikana on jonkin verran enemmän riskejä, esimerkiksi raskausajan diabeteksen riski on suurempi verrattuna muihin odottaviin. Minulla on onneksi kaikissa raskauksissa ollut normaalit sokerirasituskokeiden tulokset, mutta nyt kieltämättä jännittää, kun ensi viikolla on aika ylimääräiseen ultraan vauvan painoarvion vuoksi. Vauva kasvoi edellisessä ultrassa isona viikkoihin nähden, ja nyt kohdun sf-mitta (symfyysi-fundus mitta, jolla mitataan kohdun kokoa ja kasvua) oli yläkäyrillä edellisessä neuvolassa, minkä vuoksi lähete äitipolille tulikin. Läheskään aina kookas vauva ei tietenkään johdu äidin koholla olleesta verensokeritasosta, mutta ennustan, että tästäkin pcos-taustani vuoksi tullaan keskustelemaan käynnillä, jos vauva kovin suureksi osoittautuu. Toivottavasti olisi kuitenkin normaalikokoinen niin kuin aiemmatkin, ettei tarvitse synnytystä käynnistää aiemmin vauvan suuren koon vuoksi tai joutua synnyttämään kovin isoa mötkälevauvaa. 

Jääpä nähtäväksi! Tällaisia kuulumisia tähän hetkeen, jännitys tietenkin tiivistyy, kun loppusuoraa kohti synnytystä mennään, ja toivottavasti ensi kerralla kirjoittelenkin teille pieni tuhisija kainalossani.

Aurinkoisia päiviä ja pysykää terveenä!

Juliaana

Tammikuussa vahvistui epäily. Minulla todella on endometrioosin lisäksi PCOS. Pelkkä endometrioosittarena olo olisi riittänyt, mutta liitytään nyt sitten vielä pcos-soturiksikin. Toisaalta se myös selittää joitaki asioita, kuten kaikki nämä vuodet pikkuhiljaa kertyneen painon, johon ei ole auttanut mikään. Ei mikään määrä liikuntaa, ei mitkään ruokavaliot tai muutokset elämässä. Veriarvot paljastivatkin, että minulla on kohonnut riski 2 tyypin diabetekseen, insuliiniresistenssi. Siis minulla, joka nostaa maastavedossa rautaa yli 100 kiloa? Minulla, joka käy useita kertoja viikossa ratsastamassa, kuntosalilla ja milloin milläkin lenkillä/liikkumassa. Kyllä, kaikesta siitä huolimatta. Sitä se PCOS teettää. Eikä kaikki selity elämäntavoilla, kuten minun annettiin ymmärtää.

Tästähän nimittäin pyörähti aika rankka mylly päähän oman kehon kuvan järkkymisestä. Sitä siivitti tammikuussa lääkärin puhelu, joka on tähän menneistä varmaan yksi huonoimmista. Pelkän BMI:n perusteella lääkäri tuntui luokittelevan minut mitään tekemättömäksi vätykseksi, joka syö itsensä lihavaksi. Okei, ei hän toki niin sanonut, mutta se mielikuva puhelusta tuli. Minulle määrättiin diabetekseen käytettävä lääke, joka vaikuttaa sokeriaineenvaihduntaan. Lääkäri _iloisesti_ ilmoitti että yksi sen haittavaikutuksistahan on ruokahaluttomuus. Ihan kuin se olisi mitenkään hyvä asia?! Ruokahalu on muutenkin kadoksissa jatkuvasti ja aina kun jaksaminen yhtään heikentyy, kärsii syöminen. Kiitos syömishäiriötaustalleni.

Lisäksi lääkäri suorastaan naurahti, kun kyselin, tietääkö hän solujonon* tilanteesta, että ”ihan kuin mä tänä vuonna edes mihinkää hoitoihin olisi pääsemässä et ne jonot on kuule niin pitkät että kannattaa kuule keskittyä ihan vaan omaan hyvinvointiin (eli laihduttamiseen) seuraavan vuoden ajan. Että he kyllä sitten puntaroivat mut todella tarkasti ennen hoitojen aloitusta". Mun BMI:hän on siis 33, ja raja hoidoille julkisella on 35.

Mielestäni todella asiatonta puhetta ja oletuksia pelkän BMI:n perusteellla, joka ei kerro ihmisen kehonkoostumuksesta yhtään mitään. Kehonrakentajillahan se on automaattisesti ”ylipainon” puolella. Tämä lääkäri ei ole minua nähnyt, eikä näe jatkossakaan, sillä hänen kanssaan en halua enää asioida. Onneksi on vapaus valita. Ja valitettavasti en päässyt ”puolustautumaan” puhelun aikana, sillä olin asiakkaan seurassa ja pystyin lähinnä vastaamaan kyllä tai ei tyyppisesti. Vaikka eihän sitä pitäisi olla tarvetta puolustautua lääkäriä vastaan...

Vatvoin hurjan kolauksen saanutta kehonkuvaani ja keräilin itsetuntoni murusia kyseisen puhelun jälkeen vielä pitkään. Onneksi ympäriltäni löytyy aivan upeita ihmisiä ja sain taottua itselleni järkeä päähän. Sen sijaan, että olisin alkanut mihinkään typerälle kitukuurille, laskin rehellisesti oman kulutukseni ekaa kertaa vuosiin vain tajutakseni olevani jatkuvasti niin vajaalla syömisellä, ettei ihme, että jaksaminen on ollut vähissä ja kroppa ei palaudu tai toimi kunnolla. Nyt olen siis itse asiassa lisännyt ja säännöllistänyt syömisiäni, sillä syön muutenkin varsin terveellisesti, ja kyllä, elämään kuuluu myös herkut. Olen myös täysin täynnä ”syö vähemmän, liiku enemmän” -neuvoa, joka on ajanut mut tuhat kertaa säästöliekille ja asiaa tutkisteltuani keholla voi mennä jopa _kuukausia_ siitä palautumiseen. Mahtavaa.

Olen nyt 1,5kk syönyt uutta lääkettä, jonka yleisenä sivuvaikutuksen on vatsavaivat. Ja niitähän on ollut. Annosnostot oli mulle suunniteltu ihan järkyttävällä vauhdilla, ja syksyllä PCOS-diagnoosin saanut kaverini kuunteli järkyttyneenä selostustani nostoväleistä. Aloitin siis nyt rauhallisemmin nostot, sillä ohje oli, että seuraavaan noston voi tehdä, kun vatsaoireet helpottavat. Joten kiirettä ei sinänsä ole. Ja minun muutenkin edelleen, erityisruokavaliosta huolimatta, oireilevani vatsanihan ei tätä lääkettä niin vain sulata. Vatsan väänteet ovat tuntuneet samoilta kuin menkkakrampit aikanaan. Luojan kiitos vuotoa ei edelleenkään ole ollut kohta kahteen vuoteen.

Näin lopuksi en voi muuta kuin todeta, että onneksi myös PCOS:ään on tarjolla vertaistukea. Ystävän kanssa ajatusten vaihto on helpottanut todella paljon. Ja vaikka tämä on yksi lisäisku suoraan palleaan, kun ajatellaan, että tämä on jo toinen sairaus joka _saattaa_ lisätä riskiä lapsettomuudesta, niin toivoton tilanteeni ei ole edelleenkään. Mitä nyt mieli on ottanut todella paljon takapakkia solujonon pituuden vuoksi. Tällä hetkellä se on TAYS:n asiakkailla n. 9kk. Etelä-Suomessa tilanne on vielä pahempi, vaikka erittäin huono se on joka puolella, koska lahjasoluista on huutava pula.

Tällä hetkellä kieltämättä hieman kaduttaa että siirsin aloitukseen liittyviä käyntejä. Haluaisin kuitenkin uskoa että näin tämän piti mennä. Enkä aio tipahtaa ”sitten kun” -kuoppaan, vaan viime syksyn kirjoittelustani huolimatta olen selaillut moottoripyöriä ja ajatellut paremminkin, että vielä kun ehdin ja pystyn niin aion elää täysillä. Pettymyksiä on varmasti ihan riittävästi luvassa tulevaisuudessa ja oma mieli on sellaisessa pysähtyneessä tilassa, kun mitään ei oikeastaan tapahdu suuntaan tai toiseen pitkiin aikoihin. Moottoripyörä haaveeseeni sisko vastasi, että eipähän mulla hirveästi elämän iloa tuovia asioita ole elämässä ollut, että eiköhän se ois sen arvosta ja olen kyllä samaa mieltä.

Aika paskaa on ollut, mutta kevät tulee ja mieli toivottavasti kohenee pikku hiljaa kesättä kohti siirryttäessä.

Odottelemisiin. Niin kesän odotukseen, kuin soittoon polilta sopivan luovuttajan löytymisestä.

* Kun lähete yliopistolliseen sairaalaan hedelmöityshoitoja varten on mennyt läpi, siirrytään jonottamaan itselle sopivia lahjasoluja, jotta hoidot voidaan aloittaa. Lue Sivustakatsojan lapsettomuushoitojen etenemisestä hänen edellisestä tekstistään täältä.

Sivustakatsoja

Talvi on koetellut koko voimallaan tänä talvena täällä pohjoisessa. Lunta on ollut vähintäänkin riittävästi jo lokakuun puolelta saakka, ja jo marraskuusta alkaen kovia paukkupakkasia on pidellyt jatkuvalla syötöllä. Jotenkin on tuntunut, että aina, kun pakkanen hieman lauhtuu, ilmaantuu jokin muu äärisääilmiö; myrskytuuli, monta päivää kestävä lumipyry, plussakeli, alijäähtynyttä vettä ja joka paikka jäätiköllä.

Miksipä olen nyt erityisesti kiinnittänyt näihin keleihin huomiota? (Sen lisäksi, että koko talveksi varatut polttopuut on loppuneet jo kertaalleen ja kohta kaikki rahatkin sähkölaskuja maksellessa...) Päätin syksyllä yllättävän raskautumiseni jälkeen, ja kun huoli oman kehon hyvinvoinnista paheni, että vähintä, mitä voin tehdä raskausaikana, on käydä päivittäin pienellä kävelylenkillä ja saada tähän paisuvaan kehoon vähän liikettä! Pakko myöntää, että vähälle ovat lenkit jääneet, eikä vähiten näiden säiden vuoksi. Toki lisäksi on ollut raskauteen liittyviä vaivojakin ja tavallista lapsiperheen sairastelua, mutta selityksiähän löytyy aina.

Raskaus on vähästä liikkumisesta huolimatta sujunut yllättävän hyvin. Alkuraskauden pahoinvointeja ei ollut juuri ollenkaan, mitä kahdessa edellisessä oli kovasti. Maha on kasvanut jo melko isoksi ja hieman tässä hirvittää, että kuinka iso sitä onkaan muutaman kuukauden päästä, kun laskettu aika on vasta toukokuun lopulla! 

Olen kiitettävästi kyllä pystynyt pitämään ajatukseni kurissa painon kertymisen suhteen, koska keinot ovat rajalliset, mitä sen suhteen voin tässä kohtaa tehdä. Olen käynyt ainoastaan neuvolassa puntarilla, ja onneksi painon kehitys on ollut maltillista toistaiseksi. Viime talvena tein kovasti töitä oman pääni kanssa, että suhtautuisin itseeni vähemmän kriittisesti ja yrittäisin ajatella lempeästi kehostani, jotta elämäntapamuutos sujuisi enemmän positiivisen kautta kuin itseäni syyllistämällä ja henkisesti ruoskimalla. Yritin ajatella matkaa pitkän tähtäimen pysyvänä pieninä muutoksina eikä niinkään pikataipaleen suorittamisena. Tästä mielikuvaharjoittelusta ja asennemuutoksesta on nyt selkeästi ollut hyötyä, koska ajatukset eivät pyöri juurikaan painonnousun ja tulevan raskauden jälkeisen ajan painonpudotuksen ympärillä. Edellisessä raskaudessa nämä ajatukset vielä olivat vahvasti läsnä ja paljon suunnittelin sitä, miten ”rysäytän” itseni huippukuntoon raskauden jälkeen ja kuinka paljon olen jo pudottanut painoa siinä vaiheessa, kun palaan äitiyslomalta töihin. Nyt ajatus on kääntynyt siihen, että minulla on loppuelämä aikaa pitää itsestäni ja kehostani huolta, hyvinvointi edellä. (Lisää Juliaanan lempeysharjoituksista voit lukea edellisistä postauksista täältä ja täältä.)

Muutenkin olen kokenut raskauksieni aikana, että kehoni toimii enemmän muiden naisten kehojen kaltaisesti. Että olisin ihan niin kuin muutkin. Omalta kohdaltani olen huomannut, että PCOS:ään liittyviä oireita, kuten liiallista karvojen kasvua, on vähemmän raskausaikana, eikä PCOS ole aiheuttanut omien raskauksieni kulkuun mitään erityistä huomioitavaa. Toki joka kerralla on raskausdiabeteksen mahdollisuus jännittänyt, mutta omalle kohdalleni sitä ei ole onneksi sattunut. Vaikka raskautuminen olisi saatu alkuun hoidoilla, niin sen jälkeen, kun on tärpännyt, kaikki raskauteni ovat edenneet normaalisti. Minulla suurin elämään vaikuttava tekijä PCOS-oireista on aina ollut kuukautiskiertojen häiriöt ja ylipainon kanssa kamppailu. Kuukautiskierron häiriöistä ei luonnollisestikaan tarvitse tässä tilanteessa kantaa huolta, ja elimistöni toiminta, esimerkiksi aineenvaihduntani ja hormonitoimintani, on mielestäni paremmalla tolalla kuin muulloin. Sama tilanne on koskenut imetysaikoja, vaikkakin kuukautiset ovat palanneet vasta noin vuoden päästä synnytyksestä, mutta tämä on käsittääkseni tavallista myös muilla imettävillä äideillä kuin PCOS-diagnoosin saaneilla.

Valoisin mielin siis kevättä kohti! Nyt kun aurinkokin on näyttäytynyt muutamana päivänä täällä joulupukin maassa, niin heti tuntuu, että virtaa on enemmän ja myös tuonne lenkille tekee jo mieli. Vauvaa varten on tehty jo pieniä valmisteluja, ja isosiskot kovasti odottavat pientä tulokasta. Heille se odottavan aika on varmasti vielä pitempi, kun ajantaju on vielä hieman hatara. Omakin mieli on kaiken suhteen luottavainen ja onnellinen.

Ihanaa kevään odotusta kaikille lukijoille!

Juliaana

Vuodessa on tapahtunut aika paljon. Vuosi sitten soittelin ekaa kertaa lapsettomuuspoliklinikalle ja kysyin mahdollisuutta itsellisten hoitojen aloitukseen. Alkuvuodesta kävin lääkärillä ja sosiaalityöntekijällä, ja sen jälkeen iski pieni rimakauhu ja löin homman jäihin kesäksi. Mietin sen hetkisen elämäntilanteeni ja ihmissuhteiden vuoksi sitä, että siirtäisin hoitoja jopa vuodella tai kahdella. Kesä oli kuitenkin sellainen floppi, että aiemmin puhumani ”En tiedä, pysyykö kumppanini mukanani vai tuleeko meille ero” päättyikin (ei tosin varmaan kenenkään yllätykseksi) eroon. Näin ollen se työ, jonka henkisesti aloitin kohti itsellistä äitiyttä vuosi sitten, on nyt päätynyt pisteeseen, jossa oikeasti olen yksin.

Elämä kuitenkin muilta osin tuntui valuvan oikeaan suuntaan, joten syksyllä sitten pyysin aikaa lahjasoluneuvontakäynneille. Pian niiden jälkeen tulikin puhelu, että pitäisi tulla lääkärin paikkeille, kun edelliskerrasta on sen verran aikaa. Omakannasta sit luin, että se oliskin jo hoidon suunnittelukäynti. Olis kyllä voinut siinä puhelimessa jo sanoa ne taianomaiset sanat ”sut on hyväksytty hoitoihin ja varataan hoidonsuunnittelukäynti”. Sitähän tässä on odoteltu jännityksellä, kun on käyty eri ammattilaisten arvioinnissa, joissa on arvioita sitä, onko musta vanhemmaksi. Onko mulla riittävän vakaa talous ja tarpeeks tukiverkostoa. Oon päässyt pohtimaan, minkälaisia kasvatuksellisia keinoja aion käyttää ja pohtimaan jo tulevaa, sitten KUN se vauva jo ois, niin miten keskustella lahjasolutaustasta. Miten mun läheiset suhtautuu tähän kaikkeen ja miten oon valmistautunut tähän kaikkeen.

Ja mähän oon valmistautunut. Mä päädyin vaihtamaan sen työpaikan, jota alkuvuodesta vielä pohdin. Luojan kiitos, yks elämäni parhaimpia päätöksiä. Mielenterveys koki nii suuren mullistuksen päästyäni sieltä pois. Mä myös muutin asuntoon, jossa uskoisin paremmin selviytyväni yksin vauvan kanssa. Mä oon säästänyt tuhansia euroja ja siirtänyt unelman moottoripyörän omistamisesta kauaksi tulevaisuuteen, jotta voisin saavuttaa jotain muuta. Mä olen päättänyt kovin rikkinäisen ja hädin tuskin parisuhteeksi kutsuttavan ihmissuhteen. Mä oon opetellut rajaamaan kavereiden tukeutumista muhun ja jatkuvaa pikkuterapeuttina oloa. Jatkossakaan mä en voi olla kaikkia muita varten, vaan mun tärkeimpänä tehtävä ois olla iha vaan vanhempi omalle lapselleni. Jos sellaisen pienen ihmeen saan. En ihan vielä uskalla täysin toivoa ja luottaa, että niin oikeasti voi tapahtua. Vaikka oonkin jo pikku hiljaa alkanut toivoa sitä niin paljon, että vähän jo etukäteen pelottaa mahdolliset pettymykset, mitä matkalle varmasti mahtuu useampia.

Onneks luin Omakanta tekstin ja oon nyt ehtinyt joten kuten valmistautua käyntiin. Miettinyt, että seuraavalla kerralla mun pitää osata sanoa, millä vauhdilla ja tyylillä tätä hommaa lähdetään viemään eteenpäin. Omakannasta bongasin myös useasti mainitun ”Monirakkulaiset munasarjat”, jonka pitäisi siis tarkoittaa PCOS:ää. Suoria lainauksia mm. ”Oikea ovario normaalipaikallaan, runsas monirakkulaisuus. Vasen ovario saman rakenteinen”. Sekä ”Status kuitenkin varsin rauhallinen, munasarjat aktiiviset ja monirakkulaisen näköiset”. Mulle ei oo ikinä sitä diagnosoitu, ja yks tärkeimpiä kysymyksiä tulevalle käynnilleni onkin, onko mulla ihan oikeasti PCOS vai mitä kirjauksella tarkoitettiin. Jos mulla se on, tarkoittaa se, että alotan hoidot heti, kun se on mahdollista, koska siinä tapauksessa mulla ois sekä endometrioosi että PCOS, jotka molemmat saattaa lisätä lapsettomuuden riskiä.

Ja oon mä tässä miettinyt, että varmaan joka tapauksessa mä lähden hoitoihin sit kun ne vaan on mahdolliset. Mun ystävä, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti, kysy, että ”Milloin ois parempi aika?”. Ja ei kai sitä oo. Mä oon valmistautunut tähän kaikkeen kai niin hyvin kuin tässä vaiheessa etukäteen on mahdollista. Aina vois säästää vielä enemmän rahaa tai tehdä vielä sitä ja tätä ennen kuin endometrioosi mahdollisesti tuhoaa mun kehon tai oon raskaana ja sitten ei voi sitä tai tätä. Paitsi et siihenkin mä oon valmistautunut, että itseasiassa pienenkin lapsen kanssa voi tehdä vaikka ja mitä, kunhan itse asennoituu siihen niin. Kantoreppuja ja vaikka mitä apuvälineitä saatavilla siihen, ettei tarttis kaikkee aikaa viettää neljän seinän sisällä. Mä oon hitto soikoon jopa alottanut elämäntapamuutoksen ruokavalion ja liikunnankin, että olisin paremmin jaksava ja paremmassa kunnossa oleva vanhempi sitten tulevaisuudessa. Että mun kunto kestäis kaikki ne hoidot ja vielä senkin, että jaksaisin olla läsnä, leikkiä ja touhuta sen pikkuisen kanssa sitten. Että en tosiaan tiedä parempaa aikaa kuin nyt, koska oon elänyt aika vahvasti koko viimeisen vuoden tätä varten.

Ainoa, mitä mä en ole pystynyt vielä täysin käsittelemään, on tää yksinäisyys. Vaikka en haluaiskaan, niin kyllä itsellisyys on jossain määrin saman kuin yksinäisyys. Ehkä joskus mun vierelle löytyy vielä toinen aikuinen, johon mä voin tukeutua ja jonka kanssa jakaa arki. Mut sitäkin enemmän haluan sitä lasta, jonka vuoksi joudun ainakin toistaiseksi luopumaan siitä toiveesta. Ja täytyy sanoa, että Facebookin itsellisten äitien vertaistukiryhmä on ollut älyttömän iso tuki ja turva. Kyllä vertaistuessa vaan on voimaa. Ja vaikka olisin ”yksin” niin oikeasti en ole koskaan yksin. Meitä on muitakin tämän saman valinnan tehneitä. Ja toivon, että jossain vaiheessa pystyn myös avaamaan niitä hyviä puolia itsellisyydestä, vaikka nyt vielä hetkittäin tää kumppanittomuus hiertääkin mieltä. Ja saahan sitä surra, se on inhimillistä ja normaalia.

Ja siinä vaiheessa kun tää teksti tulee ulos, mä oon jo käynyt hoidon suunnittelussa, ja taas yks palanen on loksahtanut kohdalleen ja asiat etenee jossain määrin. Askel askeleelta kohti itsellistä äitiyttä, tai ainakin toivetta siitä.

Sivustakatsoja

Hei ja hyvää PCOS-viikkoa myös Moona-blogin puolelta!

Sopivasti juuri tulikin vuosi täyteen bloggaajana PCOS-aiheen ympärillä, ja aiemmista teksteistäni onkin voinut lukea lapsensaannin haasteistani ja painon kanssa kamppailustani, jotka ovat hyvinkin tyypillisiä harmeja meidän PCOS:tä sairastavien keskuudessa. PCOS-viikon kunniaksi on ilmestynyt jo useita laadukkaita asiantuntijatekstejä oireyhtymään liittyen, joten minä puolestani ajattelin kirjoittaa siitä, mitä PCOS kokonaisvaltaisesti tarkoittaa minun elämässäni.

Oireyhtymä todettiin minulla vuonna 2014, kun olin ollut taas vuoden ilman kuukautisia hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Siinä kohtaa ei vielä lapsihaaveita ollut, vaan lopetin hormonien käytön vaikean migreenin vuoksi ja koska pitkä parisuhde oli tullut päätökseen. Hakeuduin gynekologille kuukautisten puuttumisen vuoksi, ja kun diagnoosi tuli, en ollut tällaisesta koskaan kuullutkaan. Gynekäynniltä mieleeni jäi vain sanat, että lapsia kannattaisi alkaa yrittämään pian ja että painoa kannattaisi pudottaa jo ennakoivasti (tuolloin olin vielä normaalipainoinen). Tässä kohtaa tajusin myös, että minulla ei koko elämäni aikana ollut ollut säännöllisiä kuukautisia muutoin kuin e-pillereita syödessäni.

Asia ei isommin elämääni vaikuttanut ennen kuin lapsihaaveet tulivat ajankohtaisiksi. Silloin paino oli jo muutaman vuoden hiipinyt ylöspäin, ilman, että varsinaisia muutoksia elämäntapoihin oli tullut. Tämän varmasti moni vertaiseni tunnistaa, ja myöskin sen, että vaikka kuinka yrittää erilaisilla ruokavalioilla ja liikunnalla painoa pudottaa, se ei tunnu millään lähtevän. Ja tässä kohtaa ulkopuoliset, niin terveydenhuollossa kuin usein läheisetkin, vaan toitottavat tietävän näköisinä, että kyllä se paino putoaa, kun syöt riittävän vähän ja liikut enemmän. Niinpä niin. Mikään ei ole turhauttavampaa, kun olet kaiken ruuan punninnut ja laskenut monta viikkoa, eikä mitään tapahdu. Sitten joku tulee tietäväinen ilme kasvoilla ”kertomaan” tätä asiaa, epäillen varmaankin, että salaa syöt kuitenkin karkkia ja leivonnaisia iltaisin sängyssä vaikka muuta vakuuttelet.

Minä sain painon ennen ensimmäistä raskautta putoamaan hieman, kun vaihdoin ruokavalion gluteenittomaan ja maidottomaan, ja ne ovat sen jälkeen pääosin pysyneetkin ruokavalioni kulmakivinä. Totta kai myös kaikenlaisia lisäravinteita oli useita purkkeja hyllyssä rivissä, joiden kerrottiin tukevan PCOS-elimistöä. En tiedä, oliko niissä taikaa vai ei, mutta en usko niiden ainakaan haitanneen. PCOS-vertaistukisivustoa aktiivisesti seuranneena arvelen, että suurin osa meistä näitäkin on kokeillut. Ihmisen luonto kun on sellainen, että jos vaikeassa tilanteessa jonkinlaisia (kaupallisia) keinoja on olemassa, niitä vähintään haluaa kokeilla! Olemme varmasti myös erittäin otollinen kohderyhmä kaikille erilaisia teho-boost-super-dieetti-liikunta-challengea myyville verkkovalmentajille, nimimerkillä minä ainakin olen nämä kohta kaikki käynyt läpi!

Liikakarvan kasvu sitten onkin jo ihan oma stoorinsa.. Tätäkin on erittäin hankalia muotoja ja sydämestäni kaikki myötätunto heille, jotka pahimpien kanssa kamppailevat, koska tällaisena semi-muotonakin on erittäin ärsyttävää jatkuvasti sheivailla ja nyppiä, jotta ei aivan ihmissudelta näyttäisi. Aina töröttää leuassa musta karva jonnekin ilmansuuntaan, jos ei ole suurennuslasin ja pinsettiarmeijan kanssa aamulla peilin edessä puurtamassa.

Säännölliset lääkitykset ovat myös monen meidän arkea, niin myös minun. Tarkemmin en ala tässä erittelemään, minkälaisia pillereitä minun aamumuroihini kuuluu, mutta sanotaanko vaikka näin, että melkein kaikkea tyypillisimpiä olen jossain vaiheessa kokeillut. Eri lääkkeiden erilaisille sivuvaikutuksille kiitos siitä, että välillä olen ollut hormonilohikäärme ja välillä taas viettänyt suuren osan päivääni vessan kaakeleita tuijotellen.

Kaikkihan tämä vain on elämää. Maailmassa on paljon erilaisia sairauksia ja oireyhtymiä, jotka vaikuttavat eri tavoilla yksilöiden elämiin. Toivoisin, että tietoisuus tästäkin oireyhtymästä leviäisi laajemmalle ja muistettaisiin yleisesti, että kaikilla on elämässään omat taistelunsa taisteltavana, eikä se tee kenenkään taistelusta yhtään vähempiarvoista. Tämän takia olen super onnellinen, että nykyisin järjestetään myös PCOS-viikko ja on olemassa aktiivinen vertaistukikanava, tällaisia olisin elämääni kaivannut jo diagnoosin saatuani. Ihanaa syksyä kaikille lukijoille!

Juliaana

Heippa! Niin se vain aika juoksee kohti kesää, ja uuden vuoden alussa aloitetut elämäntaparemontit on hyvää vauhtia ihmisillä hiipuneet! No, ei varmaankaan kaikilla, mutta useilla silti. Itselläni tilanne on mennyt vaihdellen, koska harvoin elämäkään yhtä rataa puksuttelee. Hienosti alkanut kuntosalilla käynti katkeilee vähän väliä jatkuviin sairasteluihin, kun lapset kantaa kaikki pöpöt päiväkodista kotiin, varsinkin pienempi, joka taipaleensa vasta aloitti vuoden alussa. Huomaan, että PCOS on vähempi nykyään mielen päällä kuin muutama vuosi sitten lapsitoiveiden ollessa pinnalla. Siltikin, joka päivähän se elämässä mukana kulkee. Viimeksi se aktiivisesti muistutteli itsestään, kun kävin normaaleissa verikoekontrolleissa ihmettelemässä mm. korkeaa kolesterolitasoani.

PCOS aiheuttaa monenlaista harmia ihmisen elämässä, ja yksi näistä on metabolisen oireyhtymän kasvanut riski. Metabolinen oireyhtymä lyhyesti kuvattuna tarkoittaa aineenvaihduntaan liittyvä tilaa, jossa samalla henkilöllä esiintyy yhtä aikaa häiriöitä verensokerissa, veren rasvoissa ja verenpaineessa. Erityisesti keskivartalolihavuus lisää riskiä tähän häiriöön. Lääketieteellinen julkaisu Duodecim avaa PCOSn ja metabolian yhteisvaikutuksia näin:

”Munasarjojen monirakkulatauti (PCOS) on yleisin hedelmällisessä iässä olevien naisten hormonaalinen häiriö. Kuukautiskierron häiriöiden ja heikentyneen hedelmällisyyden lisäksi PCOS:ään liittyy glukoosinsiedon heikkenemistä ja insuliiniresistenssiä sekä metabolisen oireyhtymän tyypillisiä muutoksia, jotka edistävät glukoosiaineenvaihdunnan häiriöiden sekä sydän- ja verisuonitautien kehittymistä. Insuliiniresistenssi ja androgeenien liikatuotanto ovat kiinteä osa PCOS:ää, ja niiden roolia metabolisen riskin muodostumisessa on vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin ylipainoisten ja lihavien PCOS-naisten riski saada sydän- ja verisuonitauti on suurentunut. - - PCOS:n ensilinjan hoitoja ovat elintapamuutokset, ruokavalion noudattaminen ja liikunta, ja ne tulisi aloittaa mahdollisimman varhain.”

Lyhyesti tiivistettynä kansankielellä: monirakkulaoireyhtymää sairastavilla on suurempi riski sairastua diabetekseen sokeriaineenvaihdunnan häiriöiden vuoksi ja lisää riskiä myös sydän- ja verisuonitauteihin. Tämä on hyvinkin tuttua asiaa suurimmalle osalle PCOS:ää sairastavia, ja ikävä kyllä näyttäytyy myös monilla meistä arkielämässä. Enkä voi taas kuin ihmetellä, kuinka tietämättömiä useimmat lääkärit ovat edelleen aiheesta häiriön yleisyydestä huolimatta. Tämä tulee ilmi omien kokemusteni perusteella mutta myös lähes joka kerta, kun luen vertaisteni kokemuksia lääkärikäynneiltä.

Ylipainoa kertyy artikkelissa mainituista syistä usein helpommin kuin niillä, jotka eivät sairasta PCOS:ää, ja kaikki me PCOS-henkilöt varmaan voidaan allekirjoittaa väittämä, että sitä kertynyttä painoa on erittäin vaikeaa saada pois. Ylipaino taas voi muun muassa hankaloittaa raskaaksi tulemista, ja kierre onkin valmis, mutta ei siitä nyt tässä yhteydessä enempää, aihetta olenkin jo sivunnut aiemmissa teksteissäni useampaan kertaan, kun olen kertonut omasta lapsettomuustilanteestani. (Lue aiheesta esimerkiksi täältä)

Nyt raskauksien jälkeen painoa on edelleen kertynyt verrattuna entiseen, ja se tuntuu istuvan tiukassa. Vaihteleva sairastamiskierre katkoo liikuntaa, MUTTA nyt voin ilokseni sanoa, että tähän saakka olen kiltisti palannut kuntosalille aina parannuttuani. Tämä on vaatinut matkalla paljon omien ajatuksien työstämistä, ja huomaan kyllä selkeän eron esimerkiksi vuoden takaiseen tilanteeseeni. 

Elämä on matka, ei lyhyitä pikamatkojen pyrähdyksiä, ja olen jokseenkin jopa onnistunut muuttamaan ajatusmaailmaani siten, että jos ja kun se elämä tapahtuu, liikuntatottumus katkeaa ja herkkukaappi vetää puoleensa väsynyttä äiti-ihmistä, niin sen ei kuitenkaan tarvitse olla minkään (projektin tai remontin) loppu, vaan aina voi olla uusi alku. Tai mieluiten ehkä ajatus siitä, että ei ole loppuja eikä alkuja, vaan joka päivä pieniä valintoja ja yhtenäistä matkan tekoa. PCOS kulkee matkalla seuralaisena koko elämänkaaren, joten sen suhteenkaan ei hetkelliset pikajuoksut ole avain hyvinvointiin. Näillä ajatuksilla taas uutta kesää kohti, tällä omalla vartalolla, joka on ihan yhtä bikinikunnossa kuin kaikkien muidenkin eri näköiset ja kokoiset vartalot!

Juliaana

Lähteet:

Munasarjojen monirakkulatauti, metabolinen oireyhtymä ja sepelvaltimotautiriski
LÄÄKETIETEELLINEN AIKAKAUSKIRJA DUODECIM, 2018;164(3):240-7
Laure Morin-Papunen ja Terhi Piltonen

Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä (PCOS)
Lääkärikirja Duodecim
28.9.2022
Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Aila Tiitinen

Niin se on uusi vuosi pyörähtänyt käyntiin ja kuntosaliyrittäjien kulta-ajat ovat parhaimmillaan! Suuri osa ihmisistä on tehnyt taas joulun herkuttelujen jälkeen new year, new me- lupauksia ja nyt niitä lunastetaan raapimalla liikuntapaikkojen ovien takana.

Koskahan tämä vanhentunut ajatusmalli katkaistaan lopullisesti?

Voin myöntää itsekin tätä kierrettä eläneeni vuosia, uusi elämä alkoi aina uutena vuotena, ens maanantaina, heti näiden juhlien- laskiaisen - pääsiäisen- juhannuksen- joulun ja mitä näitä nyt oli, jälkeen. Vaatii todellakin aktiivista työtä, että saa nämä ajatus- ja toimintamallit katkaistua itseltään.

Vauvavuosi on nyt takana, ja arkeen palattu. PCOSn kanssa se tarkoittaa, että matka hormonien tasaantumiseen on edelleen kesken, esimerkiksi kuukautiset eivät ole palautuneet vieläkään. Kuitenkin ”munasarjakipu”, joka on nyt jatkunut syksystä saakka kertonee, että kyllä se raukka siellä yrittää saada hyrähdettyä käyntiin, vähän niinkuin vanha diesel-auto pakkasella. Hormonitoiminnnan muutoksen huomaa jo, kun yksittäisiä karkeita karvoja puskee leuasta ulos jälleen. So sweet, but so PCOS. Imetys alkaa olla loppusuoralla ja jännityksellä odotan, että mitä se tekee taas elimistölle. Raskaus, synnytys ja imetys on jo itsessään niin suuri hormonimyllerrys elimistölle, että sitä on hankala ymmärtää. Saati sitten, että mukana on vielä tällainen häiriö: koskaan ei tiedä, miten oma elimistö reagoi tähän kaikkeen. Paino on ainaki ihan yhtä tiukassa kuin ennenkin. 

Kaiken tämän keskellä, kirjoituksen aloitukseen palatakseni, myös minä löysin itseni kuntosalilta. Ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan tai sinnepäin ainakin. Tällä kertaa en kuitenkaan ole luvannut mitään! Pyrin jatkamaan syksyn hyvän olon liikuntaharrastuksia ilman paineita ja saada sen osaksi arkeani töiden ja kotielämän ohelle, koska tiedän siitä saavani lisää virtaa ja hyvää oloa. Ensimmäistä kertaa en liiku laihtuakseni, vaan voidakseni paremmin.

Samalla olen LUVANNUT, että en nyt muuta ruokavaliotani erityisemmin, vaan teen yhden muutoksen kerrallaan voimavarojen puitteissa. 

Ans kattoo miten käy, to be continued.

Juliaana

Heippa! Syksy on pikkuhiljaa taittumassa talveksi, ja joulukin jo kolkuttelee nurkan takana. Ensimmäisessä tekstissäni lupasin palata vielä siihen, mitä lapsettomuus omalla kohdallani tarkoitti PCOS:n kanssa painimisen vuoksi, ja kuinka se onnekseni myös päättyi onnellisesti.

Esikoisen synnyttyä tammikuussa 2019 painoni putosi imetyksen ansiosta kesään mennessä lähtölukemiinsa, ja olin asiasta enemmän kuin tyytyväinen, olihan se ollut pääsyy ja suurin haaste ensimmäisen raskautumistoiveen kohdalla. Toiveena oli kuitenkin pienellä ikäerolla baby number two. 

Paino lähti kuitenkin syksyllä nousuun jälleen, ilman näkyvää syytä tai ruokavaliossa tapahtunutta muutosta. Kuukautisiakaan ei kuulunut yli vuoteen synnytyksestä, vaikka mitään hormonaalista ehkäisyä (enkä muutakaan) aloittanut missään vaiheessa. Siinä taas olin, jumissa painoni kanssa, ja hormonitoiminta ihan sekaisin. 

Yritin laihduttaa monella eri keinolla koko vuoden 2020, ja uuden vuoden päivänä 2021 katsoin itseäni peilistä ja mietin, että tältä näyttää ihminen, joka on vuoden laihduttanut: vaaka näyttää samaa lukemaa kuin edellisen vuoden vaihteessa. Vauvaa ei myöskään kuulunut, ja stressin ja itseinhon määrä alkoi olla maksimilukemissa. Olin jo syksyllä käynyt gynellä itkemässä asiaa. Hän kysyi, mitäpä jos nyt hetkeksi vain lopetat laihdutuksen, niin ehkä stressikin helpottaisi. Sovittiin, että palaan asiaan vuoden vaihteen jälkeen, jos ei raskautta kuuluisi ennen sitä. 

No eihän sitä kuulunut ja painokaan ei yllättäen edes noussut (joskin ei laskenutkaan), vaikka lopetin laihdutusyritykset muutamaksi kuukaudeksi. Vuoden vaihteen jälkeen hakeuduin uudelleen gynen vastaanotolle, jossa minulle aloitettiin lääkkeelliset hoidot ovulaatiota avittamaan. Kiertojen päivien laskeminen, ovulaatioiden tikuttaminen ja negatiiviset raskaustestit toivat sellaisen henkisen kuorman arkeen perhe-elämän ja työkiireiden päälle, että välillä mietin, missä vaiheessa menee kuppi nurin lopullisesti. Ja pahintahan tilanteessa on se, että tiedät, että stressi vain pahentaa asiaa ja yrität olla stressaamatta, josta tulee vain entistä enemmän painetta. 

Gynekologi oli jo loppukeväästä sitä mieltä, että lääkitykset täytyy lopettaa henkisen kuorman vuoksi, että raskaaksi tulo siinä mielentilassa on epätodennäköistä ja lääkityskin turha. Hän ehdotti, että vasta alkanut kierto on viimeinen lääkkeellinen yritys ennen kesää ja sen jälkeen pidetään taukoa ja lepään kaikesta kesän yli. Kuin ihmeen kautta juuri tästä kierrosta lopulta tärppäsi. Saimme toisen tyttäremme syliin tammikuussa 2022. 

Nyt alkaa vauvavuosi olla lopuillaan, ja työhönpaluu siintää vuoden vaihteessa. Olin laittanut tavoitteeksi, että paino on lähtölukemissa tässä vaiheessa, mutta arvatenkin näin ei käynyt. Olen kuitenkin aktiivisesti tehnyt ajatustyötä oman asenteeni muutokseen koko vuoden, ja erityisesti syksyn aikana. Olen löytänyt ilon liikunnasta (mikä ei todellakaan ole minulle ominaista) ja sen lapsiperhearkeen tuomasta voimavarasta. Yritän päästää irti laihdutusajatuksesta ja kääntää sen ennemmin omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin panostamiseen ruoan ja liikunnan kautta. Luulen, että tärkein askel vanhan ajatusmallin rikkomiseen, on oman kropan hyväksyminen tällaisena kuin se on. Siinäpä haastetta.

Näihin ajatuksiin toivotan kaikille samojen asioiden kanssa painiville hyvää joulunaikaa ja yritetään yhdessä olla itsellemme armollisia uuden vuoden kunniaksi! 

Juliaana

Heipä hei! Olen yksi Moona-blogin uusista vahvistuksista. Olen 35v. terveydenhoitaja YAMK, työskentelen palveluvastaavana yksityisen puolen lääkärikeskuksessa. Kuulostaa kovin viralliselta, mutta enimmäkseen olen 35v, PCOS-diagnoosin saanut ylipainoinen äiti-ihminen. Asun maalla perheeni kanssa, johon kuuluu aviomieheni lisäksi kaksi tytärtämme 3,5v ja 7kk sekä kaksi koiraa. Tämä perhetilanne ei tosiaan ole mikään itsestäänselvyys, vaan monien vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen tilanne.

Sain PCOS-diagnoosin vuonna 2014, kun olin 27v ja juuri eronnut pitkästä parisuhteesta. Suhde oli kaatunut mm. siihen, että itse halusin lapsia, mutta kumppani ei pitänyt sitä vielä ajankohtaisena asiana. Olen siis halunnut lapsia ja perheen jo nuoresta saakka. Olin ollut gynekologille mennessäni yli vuoden ilman hormonaalisia ehkäisyä sen aiheuttamien oireiden vuoksi, mutta kuukautisia ei kuulunut vieläkään. Olin asettanut vuoden kuukautisten odottelun takarajaksi, jonka jälkeen lähtisin gynelle tutkimuksiin. Diagnoosi oli pysäyttävä, vaikka siinä hetkessä en todellakaan ymmärtänyt, mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Olin tuolloin vielä normaalipainoinen, mutta gynen ohje oli tiputtaa pari kiloa painoa ja toivoa, että löytyisi kumppani, jonka kanssa perheen perustamista voisi yrittää ”mahdollisimman pian”. Sehän oli vasta eronneelle sinkulle mieltä ylentävä ja helposti toteutettavissa oleva ohje... 

Nykyisen puolisoni ja lasteni isän tapasin vuodenvaihteessa 2016-2017, ja hänen kanssaan seurustelu muuttui hyvin pian vakavaksi. Yhteisestä tulevaisuudesta ja perheestä keskusteltiin jo seuraavana kesänä. Kerroin hänelle jo seurustelun alussa diagnoosistani ja mahdollisesta vaikutuksesta lasten saantiin, mutta hän tuki minua tuskassani täysin ja halusi sitoutua minuun, tuli biologisia lapsia tai ei. Tässä vaiheessa painoni oli alkanut jo hiljalleen nousta syystä, jota en ymmärtänyt ollenkaan. Se aiheutti suurta tuskaa, koska tiesin, kuinka paljon se mahdolliseen raskautumiseen vaikuttaisi. Kesällä 2017 kihlauduimme ja samaan aikaan poistin kierukan, jonka olin vuotta aiemmin laittanut. Ajattelimme, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen, ja edellisten hormonilopetusten perusteella tiesin, että kierron palautuminen voi viedä kauankin. 

Nyt kuitenkin lisätuskaa aiheutti kilojen kertyminen, syksyllä painoni nousi joka viikko, vaikka elin pelkällä salaatilla ja kaurapuurolla. Kävin läpi kattavasti erilaisia tutkimuksia ja endokrinologinkin vastaanoton, mutta syytä painon nousulle ei löytynyt. Tammikuussa 2018 Hakeuduin tuttavani suosituksesta Briteissä opiskelleen ravitsemusterapeutin vastaanotolle, joka sattumoisin oli aiemmalta ammatiltaan kätilö ja työskennellyt yli 10v brittiläisellä lapsettomuusklinikalla. Hän suunnitteli minulle ruokavalion ja nipun lisäravinteita, jotka tukivat hormonaalista toimintaa ja auttoivat painonpudotuksen alkuun. Kevään aikana paino putosi 10kg, jonka se oli syksyllä noussut ja yllättäen teinkin kesäkuussa positiivisen raskaustestin. Esikoisemme saimme syliin tammikuussa 2019. 

Toisen lapsemme alkuun saattaminen oli vielä huomattavasti ensimmäistä haastavampaa, mutta kerron siitä seuraavassa tekstissäni lisää. Minun kokemukseni mukaan PCOS on jatkuva, joka päivä elämään vaikuttava asia, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Diagnoosi on useimpien terveydenhuollon ammattilaistenkin huonosti tuntema, eikä sitä osata perusterveydenhuollossa juurikaan hoitaa. Sen on häiriö, jonka monialaisuus ja vaikuttavuus naisen elimistössä ei saa riittävästi ymmärrystä ammattilaisilta, saati sitten, että tavalliset ihmiset sitä ymmärtäisivät. Ohjeet laihduttamisesta ja sen tarpeesta, ovat varmasti pääasiassa hyvää tarkoittavia, mutta turhia tässä tilanteessa oleville ja aiheuttavat lähinnä mielipahaa. Mitä, jos on jo kokeillut kaikki keinot ja silti vain paino nousee? 

Minulla se on jatkuvaa, päivittäistä asiasta murehtimista, oman kuvan inhoamista, ahdistusta ja pahaa oloa. Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että häiriöstä huolimatta syli ei jäänyt tyhjäksi vaan saimme niin rakkaat lapsemme perheeseemme. Haluan kuitenkin jakaa kokemukseni aiheesta kaikkine ahdistuksineen ja onnistumisineen, koska ne kuuluvat tähän oireyhtymään ja PCOS on niin paljon muutakin, kuin pelkkä hedelmällisyyteen liittyvä oireyhtymä.

Juliaana

Polykystisten munasarjojen oireyhtymä lienee vaikuttanut elämääni jo nuorena, vaikka diagnoosin sainkin vasta 29-vuotiaana. Lapsuudessa ja nuoruudessa olin taipuvainen lihomaan ja hiilihydraattipitoista ruokaa olisin voinut syödä pohjattomasti. Ruumiinrakenteeltani olen leveäharteinen ja kapealanteinen. Kuntosaliharjoittelussa voimatasoni nousivat vaivatta ja sain helposti kasvatettua lihasmassaa. Nuoruudessa kuukautiskiertoni oli aina epäsäännöllinen, joiden vuoksi lopulta aloitinkin yhdistelmäehkäisyn. Näiden asioiden takana PCOS:lla on varmastikin ollut oma roolinsa.  

Aikuisuudessa olen kamppaillut ylipainon kanssa, mutta saanut sitä elämäntapamuutoksilla sittemmin tippumaan. PCOS diagnoosi selvisi lapsettomuusselvittelyissä. Olimme mieheni kanssa yrittäneet lasta vajaan vuoden verran, kun hakeuduin gynekologille tutkimuksiin. Verikokeissa miessukupuolihormonitasot olivat koholla ja munasarjoissa todettiin monirakkulaiset munasarjat. Kuukautiskiertoni oli ehkäisyn poisjättämisen jälkeen säännöllinen, mutta vuodot olivat hyvin niukkoja ja gynekologi tulkitsi, että ovulaatiota ei tapahtunut.  

Diagnoosivaiheessa aloin lukea PCOS:stä. Alussa huolestuin masennus- ja diabetes- ja muiden sairauksien riskin kohoamisesta. Kuitenkin helpotusta toi se, että pystyn omilla elämäntavoillani vaikuttamaan näihin asioihin.  

Metformiinilääkityksen myötä jatkuva hiilihydraatinnälkäni lievittyi ja painonhallinta oli helpompaa. Koin myös, että mielialani oli selvästi tasaisempi kuin aiemmin. Pienet ärsyttävät asiat eivät enää saaneet arjessani niin suurta roolia. Kuukautiskiertoni korjaantui, mutta lasta emme ole vielä onnistuneet saamaan nyt 2,5 vuoden yrittämisen jälkeen. 

Nykyään olen tottunut ajatukseen, että PCOS on mukana elämässäni. Kaikkien muiden sen tuomien mausteiden kanssa pärjään, mutta lapsettomuus tuntuu jotenkin väärältä. PCOS ei varmastikaan ole ainut syy, miksi emme ole puolisoni kanssa vielä saaneet lasta, mutta sitä on ollut helppo mielessäni syyttää asiasta. Lapsen saaminen on yksi maailman tärkeimmistä asioista monille, myös minulle. En ole uskaltanut vielä edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että omaa lasta ei tulisikaan. Elän kuitenkin edelleen toivossa, koska luovuttaakaan ei voi.  

Omaa tuskaani on auttanut oikea tutkittuun tietoon perustuva tieto, jota olen saanut terveydenhuollon ammattilaisilta. Myös vertaistukiryhmien kertomukset helpottavat, koska tajuaa että ei ole ainut tämän ongelman kanssa painiva.  

Nimimerkki “Toivon pisaroita”

Teksti on osa vuoden 2022 PCOS-viikkoa, jonka teemana on elämänkaari.