Ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Uusi kaupunki, uusi koulu, uusi alku. Täällä kukaan ei tiedä minusta mitään. Täällä kukaan ei ole nähnyt minua heikoimmillani. Kukaan ei tiedä minun sairaudestani, vaikka minä tiedänkin, että pian he tietävät. Jokaisella askeleella repussani olevat kipulääkkeet kolisevat muovipurkkia vasten kuin helistin. Se on ärsyttävää ja siitä kuuluu minun korviini liian kova ääni. Niin kuin se huutaisi sanaa SAIRAS ja leimaisi minut saman tien.
Päätän kertoa ympäripyöreästi kipusairaudestani luokan WhatsApp-ryhmässä ensimmäistä kertaa, kun joudun syksyllä jäämään kotiin tuon sisäelimiäni yhteen liimaavan elämänkumppanini vuoksi. Vastaukseksi satelee paljon tsemppiviestejä ja sydämiä, joka lämmitti mieltä. Ei valitettavasti ollut viimeinen kerta kun koulu piti skipata kipujen takia. Pian siitä tulee tavallinen asia, jota ei enää ihmetellä. Pian kotona vietettävät kipupäivät muodostuvat muidenkin silmissä yhdeksi minun ominaisuuksistani, kipupäivistä tulee enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos osallistun opiskelijabileisiin, lähden sieltä ensimmäisenä.
Sitten tulee päivä, jota yritin estää tulemasta. Olen paininut kohtuni kanssa koko yön, nukkunut ehkä kaksi tuntia. Olen täynnä kipulääkkeitä ja niiden ansiosta pystyn raahautua kouluun. Istun takariviin luokkatoverini viereen. Takarivissä voi nousta seisomaan muita häiritsemättä jos tarvitsee. Tunti alkaa ja minulla on huono olo. Lääkkeistä varmaankin. Yhtäkkiä vasemman munasarjan kohdalla viiltää kovaa. Tekee mieli huutaa, mutta en ehdi sanoa mitään ennen kuin silmissä sumenee.
Herään lattialta kovaan kramppiin. Tuntuu, kuin taju olisi ollut kankaalla monta tuntia, vaikka kyse olikin varmaan muutamista sekunneista. Olisinpa vain pysynyt tajuttomana, eipä tarvitsisi tuntea tätä hirvittävää kipua. Ympärillä on luokkatovereita, en ole ihan varma että ketä, mutta tunnen käsiä. En nää mitään, en pysty pitää silmiä auki. Silmälasien linssit likaantuvat kyynelistä. Korvissa soi niin kovaa että en kuule kunnolla. Joku soittaa ambulanssin ja sen tulo kestää tuhottoman kauan. Sattuu. Sattuu niin paljon että välillä ei edes pysty itkeä. Sitten käteen isketään kanyyli ja lääkettä. Nousen paareille avustuksella ja minut viedään keskussairaalaan ambulanssin sireenien laulun saattelemana. Seuraava muistikuva on kutittavat happiviikset jotka tekisi mieli repiä pois.
Kivun helpottaessa päällimmäinen tunne on häpeä. Häpeä siitä, että minun takiani oppitunti keskeytyi ja kaikkien muiden täytyi odottaa ambulanssia, vaikka se oli vain minulle tilattu kyyti. Häpeä siitä, että minä en vieläkään tunne oikuttelevaa kehoani tarpeeksi hyvin arvioidakseni sen, voinko mennä tänään kouluun vai en. En osaa arvioida kipujen tuloa. Hävettää olla niin heikko ja avuton. Hävettää etten pärjää elämässä itsekseni. Hävettää, että minulla on opiskelupaikka monen muun sijasta, ja minä en edes kunnolla pysty koulua käymään. Tuherran kiitos- ja anteeksipyyntöviestin luokan WhatsApp-ryhmään ja vastaan huolestuneen opettajan sähköpostiin. Nyt he ovat nähneet minut heikoimmillani, nyt he tietävät minusta enemmän kuin olisin halunnut antaa.
Myöhemmin työstän ajatuksiani terapiassa ja totean ne täysin järjen vastaisiksi mutta ymmärrettäviksi. Opettelen kääntämään häpeän tunteet vahvuudeksi. Minä olen vahva, kun selvisin tästäkin. Minun ei tarvitse hävetä omaa kehoani ja sitä, miten se minulle kiukuttelee. Minun täytyy opetella kääntämään jokainen anteeksipyyntö kiitokseksi siitä, että ympärillä on minusta välittäviä ihmisiä, vaikka emme kunnolla tuntisikaan. Se on mielettömän vaikeaa ja jatkan sen harjoittelua jokaisen kiputuntemuksen kohdalla. Opettelen pikkuhiljaa katkaisemaan kiputuntemusten ja anteeksi-sanan erottomattoman ja kauan kukoistaneen suhteen. Kohta minä erotan heidät lopullisesti.