Makaan sikiöasennossa lattialla. Pinta on viileä ja kehoni tuntuu painavalta kovaa lattiaa vasten. Koskee aivan älyttömästi. Käännän ajatuksen kylmyyteen ja yritän keskittyä lattian epämukavaan paineeseen, jotta tämä epämukavuus veisi tilaa kivulta. Yritän kovasti keskittyä, että saisin polttavasta kivusta otteen. Työnnän pois polton ja annan kylmän tulla tilalle. Pidän pienen liikkeen päällä ja hengitän. Vedän sisään ja kevenen, puhallan ulos ja painun kohti lattiaa. Hengityskin tuntuu tukalalta kun kipu virtaa jatkuvasti aina takaisin. Aloitan ajatussyklin alusta; lattia on mukavan viileä ja kehoni tuntuu painavalta...
Tällä hetkellä tuntuu, että suurimmassa roolissa elämässäni on valtameren kokoinen kipu. Kun kipu kääntää nupit kaakkoon, tuntuu se aivan lamauttavalta ja kaiken syövältä. Sen ennakoimattomuus on kuormittavaa; koskaan ei tiedä milloin kivun aalto iskee ja aina on oltava kaikkeen myös suunnitelmat B, C ja D. Kivuttomampina hetkinä on pidettävä itsensä kiireisenä, jotta kipumyrskyn noustessa elämä pysyy raiteillaan: on oltava ruokaa, juomaa, puhtaita vaatteita, koiralle puuhaa ja koti kohtuullisessa kunnossa. Kipupreppaus on rankkaa, mutta tällä hetkellä elämäni edellytys. Pakasteruuat ovat olleet pelastus sekä minulle että koiralle. Vaatekaapista löytyy aina "välikuolema-asu" eli maailman hulmuavimmat ja löysimmät, mutta lämpimät housut ja college sekä kettu-kuosiset villasukat. Lenkkireitti on valmiiksi mietitty ja hyväksi havaittu: mahdollisimman lyhyt ja pehmeä maastoinen mutta täynnä hajuja ja kaivuupaikkoja koiran iloksi. Aurinkolasit ovat hollilla jos kipu inhoaa kirkkautta. Äänimaisemat on tallennettu puhelimen soittolistaan, jotta päähän saa muutakin kuulumaan kuin kivun huutoja. Ruokakomerosta löytyy myös ehtymätön suklaavarasto, sillä se on hyväksi havaittu lääke jokaiseen vaivaan.
Ajatus siitä, että minä ja kipu olemme ikuiset elämänkumppanit, tuntuu pelottavalta. Jaksanko? Pystynkö? Kestänkö? Mieleni aaltoilee tässä vähintään yhtä reippaasti kuin kipuni. Myös kivun hyväksyminen tuntuu vaikealta. Osa minusta uskoo edelleen, että tuolla jossa on se "ihmeparannuskeino" joka vain pufff parantaa minut. Vaikka realistiminä tiedostaakin, että näin tuskin tulee tapahtumaan. Aaltoilussa olen nyt korkeimmalla vaahtopäällä, mutta usko kipumeren rauhoittumisesta taas kepeiksi laineiksi yrittää pysyä mukana. Kipujakson ollessa pahan puolella helpottava ajatus on yleensä juuri se, ettei mikään ole ikuista. Edes tämä kipu.
Muistot kivuttomasta ajasta tuntuvat toki kipeiltä ja kaukaisilta. Kuinka kylpeminen nostalgiassa voikaan olla yhtä aikaa niin surullista ja iloista. Nuori minä, jota ei huolet painaneet. Lapsuuden kivuton autuus ja se, että huolet oli aikuisten huolehdittavana. Nyt suren lapsuuden auvon päättymistä, kivun salailua ja esitystä, että kaikki on hyvin. Suren sitä, että kipuni on näkymätöntä ja avun saanti siihen on niin vaikeaa. Suren epäonnistuneita lääkärikäyntejä ja nuoren itseni surua ja epätoivoa. Suren teini-iän pimeitä masennuksen ja ahdistuksen pilviä jotka ympäröivät kipeän minäni. Suren koulun keskeyttämistä, sairaslomia ja ohi menneitä kursseja ja ystäviä. Suru ottaa itselleen myös monet unelmat ihmissuhteista ja perheestä, tapaamisista ja matkoista joita ei koskaan tullut. Näitä erityisesti itken ja suren. Kun mietin töitä ja uramahdollisuuksia, suren sitä, että kipu vie minulta monet reitit pois. Suren sitä, että joudun työskentelemään kivun kanssa ja sitä, että se vie energiaa jonka voisin käyttää johonkin muuhun hyvään. Suren jatkuvaa pakollista elämän suunnittelua ja niiden suunnitelmia muuttamista ja kaatamista kivun tieltä. Suren sitä että olen koko ajan niin surullinen. Itken ja itken, kunnes ei enää kyyneliä riitä.
Surussa kylpeminen on uuvuttavaa. Mutta jos suruhunnun yrittää työntää nurkkaan liian aikaisin, tulee se entistä tummempana takaisin ja peittää kaiken alleen mustaan synkkyyteen. Ja sitä en enää halua kokeilla - nimimerkillä kokemusta on. Nyt on siis aika surra suru pois. Antaa kyynelten meren virrata. Kunnes aalto vie minut ja mieleni täältä kylmältä lattialta polttavan kivun kourista taas eteenpäin elämän muille avarille merille.