05.06.2024

Kun kaikista eniten tekisi mieli juosta, olisi tärkeintä pysähtyä

Mieli on ollut aika suuressa myllerryksessä viimeiset puoli vuotta. Eräs ihmissuhde tuli päätökseensä syksyllä ja moni muu tuntuu myös kariutuneen tai jääneen vähälle. Olen poltellut siltoja, jos on tuntunut, ettei ihmissuhde tällä hetkellä tue mua tai ole mulle hyväksi. Sen pitäisi kai olla ainoa oikea vaihtoehto, mutta tuntuu jotenkin silti väärältä. Entä jos ympäriltä katoaa liikaa? Suurin pelkoni alati lähestyvien hedelmöityshoitojen kanssa onkin ollut, mitä jos jään yksin?

Mitä jos en pärjääkään? Mitä jos en jaksakaan, kun välillä nytkin tuntuu hankalalta. Olen suhannut hankkimallani moottoripyörällä kuin viimeistä päivää. Olen käynyt ulkomailla ja hypännyt mukaan kesäksi lentopalloporukkaan. Suuri lohtu oli, kun sain juhannukseksi sovittua vieraan itselleni mökille. Paljon hyviä ja kivoja asioita ja silti tuntuu jotenkin, tyhjältä?

Arvon loputtomasti, teenkö nyt oikeita asioista ennen hoitoja. Ihan kun elämä päättyisi tai alkaisi jokin täysin uusi sitten, kun soitto klinikalta tulee. Hölmöimpiä ajatuksia, mitä olen käynyt, on se, että nyt kun ei ikään kuin edes saisi deittailla, niin mitä jos seuraavan kerran harrastan seksiä vasta synnytyksen jälkeen? Mitä jos siihen menee vuosia? Onko nyt hot girl summer vai time to be strong independent woman -jakso? Tai voisiko sattua niin suurta tuuria, että joku hullu haluaisi parisuhteeseen kanssani, kesken hoitojen tai kesken ruuhkaisten vauvavuosien? Etenkin kun toiveena on kaksikin lasta, miten kukaan haluaisi mukaan sellaiseen? Ja sitten on näitä ig-tilejä, joissa esitellään tilanne, jossa on käynyt juuri niin. Minusta se tuntuu sadulta, mutta joillekin se on tapahtunut. Ehkä siis minullekin? Tai ehkä jään yksin.

Jos ei kaikessa tässä itselliseksi valmistautumisen myllerryksessä olisi tarpeeksi, minulle tarjoutui mahdollisuus vuokrata omakotitalo. Suunnilleen siihen hintaan mitä nyt maksan tästä kerrostalo kämpästä, jota vihaan sen sijainnin vuoksi. Ja olenhan kaikki nämä vuodet omilleen muuton jälkeen halunnut takaisin maalle, omaan taloon. Talon voisi vielä vuokrat hyödyntäen ostaa joskus omaksi. Olen päättänyt vuokrata talon, ostamisesta en vielä tiedä. Pohdin toki sitäkin, tartunko tähän tilaisuuteen ihan vain siksi, etten voi kuvitella saavuttavani tätä skenaariota mitenkään muuten. En enää nyt, kun opintolainaa on vielä yli kymppitonni ja hoidoista ei edes tiedä, paljonko niihin menee. Siihen päälle yksin otettu asuntolaina nykymaailman koroilla on vain sulamahdottomuus.

Asunnon vaihdoksen myötä mieleen on hiipinyt järkyttävä stressi. Kuinka käyn läpi kaiken omaisuuteni, jotta voisin vähentää sitä mahdollisimman paljon? Tuleva talo on pienempi/huonompi säilytysratkaisuiltaan kuin nykyinen, joten jostain on luovuttava. Niin ja sinne pitäisi sitten mahtua vauvankin tavarat. Olen mielessäni jo suunnitellut, kuinka sijoitan lemmikkini ja kuinka pihaan saisi aidan, niin, että siihen olisi turvallista päästää lapsi leikkimään. Vaikka koko lapsesta ei ole vielä edes tietoakaan. Ehkä tämä on sitä, kun pää alkaa vihdoin antaa luvan toivoa, uskoa ja luottaa, että ehkä se joku päivä vielä onkin täällä. Se minun ihan oma lapseni.

Vaikka olen odottanut klinikan soittoa kuin kuuta nousevaa, huomaan sen nyt ahdistavan. Jonot ovat tuntuneet hävyttömän pitkiltä ja tuskastuttavilta, vaikka tosiasiassa tämä on ollut todella tärkeää aikaa omalle pääkopalle käydä läpi kaikkea tätä ajatustulvaa, mitä hoitoihin ja tulevaan muutokseen liittyy. Hetken jo ajattelin, että tämän hetken olotila ja jatkuva tarve mennä ja tehdä, on muuttostressiä. Vaikka oikeastaan kyseessä taitaa olla muutosstressi. Tiedän, että edessä on isoja muutoksia elämääni ja se pelottaa, jännittää ja ahdistaa. Ja niin pitäisikin. Olisi hullua, jos en kävisi näitä ajatuksia juuri nyt läpi.  Näin ison asian pitääkin tuntua oudolta ja pelottavalta ja samaan aikaan vatsan pohjaa kutittelevan jännittävältä. Sillä päivä päivältä ajatus siitä, että tämä on ainoa oikea ratkaisu minulle, tuntuu vahvistuvan. Minä haluan olla itsellinen äiti. Ja minä pärjään kyllä.

Ehkä minun pitäisi kohta pysähtyä ja istua näiden ajatusten kanssa kunnolla alas. Kohdata se kaikki tunne, mitä tässä kytee koko ajan taustalla. Mutta vielä hetken minä juoksen. Psst. joko unohtui, että tässä kaiken tämän keskellä piti tehdä elämäntapamuutos, pudottaa painoa jne? Ei kai ihme, että se on nyt vähän jäänyt. Joskus mieli tarvitsee tilaa ja aikaa muihin juttuihin. Sen aika tulee sitten joskus.

Sivustakatsoja

Avainsanat:
0 kommenttia
15.11.2023

Askel askeleelta kohti itsellistä äitiyttä

Vuodessa on tapahtunut aika paljon. Vuosi sitten soittelin ekaa kertaa lapsettomuuspoliklinikalle ja kysyin mahdollisuutta itsellisten hoitojen aloitukseen. Alkuvuodesta kävin lääkärillä ja sosiaalityöntekijällä, ja sen jälkeen iski pieni rimakauhu ja löin homman jäihin kesäksi. Mietin sen hetkisen elämäntilanteeni ja ihmissuhteiden vuoksi sitä, että siirtäisin hoitoja jopa vuodella tai kahdella. Kesä oli kuitenkin sellainen floppi, että aiemmin puhumani ”En tiedä, pysyykö kumppanini mukanani vai tuleeko meille ero” päättyikin (ei tosin varmaan kenenkään yllätykseksi) eroon. Näin ollen se työ, jonka henkisesti aloitin kohti itsellistä äitiyttä vuosi sitten, on nyt päätynyt pisteeseen, jossa oikeasti olen yksin.

Elämä kuitenkin muilta osin tuntui valuvan oikeaan suuntaan, joten syksyllä sitten pyysin aikaa lahjasoluneuvontakäynneille. Pian niiden jälkeen tulikin puhelu, että pitäisi tulla lääkärin paikkeille, kun edelliskerrasta on sen verran aikaa. Omakannasta sit luin, että se oliskin jo hoidon suunnittelukäynti. Olis kyllä voinut siinä puhelimessa jo sanoa ne taianomaiset sanat ”sut on hyväksytty hoitoihin ja varataan hoidonsuunnittelukäynti”. Sitähän tässä on odoteltu jännityksellä, kun on käyty eri ammattilaisten arvioinnissa, joissa on arvioita sitä, onko musta vanhemmaksi. Onko mulla riittävän vakaa talous ja tarpeeks tukiverkostoa. Oon päässyt pohtimaan, minkälaisia kasvatuksellisia keinoja aion käyttää ja pohtimaan jo tulevaa, sitten KUN se vauva jo ois, niin miten keskustella lahjasolutaustasta. Miten mun läheiset suhtautuu tähän kaikkeen ja miten oon valmistautunut tähän kaikkeen.

Ja mähän oon valmistautunut. Mä päädyin vaihtamaan sen työpaikan, jota alkuvuodesta vielä pohdin. Luojan kiitos, yks elämäni parhaimpia päätöksiä. Mielenterveys koki nii suuren mullistuksen päästyäni sieltä pois. Mä myös muutin asuntoon, jossa uskoisin paremmin selviytyväni yksin vauvan kanssa. Mä oon säästänyt tuhansia euroja ja siirtänyt unelman moottoripyörän omistamisesta kauaksi tulevaisuuteen, jotta voisin saavuttaa jotain muuta. Mä olen päättänyt kovin rikkinäisen ja hädin tuskin parisuhteeksi kutsuttavan ihmissuhteen. Mä oon opetellut rajaamaan kavereiden tukeutumista muhun ja jatkuvaa pikkuterapeuttina oloa. Jatkossakaan mä en voi olla kaikkia muita varten, vaan mun tärkeimpänä tehtävä ois olla iha vaan vanhempi omalle lapselleni. Jos sellaisen pienen ihmeen saan. En ihan vielä uskalla täysin toivoa ja luottaa, että niin oikeasti voi tapahtua. Vaikka oonkin jo pikku hiljaa alkanut toivoa sitä niin paljon, että vähän jo etukäteen pelottaa mahdolliset pettymykset, mitä matkalle varmasti mahtuu useampia.

Onneks luin Omakanta tekstin ja oon nyt ehtinyt joten kuten valmistautua käyntiin. Miettinyt, että seuraavalla kerralla mun pitää osata sanoa, millä vauhdilla ja tyylillä tätä hommaa lähdetään viemään eteenpäin. Omakannasta bongasin myös useasti mainitun ”Monirakkulaiset munasarjat”, jonka pitäisi siis tarkoittaa PCOS:ää. Suoria lainauksia mm. ”Oikea ovario normaalipaikallaan, runsas monirakkulaisuus. Vasen ovario saman rakenteinen”. Sekä ”Status kuitenkin varsin rauhallinen, munasarjat aktiiviset ja monirakkulaisen näköiset”. Mulle ei oo ikinä sitä diagnosoitu, ja yks tärkeimpiä kysymyksiä tulevalle käynnilleni onkin, onko mulla ihan oikeasti PCOS vai mitä kirjauksella tarkoitettiin. Jos mulla se on, tarkoittaa se, että alotan hoidot heti, kun se on mahdollista, koska siinä tapauksessa mulla ois sekä endometrioosi että PCOS, jotka molemmat saattaa lisätä lapsettomuuden riskiä.

Ja oon mä tässä miettinyt, että varmaan joka tapauksessa mä lähden hoitoihin sit kun ne vaan on mahdolliset. Mun ystävä, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti, kysy, että ”Milloin ois parempi aika?”. Ja ei kai sitä oo. Mä oon valmistautunut tähän kaikkeen kai niin hyvin kuin tässä vaiheessa etukäteen on mahdollista. Aina vois säästää vielä enemmän rahaa tai tehdä vielä sitä ja tätä ennen kuin endometrioosi mahdollisesti tuhoaa mun kehon tai oon raskaana ja sitten ei voi sitä tai tätä. Paitsi et siihenkin mä oon valmistautunut, että itseasiassa pienenkin lapsen kanssa voi tehdä vaikka ja mitä, kunhan itse asennoituu siihen niin. Kantoreppuja ja vaikka mitä apuvälineitä saatavilla siihen, ettei tarttis kaikkee aikaa viettää neljän seinän sisällä. Mä oon hitto soikoon jopa alottanut elämäntapamuutoksen ruokavalion ja liikunnankin, että olisin paremmin jaksava ja paremmassa kunnossa oleva vanhempi sitten tulevaisuudessa. Että mun kunto kestäis kaikki ne hoidot ja vielä senkin, että jaksaisin olla läsnä, leikkiä ja touhuta sen pikkuisen kanssa sitten. Että en tosiaan tiedä parempaa aikaa kuin nyt, koska oon elänyt aika vahvasti koko viimeisen vuoden tätä varten.

Ainoa, mitä mä en ole pystynyt vielä täysin käsittelemään, on tää yksinäisyys. Vaikka en haluaiskaan, niin kyllä itsellisyys on jossain määrin saman kuin yksinäisyys. Ehkä joskus mun vierelle löytyy vielä toinen aikuinen, johon mä voin tukeutua ja jonka kanssa jakaa arki. Mut sitäkin enemmän haluan sitä lasta, jonka vuoksi joudun ainakin toistaiseksi luopumaan siitä toiveesta. Ja täytyy sanoa, että Facebookin itsellisten äitien vertaistukiryhmä on ollut älyttömän iso tuki ja turva. Kyllä vertaistuessa vaan on voimaa. Ja vaikka olisin ”yksin” niin oikeasti en ole koskaan yksin. Meitä on muitakin tämän saman valinnan tehneitä. Ja toivon, että jossain vaiheessa pystyn myös avaamaan niitä hyviä puolia itsellisyydestä, vaikka nyt vielä hetkittäin tää kumppanittomuus hiertääkin mieltä. Ja saahan sitä surra, se on inhimillistä ja normaalia.

Ja siinä vaiheessa kun tää teksti tulee ulos, mä oon jo käynyt hoidon suunnittelussa, ja taas yks palanen on loksahtanut kohdalleen ja asiat etenee jossain määrin. Askel askeleelta kohti itsellistä äitiyttä, tai ainakin toivetta siitä.

Sivustakatsoja

Avainsanat:
0 kommenttia
08.11.2023

"Milloin sinä äiti paranet?"

Oon ikuisesti kiitollinen, että musta on tullut vanhempi ihanalle lapselle endometrioosistani huolimatta. Silti endometrioosi on vaikuttanut aivan kaikkeen omassa äidiksi tulemisessa ja vanhemmuudessakin. Lapsettomuuden pelko kulki mun mukana melkein 10 vuotta ennen kuin lopulta alettiin puolison kanssa lasta yrittää, ja lapsettomuushoitoihinhan sitä sitten päädyttiinkin. Hoidot johti lopulta raskauteen, joka sujui kutakuinkin normaalisti, vaikka kipuja oli matkan varrella jonkin verran. Kukaan ei oikein osannut kertoa, kuinka normaaleja tai epänormaaleja ne kivut sitten oikeastaan oli. Koko raskauden pelkäsin keskenmenoa ja kuuntelin neuroottisesti kotona lapsen sydänääniä.

Synnytykseen saakka kuitenkin päästiin. Se oli tosi pitkä ja raskas, mutta lopulta imukupin avustuksella lapsi saatiin maailmaan. Monta vuotta myöhemmin luin että imukuppiavusteiset synnytykset heikkojen supistusten vuoksi on tutkitusti yleisempiä endometrioosia sairastavilla. Sekin olisi ollut ihan kiva saada tietää, kun neuvolassa kysyin, voiko endometrioosi jotenkin vaikuttaa synnytykseen tai raskauteen, mutta ehkä tämä tutkimustieto ei vielä silloin ollut neuvolan käytettävissä. Synnytyksen jälkeen olin pitkään ahdistunut ehkä siksi, että keskenmenoa pelätessäni en ollut uskaltanut valmistautua lapsen syntymän jälkeiseen aikaan tai siksi, että oon herkkä reagoimaan mielialalla estrogeenitasojen romahtamiseen. Lopulta ahdistus alkoi kuitenkin sulaa pois, perhearki sujua ja imetyskin lähti hyvin käyntiin.

Imetyksestä huolimatta menkat kuitenkin palasi jo kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, ja siitä pikkuhiljaa kivut alkoi taas ottaa jalansijaa itselleen. Kierukka asennettiin niin pian kuin se oli turvallista tehdä, toiveena että saataisiin endo rauhoittumaan, mutta se toivo valitettavasti jäi turhaksi. Olin haaveillut pitkästä imetyksestä, mutta kun lapsi oli 9 kuukautta, jouduin lopulta luovuttamaan yhä vain paheneville endometrioosikivuille ja aloittamaan hormonihoidon, joka esti imetyksen jatkumisen. Edelleen tuntuu epäreilulta ajatella, että päätöksen imetyksen lopetuksesta teki mun puolesta sairaus, enkä minä itse.

Oman aikansa hormonit piti endoa kurissa, mutta pikkuhiljaa lapsen kasvaessa myös kivut kasvoi. Lapsen toisen ja kolmannen ikävuoden vietin kipusumussa, ison osan siitä täysin työkyvyttömänä ja usein myös toimintakyvyttömänä. “Milloin sinä äiti paranet?” lapsi kysyi usein, kun en jaksanut nousta sohvalta leikkimään. Kyllä oma sydän särkyi ihan joka kerta, kun vastasin, että äidin sairautta ei voi kokonaan parantaa, vaikka sitä voidaankin hoitaa. Yhdessä odotettiin lapsen kanssa äidin kohdunpoistoleikkausta ja toivottiin, että se helpottaisi.

Onneksi kohdunpoisto on kuitenkin toistaiseksi pitänyt kivut poissa. Silti se, että oon ollut yli 20 vuotta kipukroonikkona, tulee todennäköisesti loppuelämän näkymään mun jaksamisessa ja voimavaroissa. Leikkauksesta on kohta vuosi ja edelleen tulee päiviä, kun olen töistä tullessa niin väsynyt, etten jaksa muuta kuin levätä sohvalla viltin alla. Hermosto tuntuu olevan jatkuvassa ylikuormitustilassa, enkä oikein vielä tiedä, millä sen saisi rauhoittumaan. Edelleen joudun ajoittain sanomaan lapselle, että nyt äiti ei jaksa.

Toisaalta koen, että lapsi jos kuka hyväksyy mut juuri tällaisena, vähän rikkinäisenäkin. Kun oon ollut oikein kipeä, lapsi on kiivennyt kainaloon tai tuonut mulle lempipehmolelunsa ja silittänyt kädestä kysyen: “Helpottiko äiti?” Siihen oon joka kerta voinut vastata, että helpotti. Oon tosi ylpeä siitä, miten empaattinen, hellä ja rakastava persoona meidän ainokainen ihmelapsi onkaan.

Vanhemmuus endometrioosia sairastavana kipukroonikkona vaatii joskus enemmän lepoa ja joskus sitä, että etsitään lapsen kanssa kauppakeskuksessa vessaa, ei lapsen vaan äidin äkillisen vessahädän takia. Kaikesta kuitenkin on selvitty ja joka päivä tuo pieni ihminen opettaa mulle lempeyttä omaa itseäni kohtaan. Se kai tässä vanhemmuudessa parasta onkin, oli endometrioosia tai ei.

Kirjoittelemisiin,

Elisa

Avainsanat:
0 kommenttia
01.11.2023

Yllätysvauva

Niin se kaunis kesä muuttui taas syksyksi ja siitä orastavaksi talveksi, ja normaali arki alkoi rullaamaan. Kevät oli mullistusten aikaa, palasin vuoden vaihteessa äitiysvapaalta töihin, kun vauveli täytti vuoden ja ehdin olla vain muutaman kuukauden töissä, kun yllättäen jäin työttömäksi muutosneuvotteluiden mainingeissa. Se oli yllättävä kriisi, joka oli vaikea pala niellä, varsinkaan, kun en heti suoraan työllistynytkään uuteen työpaikkaan.

Kesän olin lasten kanssa kotona mutta ei sitä oikein lomana osannut pitää, kun tulevaisuus stressasi; milloin saan töitä, minkälaisia töitä ja minkälaiseksi uusi arki muotoutuu. Heinäkuussa sain kuitenkin tiedon, että pääsen aloittamaan uudessa työssä 1.8.

Arki alkoi ja pitkästä aikaa tuntui, että elämä on raiteillaan. Työt sujuivat, ja kuormittivat paljon vähemmän kuin aikaisempi työni. Voimia ja energiaa riitti hyvin lapsille iltaisin ja pääsin starttailemaan uudelleen liikuntaharrastuksiani. Miehelleni sanoin elokuun loppupuolella, että vihdoin tuntuu, että kaikki elämän osa-alueet toimii ja olen kaikin puolin onnellinen.

Sitten elämä taas päätti yllättää takavasemmalta ja mullistaa uuden arjen! Syyskuun loppupuolella tein yllättäen positiivisen raskaustestin. Siis minä, jonka molemmat lapset on pitkällisen suunnittelun, lääkitysten, työn ja tuskallisen laihduttamisen takana olleita projekteja PCOS:n vuoksi. En ollut edellisen raskauden jälkeen aloittanut mitään ehkäisyä, koska vieno haave oli, että ehkä vielä yhden lapsen toivoisin. En kuitenkaan ollut käynyt ajatustyötä esim. siitä, olenko enää valmis lapsettomuushoitoihin ja oletin, että painoa on tällä hetkellä niin paljon, että luomuraskaus tuskin on mahdollinen. Laskeskelin, että aikaa on kuitenkin vielä muutama vuosi ennen kuin biologinen 40-vuotiskello kumahtaa, enkä ottanut asiasta (tällä kertaa) minkäänlaista painetta tai stressiä. Ajattelin, että rauhakseen aloittelen liikunnan, jatkan viime talvena omaksuttua, lempeämpää ajattelutapaa painonhallintaan ja syömisiin, ja toivoin sitä kautta saavani kehoani parempaan kuntoon itseäni ja mahdollista uutta raskauttakin ajatellen.

Melkein yhtä paljon, kuin positiivinen testi yllätti, yllätti oma reaktioni. Olin järkyttynyt. Oikeasti järkyttynyt. Pohdin kaikkea käytännön asioita; miten tila kotona riittää, miten rahat riittää, miten kerron uudella työpaikalla asiasta, kun juuri olen siellä aloittanut. Hävetti jopa. Pitää miettiä uusi auto, johon sopii kolme turvaistuinta; riittääkö ikinä enää rahaa reissata mihinkään tällaisen katraan kanssa, jne jne… Eniten kuitenkin olin huolissani ja ahdistunut omasta kehostani. Miten se selviää raskaudesta, kun painoa on kahden edellisen jäljiltäkin vielä järkyttävästi liikaa ja kunto on huono liikkumattomuuden vuoksi. Kuinka järkyttävän huonossa kunnossa olen tämän 9kk jälkeen?

Kaikki tämä tuntui kuitenkin täysin absurdilta sen jälkeen, mitä kaikkia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä kävin läpi lapsettomuusaikanani. Ajatukset tuntuivat omaan päähänikin täysin järjettömiltä ja itsekkäiltä. Tunteilleen ei kuitenkaan voi järjellä puhua, joten hetki meni tällaisessa vuoristoradassa. Lopulta, kun järki alkoi päästä voitolle ja onnen tunteet uutta pientä kohtaan heräsi, pystyin taas ajattelemaan selkeästi. Kyllähän käytännönasiat varmasti järjestyy tavalla tai toisella, ja onneksi jonkun verran on tehtävissä oman kropan huoltoon myös raskausaikana.
Olen kovasti miettinyt, mikä vaikutti raskautumiseen nyt, kaikkien odotuksien ja todennäköisyyksien vastaisesti. En ole keksinyt, kuin yhden selkeän asian.

Stressi.

Tai tässä tapauksessa ennemminkin sen puute. En ole ollut mieleltäni näin stressittömässä tilanteessa vuosiin; työelämä on ollut hektistä koko työurani, ja erityisesti viime vuodet. Lisäksi ennen edellisiä raskauksia on ollut niin kova toive siitä lapsesta, että ensimmäistä ehdittiin toivoa (ja vähän stressata) pitkästi toista vuotta ja esikoisen syntymän jälkeen toive toisesta lapsesta (mielellään pienellä ikäerolla) alkoi kytemään lähes heti.

Alkuvuosi oli raju irtisanomisineen, ja niin ahdistavaa ja stressaavaa tilannetta en muista kokeneeni koskaan. Kesä meni sumussa, ja syksyllä tilanne helpottui selkeästi, kun pääsin aloittamaan uudessa työssä. Pelkästään se merkityksellisyyden tunne siitä, että on työpaikka, minne aamulla mennä ja minua tarvitaan, oli käänteentekevä. Uusi työ on täysin erilaista, kuin aiemmat ja koen työn henkisesti kevyemmäksi, vaikka se on omalla tavallaan hyvinkin vaativaa. Tämän myötä olotilani oli kevyt kaikin puolin syksyllä. Uskon, että siinä oli se taika.

En kirjoituksellani todellakaan halua lapsettomuudesta kärsiviä mitenkään saada tuntemaan, että jotenkin taikatemppumaisesti pitäisi lakata stressaamasta, koska sitähän toitotetaan vastaanotoillakin jatkuvasti, ja lähipiiristäkin usein tällaisia kommentteja kuulee. Tiedän itse, kuinka vaikeaa se on, ja kuinka mielellään siitä paineesta ja ahdistuksesta lapsettomuuteen liittyen luopuisi. Puhumattakaan kaikesta muusta ulkopuolelta tulleesta kuormituksesta, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Itse olen elänyt vaikeita vuosia näiden asioiden parissa, ja juuri sen vuoksi halusin tämän kirjoittaa rakkaat vertaiset, koska näköjään myös ihmeitä tapahtuu ja toivo kannattaa aina pitää sydämessä.

Ihanaa talvenalkua!

Juliaana

Avainsanat:
0 kommenttia
13.09.2023

Pakastekakkupäivä

Hyvää alkavaa syksyä blogin lukijoille myös minulta, olkoon se kaikille mahdollisimman kivuton ja rauhallinen. Syksy on aina ollut mulle vähän ristiriitainen vuodenaika. Toisaalta siihen liittyy paljon uuden alkamista ja jännitystä, mutta myös lähestyvän talven melankoliaa. Kun illat ja lopulta päivätkin pimenee, tekee mieli arkea piristää aina silloin tällöin jollain mukavalla. Monilla perheillä on varmasti omia juhlaperinteitä, ja niin on meidänkin perheellä: me nimittäin juhlitaan joka vuosi alkusyksystä pakastekakkupäivää.

Mikäs se semmoinen päivä on? No, pakastekakkupäivänä juhlitaan pakastealkionsiirtoa, josta meidän rakas ainokainen lapsi sai alkunsa. Jos lapsettomuushoidot olikin kokemuksena henkisesti näännyttävä ja fyysisesti tuskallinen, niin ainakin siitä (lapsen lisäksi) seurasi tällainen hupsu ylimääräinen juhlapäivä. Lapsettomuushoitojen aikana koin jääväni paitsi todella monista ns. normaaleista lapsen saamiseen liittyvistä asioista, mutta päivälleen lapsen kohtuun kiinnittymistä olisi vaikea juhlia, jos ei olisi käynyt läpi hedelmöityshoitoja. Jostakin niille pilville pitää hopeareunukset keksiä.

Pakastekakkupäivää juhlitaan meillä yleensä perheen kesken siten, että ostetaan kaikille mieluinen pakastekakku, sulatetaan se ja herkutellaan. Yksinkertaista, mutta tehokasta!  Lapsikin tietää, minkä vuoksi päivää juhlitaan. Meille on ollut alusta saakka selvää, että puhutaan suoraan lapselle siitä, miten hän on alkunsa saanut. Lääkäritkin hoitojen alussa tätä meille suositteli, vaikka meidän hoidot on tehty omilla eikä lahjoitetuilla sukusoluilla. Kutsunkin lasta usein hellitellen omaksi pakastepullakseni.

Tämän vuoden pakastekakkupäivä on jo viides. Hedelmöityshoidoista tuntuu kuluneen pieni hetki ja kuitenkin puoli ikuisuutta. Sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta omat kokemukset hedelmöityshoitojen rankkuudesta on edelleen hyvin vahvasti mielessä ja vaikuttivat myös merkittävästi omaan päätökseen kohdunpoistosta. Ilokseni voin kertoa, että tänä pakastekakkupäivänä voidaan juhlistaa samalla myös sitä, että työkyky on edelleen tallella, kun kohdunpoiston vuosipäivä vääjäämättömästi lähestyy! Kivut on myös pysyneet hyvin maltillisina ja liittyvät todennäköisesti enimmäkseen lantionpohjan kireyteen.

Tuntuu uskomattomalta, että töiden lisäksi oon pystynyt palaamaan myös liikuntaharrastusten pariin: kuntosalille, joogaan ja myös aivan uutena aluevaltauksena seinäkiipeilemään! On joka päivä äärimmäinen helpotus kyetä nousemaan sängystä ilman jatkuvaa kipua, jossa vietin viime syksyn leikkausta odotellen. Päivät kuluu ihan mahdottomalla vauhdilla ja jokaisesta toimintakykyisestä hetkestä oon tietysti ihan superkiitollinen. Omaa jaksamista pitää silti yrittää muistaa varjella ja vaalia, eikä haalia itselleen niin paljon tekemistä että uupuu samantien sen kaiken alle.

Ei ole mulle missään nimessä itsestäänselvyys, että pystyn kertomaan tällaisia positiivisia kuulumisia tänne blogiin, niinpä lupaan nautti niin toimintakyvystä kuin tämän vuoden pakastekakkupäivästäkin täysin rinnoin!

Kirjoittelemisiin,

Elisa

Avainsanat:
0 kommenttia
10.05.2023

Milloin on oikea aika?

Onko oikeaa aikaa olemassa? Sellaista, missä varmuus hyökyy epävarmuuden yli. Sellaista, missä kaikki palaset on kohdallaan ja voi vaan rohkeasti sanoa että "nyt on se hetki". Musta tuntuu, et endometrioosin kanssa eläessä on lähinnä hetkiä, jolloin on vaan pakko hypätä, vaikka ei tiedä selviääkö elossa. 

Ja koska mua pelottaa kaikki se kipu, toimintakyvyttömyys ja tuho, mitä endometrioosi voi mun sisällä aiheuttaa, niin mä oon päättänyt lykätä hedelmöityshoitoihin lähtemistä. Ja samaan aikaan musta tuntuu, et teen elämäni kamalimman virheen, vaikka kyseessä ei ookkaan kuin ehkä noin vuos tai kaks. Luen yhtäaikaa upeita tarinoita yli 40-vuotiaista, jotka ovat sitten kuitenkin saaneet sen niin kovasti toivotun lapsen. Ja toisaalla vastaan hyökyy videot ja päivitykset tyhjästä sylistä, joka ei kaikkien loputtomalta tuntuvien vuosien kuluessa ole täyttynyt. 

Mä täytän syksyllä 30. Maaginen luku, johon keksin pitkästä parisuhteesta erottuani yhdistää hedelmöityshoidot. Nyt se luku tuntuu lähestyvän liian kovaa vauhtia. Olen etsinyt tietoa, lukenut kokemuksia. Olen jopa irtisanoutunut toksisesta työpaikasta ja löytänyt taloudellisesti kannattavamman paikan, jotta voisin säästää. Säästää ja säästää. Kaikkia niitä hoitoja varten, joita ehkä tulen tarvitsemaan. Onko se yksi onnen kantamoinen, yksi pieni toimenpide ja lottopotti, vai vuosikausien jonotus, odotus ja lukuiset hormonimyrskyt ja keskenmenot, joita kehoni tulee läpi käymään? Mä ajattelin, että ihan vain päättämällä musta tulee itsellinen äiti. Mutta nyt musta tuntuu, että mä tarviinki vielä aikaa itseäni varten. Vaikka koskaan ei varmasti tule täydellistä hetkeä, niin en myöskään halua tehdä isoja päätöksiä hetkellä, jolloin en tunne olevani vielä läheskään valmis. 

Mä haluan vielä hetken pitää tän toimivan kehon. Käydä töissä. Harrastaa liikuntaa. Nauttia seksistä. Ilman kipuja. Ja se jos mikä on itsekästä, mutta niin sen pitäisikin olla. Ja eihän sitä tiedä, kadunko tätä ensi vuonna, jos tämän kevään niin hyvä amh-arvoni romahtaakin yhtäkkiä. Entä jos säästötalkooni ei onnistukaan tai ajaudun entistä huonompaan tilanteeseen? Mitä jos tämä vuosi on yhtäkkiä universumin kaikista niistä vuosista se, jolloin kaiken piti tapahtua?

Sitten se jää tapahtumatta. Mä elän joka tapauksessa lapsettomuuspelon kanssa. Joko seuraavat 3 tai 15 kuukautta. Tai vaikka seuraavat 10 vuotta. Mulla on aikaa kärsiä ja itkeä ja stressata. Mutta just nyt musta tuntuu, et ehkä mulla kuitenkin on vielä vuosi tai kaks aikaa myös nauttia. Ihan vaan koska mun endometrioosini räjähti käsiin puolessa vuodessa. Puoli vuotta ilman hormoneja, ja menetin työkykyni vuosiksi. Meni todellakin vuosia palautua siitä kaikesta. Mä en ihan vielä oo valmis siihen mahdollisuuteen, että niin käy uudestaan. Toki kyllähän mun endometrioosini tälläkin hetkellä lymyilee emättimen ja suolen välissä, pienenä myttynä. Se välillä tuikkii sähköiskuja kohti polvea ja muistuttaa, et kuinka kiitollinen oon siitä, miten hyvin se on pysynyt kurissa. Toistaiseksi. 

Mä uskon, että nyt, kun uskallan hengähtää ja antaa asian olla hetken, niin ajatukset asettuu itsestään kohilleen. Jossain vaiheessa kumpuaa se olo, et nyt on se hetki. Sit tulee se hetki, ku mä hyppään kohti tuntematonta ja pelottavaa, vaikken tiedä kuinka käy. Mut just nyt mä istun jalat tiukasti maassa ja luon ympärilleni sellaista turvaverkkoa, joka ottaa kopin, oli lopputulos mikä tahansa.

Sivustakatsoja

Avainsanat:
15.02.2023

Itsellisiä päätöksiä

Erottuani pitkäaikaisesta seurustelusuhteestani, heitin puoliksi läpällä “jos en kolmekymppiseks mennessä löydä ketään kanssani perhettä perustamaan, niin täytyy mun sitten yrittää tehdä se ihan itte". Ja nyt sitä sitten yhtäkkiä ollaankin hoitopolun alussa.

Kun mittariin syksyllä tärähti 29 vuotta, tuli ensimmäinen puhelu. Olin aikaisemmin soittopyyntöä jättäessä hoitajalle kertonut, että haluaisin keskustella lapsitoiveesta, huomioon ottaen endometrioosini. Puhelu lääkärin kanssa oli todella ihana. Hän toki sanoi, ettei hoida lapsettomuuspuolen asioita, mutta kehui, että olen hyvissä ajoin liikkeellä ja hienoa, että olen jo tehnyt ajatustyötä asian suhteen. Tämän puhelun myötä minut laitettiin jonoon lapsettomuuspoliklinikalle. Ajatus hieman puistatti. Lapsettomuus sanassa on niin kovin ikävä kaiku.

“Peruutusaika keskiviikkona. Otatko vai tuleeko liian aikaisin?” Soittelin eräänä tammikuun maanantaina aikani perään, ja koska muut ajat olisivat menneet reilusti helmikuun puolelle, päädyin ottamaan ajan vastaan. Aika iso mylly lähti pyörimään siihen nähden, millainen sekasorto mielessä oli käynyt jo syksyisen puhelun jälkeen. Itkin kahtena seuraavana päivänä pelkästä jännityksestä ja shokista. Nyt se ihan oikeasti alkaa. Ja nyt ihan oikeasti lausahdus “minulla ei ole kumppania, joka haluaisi kanssani perhettä” muuttuu todeksi. Samaan aikaan surullista, mutta myös asia, joka on auttanut tekemään valintoja omien unelmien eteen.

Käynnillä sain tietoa itsellisestä hoitoprosessista ja minulle tehtiin perinteinen sisätutkimus. Endometrioosilöydös reilun vuoden takaa ei ole kadonnut mihinkään, mutta ei ole myöskään suurentunut tai muita löydöksiä ollut ainakaan ultralla nähtävissä. Hyvin vähäiset satunnaiset kivut, joita viimeisen vuoden aikana on ollut, paikantuvat aika tarkasti tuon löydöksen kohdalle.

Munasarjat näyttivät “näin lapsettomuuslääkärin näkökulmasta oikein hyviltä”. Joskin olivat aktiiviset mikä ei taas endometrioosin kannalta ole niin hyvä asia. Oireet ovat kuitenkin olleet todella vähäiset, eikä vuotoja ole ollut, vaikka viime keväänä purettiin pyynnöstäni kaikki muut paitsi yksi hormonivalmiste. Onneksi se oli oikea valinta, vaikka päätöstä tehdessä jännitti. Tutkimuksen myötä estettä hoitojen aloittamiselle ei ole. Toki hormonittomuus tulee olemaan kuin bensaa liekkeihin, mutta siihen on vielä hetki aikaa.

Tähän mennessä olen käynyt lääkärin lisäksi sosiaalityöntekijän luona. Muita pakollisia käyntejä on vielä vierailu psykologilla lahjasoluneuvonnassa. Näiden jälkeen arvioidaan vielä kokonaisuutta ennen varsinaista hoitoihin pääsyn päätöstä. Itselle tuli hieman yllätyksenä, etteivät jonot olleetkaan ihan niin pitkät kuin mitä ensin odotin. Toki sopivan lahjasolun löytyminen vaikuttaa prosessin etenemiseen, sekä valittu hoitomuoto.

Olen tietoisesti hieman pitkittänyt psykologille menemistä. Jos vaikka muutama ylimääräinen kuukausi menisi ihan huomaamatta, ehkä sitten olisin hieman valmiimpi. Jotta saisin päätettyä, vaihdanko työpaikkaa ja jotta minulla olisi jo hieman käsitystä, minkälaisia lapsiystävällisempiä asuntoja lähialueella on tarjolla. Vaikka tiedän, että ei ole mitään sen oikeampaa aikaa olemassa. Jossain vaiheessa on vain uskallettava sanoa kyllä ja lähdettävä täysillä mukaan, jos myönteinen päätös tulee. Vaikka rehellisesti sanottuna olen vielä myös useamman tonnin päässä tarvittavista säästöistä. Ei se julkisellakaan ihan ilmaista ole, ja haluan varautua useammalla tuhannella eurolla, jotta hoitokierroksia voidaan tarvittaessa tehdä useampi heti peräkkäin.

Olen pitkään myös puhunut asioista epäröiden, muodossa “jos, ehkä”. Kerrottuani tämän kevään ensimmäisessä Korennon vertaistukitapaamisessa tästä asiasta, sain niin lämpimän ja innostuneen vastaanoton, että tajusin kunnolla miten oikealla polulla olenkaan. Mua pelottaa ihan hirveästi. Samalla haluan tätä tosi paljon. Pikku hiljaa puheet alkaakin kääntyä muotoon “sitten kun”.  Aika pitkälle on ensimmäisistä blogiteksteistä tultu ja ihan mielettömästi on ehtinyt tapahtua näiden vuosien aikana. Tästä aiheesta tuntuisi olevan niin paljon sanottavaa, vaikka näin alkuun asioita käsitteleekin varsin faktapohjaisesti. Kun asia iskostuu kunnolla mieleen, tulvii varmasti myös tunnepuoli esiin. Tervetuloa siis mukaan niin vanhat kuin uudet lukijat, matkalle itsellisten hoitojen ja äitiyden pohdinnan tielle.

Sivustakatsoja

Avainsanat:
05.01.2023

10 koditonta alkiota pakastimessa

Mukavaa alkanutta vuotta Moona-blogin lukijoille! Blogivuoden aloittaa Elisan teksti.

Tuntuu siltä, että tällaiset tekstit pitäis aina aloittaa sanomalla, että oon tosi onnekas ja kiitollinen siitä, että endometrioosista ja adenomyoosista huolimatta olen onnistunut tulemaan kerran raskaaksi ja saanut maailman ihanimman lapsen. Siltä se tuntuu, vaikka tiedän, ettei kipuilu tulevan sekundaarisen lapsettomuuden kanssa tarkoita, etten rakastaisi nykyistä lastani tai etten ole kiitollinen kaikesta, mitä mulla juuri nyt on.

Mun raskaus oli tosi normaali, mutta synnytys sen sijaan traumaattinen, ja ehkä siitä johtuen mitään valtavaa, pakottavaa vauvakuumetta ei oo kuulunut, vaikka synnytyksestä on jo yli kolme vuotta. Silti, kun kohdunpoisto ensimmäisen kerran nostettiin esille endopolilla, tuntui rintakehässä pistävä, tukahduttava pelko. Se pelko oli kuitenkin helppo rauhoitella pois. Eihän se vielä ole varmaa, että kohtu pitää poistaa, on paljon hormonihoitoja kokeilematta, ajattelin.

Ja sitten kokeiltiin. Ja kokeiltiin. Ja kokeiltiin taas. Vasta vaihdevuosilääkitys sai tiputteluvuodot hetkeksi loppumaan, mutta sekään ei helpottanut päivittäisiä kipuja. Tultiin siihen pisteeseen, ettei vaihtoehtoja enää ollutkaan, ja siitä kohdunpoistosta, jonka ei pitänyt olla varmaa, tulikin todellisuutta.

Meidän ainokainen lapsi on syntynyt keinohedelmöityshoidoilla, ja niiden hoitojen jäljiltä yliopistollisen sairaalan pakastimessa köllöttelee 10 pientä alkiota. En ole uskonnollinen, enkä koskaan ajattelisi toisen ihmisen kohdalla, että alkio on mitään muuta kuin muutama solu vierekkäin. Mielestäni jokaisella tulee olla oikeus päättää omasta kehostaan, ja viime kesänä seurasin USA:n korkeimman oikeuden päätöstä kumota kansallinen aborttioikeus syvästi järkyttyneenä.
Siitä huolimatta, kun on kyse omista sukusoluista, tilanne ei ookaan niin yksinkertainen. Silloin, kun oma syli oli vielä tyhjä, ne pakastimeen säilötyt alkiot oli kaikki, mitä meillä oli. Niihin kiteytyi niin paljon toivoa, odotuksia ja mahdollisuuksia, etten vieläkään pysty ajattelemaan että ne on vain soluja vierekkäin. Jokaisesta alkiosta ois voinut tulla yhtä ihana lapsi kuin se lapsi, joka meillä onneksi nyt on.

Kohdunpoiston jälkeen ne alkiot jää kodittomiksi. Siltä se tuntuu, vaikka järjellä ajatellessa tiedän, ettei niillä soluilla ole sielua tai ymmärrystä. Leikkaukseen valmistautuessa oon joutunut myös pohtimaan sitä, voisinko lahjoittaa alkiot eteenpäin. Silloin jossain tuolla saattais jonain päivänä elää toivottavasti rakastettu lapsi, jossa on puolet minua ja puolet mun rakasta puolisoa, mutta joka ei kuitenkaan olisi ollenkaan meidän.

Kohdunpoisto on hoitokeinona äärimmäisen lopullinen. Vaikka tällä hetkellä en koe syvää kaipuuta useamman kuin yhden lapsen äidiksi, en koskaan voi tietää, miltä musta tuntuu viiden tai kymmenen vuoden päästä. Kun kohtu on poistettu, pitää olla aina valmis käsittelemään lapsettomuuden kokemuksia ja tunteita uudestaan. Se tuntuu epäreilulta. Vastahan me jumalauta päästiin siitä edellisestä lapsettomuudesta eroon!

Hetkellisistä pelon tunteista huolimatta oon kuitenkin täysin varma, että lapseni tarvitsee toimintakykyisemmän äidin - ja kohdunpoisto toivottavasti auttaa mut siihen pisteeseen. Tiedän, ettei lapseni tai puolisoni sitä multa vaatisi, mutta vaadin sitä itse itseltäni. En halua olla äiti vain sohvannurkassa maaten, vaan kokonaan. Siksi oon valmis siihenkin, ettei niistä pakastimessa olevista alkioista koskaan tule mun lapsia, eikä mun lapsesta niiden alkioiden maailman parasta sisarusta, vaikka se pelottaa tosi paljon.

Oon selvinnyt lapsettomuudesta ystävien, perheen ja puolison tuella kerran ja uskon, että voin selvitä siitä tarvittaessa myös uudelleen. Toistaiseksi oon myös päättänyt olla ajattelematta niitä alkioita. Päätös niiden kohtalosta tuntuu liian suurelta, että sen voisi tehdä ennen leikkausta. Luotan, että aika paljastaa lopulta, pystynkö antamaan sen toivon eteenpäin jollekin toiselle, jonka syli on edelleen tyhjä ja kaipaus loputon.

Kirjoittelemisiin,

Elisa

Avainsanat:
08.12.2022

Lapsettomuus, painonhallinta ja PCOS

Heippa! Syksy on pikkuhiljaa taittumassa talveksi, ja joulukin jo kolkuttelee nurkan takana. Ensimmäisessä tekstissäni lupasin palata vielä siihen, mitä lapsettomuus omalla kohdallani tarkoitti PCOS:n kanssa painimisen vuoksi, ja kuinka se onnekseni myös päättyi onnellisesti.

Esikoisen synnyttyä tammikuussa 2019 painoni putosi imetyksen ansiosta kesään mennessä lähtölukemiinsa, ja olin asiasta enemmän kuin tyytyväinen, olihan se ollut pääsyy ja suurin haaste ensimmäisen raskautumistoiveen kohdalla. Toiveena oli kuitenkin pienellä ikäerolla baby number two. 

Paino lähti kuitenkin syksyllä nousuun jälleen, ilman näkyvää syytä tai ruokavaliossa tapahtunutta muutosta. Kuukautisiakaan ei kuulunut yli vuoteen synnytyksestä, vaikka mitään hormonaalista ehkäisyä (enkä muutakaan) aloittanut missään vaiheessa. Siinä taas olin, jumissa painoni kanssa, ja hormonitoiminta ihan sekaisin. 

Yritin laihduttaa monella eri keinolla koko vuoden 2020, ja uuden vuoden päivänä 2021 katsoin itseäni peilistä ja mietin, että tältä näyttää ihminen, joka on vuoden laihduttanut: vaaka näyttää samaa lukemaa kuin edellisen vuoden vaihteessa. Vauvaa ei myöskään kuulunut, ja stressin ja itseinhon määrä alkoi olla maksimilukemissa. Olin jo syksyllä käynyt gynellä itkemässä asiaa. Hän kysyi, mitäpä jos nyt hetkeksi vain lopetat laihdutuksen, niin ehkä stressikin helpottaisi. Sovittiin, että palaan asiaan vuoden vaihteen jälkeen, jos ei raskautta kuuluisi ennen sitä. 

No eihän sitä kuulunut ja painokaan ei yllättäen edes noussut (joskin ei laskenutkaan), vaikka lopetin laihdutusyritykset muutamaksi kuukaudeksi. Vuoden vaihteen jälkeen hakeuduin uudelleen gynen vastaanotolle, jossa minulle aloitettiin lääkkeelliset hoidot ovulaatiota avittamaan. Kiertojen päivien laskeminen, ovulaatioiden tikuttaminen ja negatiiviset raskaustestit toivat sellaisen henkisen kuorman arkeen perhe-elämän ja työkiireiden päälle, että välillä mietin, missä vaiheessa menee kuppi nurin lopullisesti. Ja pahintahan tilanteessa on se, että tiedät, että stressi vain pahentaa asiaa ja yrität olla stressaamatta, josta tulee vain entistä enemmän painetta. 

Gynekologi oli jo loppukeväästä sitä mieltä, että lääkitykset täytyy lopettaa henkisen kuorman vuoksi, että raskaaksi tulo siinä mielentilassa on epätodennäköistä ja lääkityskin turha. Hän ehdotti, että vasta alkanut kierto on viimeinen lääkkeellinen yritys ennen kesää ja sen jälkeen pidetään taukoa ja lepään kaikesta kesän yli. Kuin ihmeen kautta juuri tästä kierrosta lopulta tärppäsi. Saimme toisen tyttäremme syliin tammikuussa 2022. 

Nyt alkaa vauvavuosi olla lopuillaan, ja työhönpaluu siintää vuoden vaihteessa. Olin laittanut tavoitteeksi, että paino on lähtölukemissa tässä vaiheessa, mutta arvatenkin näin ei käynyt. Olen kuitenkin aktiivisesti tehnyt ajatustyötä oman asenteeni muutokseen koko vuoden, ja erityisesti syksyn aikana. Olen löytänyt ilon liikunnasta (mikä ei todellakaan ole minulle ominaista) ja sen lapsiperhearkeen tuomasta voimavarasta. Yritän päästää irti laihdutusajatuksesta ja kääntää sen ennemmin omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin panostamiseen ruoan ja liikunnan kautta. Luulen, että tärkein askel vanhan ajatusmallin rikkomiseen, on oman kropan hyväksyminen tällaisena kuin se on. Siinäpä haastetta.

Näihin ajatuksiin toivotan kaikille samojen asioiden kanssa painiville hyvää joulunaikaa ja yritetään yhdessä olla itsellemme armollisia uuden vuoden kunniaksi! 

Juliaana

Avainsanat:
01.12.2022

Äitiys, toiveista suurin

Vatsaa kipristää hassusti. Mieleeni tulee ajatus: Voisinkohan olla raskaana? Käytössä olevista kahdesta eri hormonilääkityksestä huolimatta? Se olisi paljon mieluisampaa kuin endometrioosin pahentuminen. Olen nyt ollut aikalailla kivuton. Useasti kiusaan itseäni elättelemällä toiveita, vaikka iso osa minusta tietää, että se on turhaa ja kuvittelen oireet. Kuukautiset vain yrittävät tunkea päiviäni häiritsemään. Viimeistään, kun teen negatiivisen testin, käy selväksi, etten ole raskaana. 

Usein esim. ulkona ollessani kiinnitän huomiota pieniin lapsiin, vauvoihin ja heidän perheisiinsä. Saanko vielä kokea tuon saman? Mistä nämä tarpeet ja kaipaus äidiksi tulevat? Joskus sama kaipaus on ollut vieläkin vaikeampaa. Minulla on joitakin kertoja ollut niin paha "vauvakuume", että tuntui kuin joku olisi repinyt sydäntä rinnastani aina kun katselin pientä vauvaa. Toki joskus mietityttää, kuinka pahaksi oireeni ja väsymykseni sitten menee jos, ja toivottavasti kun, olen raskaana? Joillakin endometrioosin oireet ovat loppuneet raskauden ajaksi ja pysyneet poissa sen jälkeenkin, toisilla oireet ovat taas pysyneet samana tai pahentuneet. Kunpa tietäisi mihin näistä vaihtoehdoista itse kuuluu. Vielä nykyvuosisadallakin hormoneista ja ihmiskehon toimintatavoista (endometrioosi esimerkkinä) tiedetään liian vähän.

Olen aina halunnut äidiksi, mielellään nuorena. Diagnoosi endometrioosista luonnollisesti pelästytti paljon. Joskus käyn kauhukuvia mielessäni läpi, saanko ikinä lasta ilman hoitoja? Olen lukenut, että kaikilla lapsettomuushoidotkaan eivät tuota kaivattua lopputulosta, ja lisäksi ne usein pahentavat endometrioosin oireita. Entä jos hoidot epäonnistuvat ja tilanteeni pahenee niin paljon, etten voi ikinä saada biologista lasta? Tiedän kyllä, lapsia voi saada muutenkin, mutta tässä yhteydessä keskityn nyt biologisen lapsen saamisen näkökulmaan. Tuntuu, että nykyään enemmän paheksutaan, jos kertoo avoimesti toiveesta saada lapsi nuorena (itse olen nyt 22-vuotias). Monikin on sanonut "Olet niin nuori vielä, sinulla on aikaa". Mutta entä jos ei ole, etenkään endometrioosin takia?

Viime kirjoituksessani pohdin identiteettiäni urheilun näkökulmasta, sama pätee myös äitiyteen. En ole äiti. En vielä. Entä jos en ehkä koskaan? Nämä ajatukset ovat kieltämättä masentavia ja joskus olenkin melko syvissä vesissä mieleni kanssa lapsettomuutta koskien, vaikka lapsettomuuteni ei olekaan vielä täysin varmaa. Hieman hassua ehkä, mutta aihe on minulle erittäin tärkeä. Minusta on outoa, ettei yksikään lääkäri ole kertaakaan puhunut kanssani aiheesta. Laparoskopiani jälkeen itse kysyin, näkyikö viitteitä mahdollisiin ongelmiin raskautumiseen liittyen. Ei onnekseni näkynyt. 

Kysyn joskus leikkimielisesti koiraltamme, onko hän minun vauvani. Tietyllä tavalla koiran ottaminen kolme vuotta sitten täytti eräänlaisen tyhjiön elämässäni. Olen urheillut monia vuosia, koko teini-ikäni aikuisuuteen asti. En juhli tai juo alkoholia oikeastaan ollenkaan ja vietän muutenkin tasaista elämää mieheni kanssa maaseudulla kodissamme. En siis koe, että lapsen tulo elämääni "veisi minulta nuoruuteni" kuten joissain yhteyksissä kuulee. Päinvastoin, se olisi unelmieni täyttymys. Ihan vielä ei kuitenkaan ole "oikea aika" minun ja mieheni perheenlisäykselle, mutta viime aikoina olemme kyllä puhuneet, että muutaman vuoden sisällä yrittäisimme. 

Suurin toiveeni on jokin päivä tulla äidiksi, ja lähetän ajatuksissani paljon voimia ja myötätuntoa jokaisen luo, joka käy samankaltaisia ajatuksia läpi. Endometrioosi on muutenkin hankala, kivulias ja elämänlaatua heikentävä sairaus ja on erittäin inhottavaa joutua miettimään, tai saati kokemaan siitä johtuvaa lapsettomuutta kaiken muun lisäksi.

J

Avainsanat:
27.10.2022

Vaikeita kysymyksiä

Täytin juuri 29 vuotta. Synttärilahjaksi itselleni pyysin endometrioosin kontrollisoiton liittyen halustani keskustella mahdollisesta raskaustoiveesta/lapsettomuushoidoista. Lääkäri oli ihana. Hyvin myötätuntoinen ja ymmärtäväinen. Pyrki vastamaan niin hyvin kuin osasi, vaikka totesikin että on endometrioosiin perehtynyt, eikä valitettavasti osaa kertoa esimerkiksi itsellisistä hoidoista. Hän kehui, että on hyvä, kun soitan jo nyt. Monet soittavat vasta 35 ikävuoden tienoilla, jolloin mahdollisuudet ovat jo selkeästi pienemmät. Hän myös sanoi, että on hienoa, että olen miettinyt asioita jo tässä vaiheessa ja että tiedostan endometrioosin vaikutuksen mahdolliseen raskauteen tai päinvastoin raskauden yrityksen vaikutuksen endometrioosiin. Hän varasi minulle alkuvuodelle ajan lapsettomuuspuolen lääkärille. Lääkäri sattuu olemaan sama, joka on minua jo vuosia hoitanut ja oli mukana leikkauksessani. Hän on myös aikoinaan tehnyt minulle mm. munatorvien aukiolotutkimuksen ja oli ensimmäinen, joka kertoi mahdollisista haasteista sairauteni huomioiden.

Käyntiä odotan toisaalta innolla, jotta saisin lisää tietoa ja voisin kartoittaa paremmin omat mahdollisuuteni ja riskit, joita asiaan liittyy. Toisaalta odotan kauhulla, sillä tiedän, että vaikka nyt olenkin vielä ihan ok ikäinen, niin biologinen kello ei ole puolellani ja mitä pidempään asia venyy, sitä enemmän todennäköisyydet koko ajan laskevat. Tiedän myös, että endometrioosini on raju. Olin teinistä asti käyttänyt hormonaalista ehkäisyä ja koko taudin räjähtämiseen tarvittiin vain 6 kuukautta kuparikierukalla. 6 kuukautta ja kipuhelvetti alkoi ja sen tyynnyttelyyn on mennyt vuosia. Se vaati leikkauksen ja kymmeniä eri hormonikokeiluja, kolme kierrosta pistoksia ja tarkan ruokavalion.

Mitä ihmeen riskejä sitten on? En tiedä varmastikaan tarpeeksi, mutta sen tiedän, että oma kehoni ei kestä päivääkään ilman hormoneja. Endometrioosini on uusiutunut jo nyt jatkuvista hormonihoidoista huolimatta. Hormoniton aika siis pahentaa joka hetki tilannettani. Tiedän, että ns. luomuna eli tavallisesti kumppanin kanssa seksiä harrastamalla odotellaan n. 6kk ennen kuin tilanteeseen puututaan, mikäli raskaus ei ala. Jos tiedossa siis on esim. gynekologinen sairaus joka voi vaikuttaa tilanteeseen. Normaalisti aika on 12kk ennen kuin lapsettomuustutkimukset käynnistyvät. Tämän jälkeen vaihtoehtona on erilaisia hoitomuotoja. Eniten pelottaa tilanne, jossa minulta pitäisi kypsytellä munasoluja talteen keräämistä ja hedelmöittämistä varten, sillä kypsytys saattaa joillakin endometrioosipotilailla pahentaa oireita. Uskoisin, että minun kohdallani se olisi kuin bensan kaatamista liekkeihin.

Tuntuu myös epäreilulta, että ihanan vauvahuuman ja jännitystä tihkuvan innostuneen odottelun sijaan, joudun harkitsemaan, että olenko valmis riskeeraamaan terveyteni. Olen tällä hetkellä töissä käyvä, liikunnallinen ja aika tavallinen aikuinen. Mahdollisen raskauden yrittämisen jälkeen, en tiedä mitä minusta jäisi jäljelle. Mitä jos menetän taas työkykyni? Tai mahdollisuuteni harrastaa liikuntaa? Entä jos krooniset kivut palaavat eikä niitä saataisikaan enää hallintaan? Mitä jos pitää leikata uudestaan? Entä jos endometrioosi leviääkin munasarjoihini tai kohtuun, ja ne jouduttaisiin poistamaan? Mitä jos vuosien yrittämisen jälkeen raskautta ei tulisikaan? Mitä jos jäljellä jäisi vain riutunut kehon repale, jonka korjaamisesta ei ole takuita? Mitä sitten?

Sitten mä opettelisin elämään sen asian kanssa. Sitten mä itkisin ja surisin ja kiroisin paskaa maailmaa. Kävisin varmaan aika pohjalla, mutta sitten mä nousisin. Ja aloittaisin alusta. Taas. Koska mä tiedän, että mä en anna itselleni ikinä anteeksi, jos mä en yritä. Mä katuisin sitä varmasti aina. Vaikka mä en haluais menettää mitään tästä niinkin ihanan tavallisesta elämästäni, niin silti olen valmis laittamaan sen pantiksi suuremmasta unelmasta. Unelmasta tulla äidiksi.

Ja syy miksi käsittelen aihetta vain omasta näkökulmastani ja itsellisiä hoitoja pohtien, on se, että kumppanini toiveet perheenlisäyksen ajankohdasta eivät kohtaa kanssani, enkä tiedä tuleeko se muuttumaan ajan kanssa. Joten joudun valitettavasti selvittämään mahdollisuuksiani yrittää yksin. Niin surullista kuin se onkin, en enää koskaan luovu omasta toiveestani toisen vuoksi. En tiedä pysyykö kumppanini mukanani vai tuleeko meille ero. Rakastan häntä ja toivon, että hänkin minua niin, ettei minun toiveeni rikkoisi sitä mitä meillä on. Olen kuitenkin valmis asettamaan myös nykyisen suhteeni vaakakupin toiselle puolelle. Jos hän on minulle se oikea, hän pysyy tukenani ja rakennamme yhteisen tulevaisuuden joka tapauksessa. Jos ei, niin onpahan plan B valmiina. Mä aion yrittää. Joko sitten yhdessä tai yksin.
 

Sivustakatsoja

Avainsanat:
16.06.2022

Kohti aikuisen minun elämää, kohti lapsuuden haaveita

Rohkelikon postaus on kevätkauden viimeinen. Moona-blogi jää kesätauolle ja palaa syksyllä osin uusien, osin vanhojen kirjoittajien kanssa. Nähdään silloin! Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne!

 

Endometrioosi on kiukutellut aina välillä. Ehkä se on ollut kevään töiden ja valmistumisen aiheuttaman stressin tulosta, tai ehkä hormonin voima on hieman heikentynyt. Tai ehkä molempia. En ole kuitenkaan voinut kovinkaan pitkään huonosti: yleensä huono olo, kivut, turvotus ja menojen peruminen on painottunut yhteen päivään.


Sain juuri sähköpostin, jonka mukaan pro gradu-tutkielmani on saanut arvosanaehdotuksensa ja odottaa nyt viimeistä vaihetta, kokousta, jossa tiedeyhteisö hyväksyy tutkielmani, ja minä valmistun. Niin – minä valmistun! Se on ollut ilon ja stressin aihe jo pitkään, mutta kyllä: tämä päivä tuli sittenkin. Minä valmistun kasvatustieteen maisteriksi ja lähden työelämään, peruskouluihin opettajaksi. Unelma-ammattiini. Minulla on rakas kihlattuni, tyttöystäväni, jonka kanssa asumme yhdessä ja suunnittelemme tulevaa elämää.


Seuraavana vaiheena olisi, kuten olen aiemmassa kirjoituksessa maininnutkin, lisääntymislääketieteen yksikön hoidot ja raskautuminen – kihlattuni olisi Se raskautuja. Toki tarkoituksena on katsoa, miten asiat etenevät ja tarvittaessa teemme muutoksia suunnitelmiin, mutta aiemmin suunnitelminani oli konsultoida asiantuntijaa ja pohtia sitten uudestaan, aionko joskus koittaa raskautumista. Kysyin siis osaavalta ja taudin hyvin tuntevalta gynekologilta, kannattaako minun koskaan raskautua, kun endometrioosi on kohdallani ollut paikoin hyvinkin rankka oireiltaan. Että eikö ne hoidot kiihdytä endometrioosia? Vastaus oli, että hoitojen vaikutuksesta endometrioosiin on ristiriitaisia tutkimustuloksia, ja toistaiseksi näyttää siltä, että ne eivät vaikuttaisi endometrioosiin, tai siitä ei ainakaan ole näyttöä. Ja joka tapauksessa minun, meidän, tapauksessa ei tarvitse yrittää puolta vuotta ensin kotona – me siirrymme suoraan hoitoihin. Jos haluan joskus raskautua, jonotamme klinikalle, ja kun aika on ja hoitava lääkäri siellä niin pyytää, lopetan endometrioosin lääkityksen ja todennäköisesti samalla aloitan jo prosessiin kuuluvat lääkitykset. Mikäli raskaudun, endometrioosi menee kuukautiskierron puuttuessa ikään kuin jäihin, tai nukkumaan. Kuuntelin lääkärin puheita ja tunsin oudon voiman sisälläni. Imin sanoja sisääni ja tunsin niiden myllerryksen rinnassani.


Voisinko minä sittenkin haaveilla siitä, että joskus raskaudun ja synnytän lapsen? Että se on minulle terveyden kannalta ihan järkevääkin? Että endometrioosi on oikeastaan yhdentekevä raskautumisen suhteen meidän, kahden kohdullisen, tapauksessamme? Lopputulemana oli, että menin kotiin ja kerroin kumppanilleni silmät kosteina, mitä gynekologi oli minulle kertonut. Halailimme toisiamme ja mietimme hymyillen, onnen läikkyessä silmissämme, millainen perhe meillä voisi olla, ja mitä eri reittejä se voisi syntyä. Opiskelujen aikana endometrioosi ja monet muutkin sairauteni ovat heittäneet häränpyllyä, mielestäni pääasiassa loppuelämäni edestä – en toivo enää uusia samanlaisia jaksoja. Tämä kausi, opintoineen kaikkineen, vaikuttaa kuitenkin nyt päättyvän elämästäni. Jatkan kohti työelämää, perhehaaveiden toteuttamista ja oman kodin ostamista. Uuden elämänvaiheen alkaessa riisun pois monia opiskeluideni aikaiseen elämään kuuluneita tapoja, ja näin on myös Moona-blogin kirjoittamisen suhteen. Haluan tilaa ja aikaa uuden elämäntilanteen hahmottamiselle ja uusien rutiinien oppimiselle. Uhosin blogiringille kuitenkin tulevani takaisin vierailevana kynänä sitten joskus, kun meidän perhetilanteemme etenee ja minulla on siihen jotakin oleellista sanottavaa endometrioosin näkökulmasta. Toistaiseksi nautin kuitenkin elämästä, sen eri vaiheista, sen muuttuvasta muodosta ja tästä hetkestä.


Mitä lämpimin terveisin,


Rohkelikko

Avainsanat:
12.09.2019

Äidiksi PCOS:sta huolimatta: Sarin tarina

 

Aloitin e-pillerien käytön 15-vuotiaana, kun kuukautiskiertoni ei käynnistynyt luonnostaan. Niiden avulla kierto saatiin toimimaan ja söin pillereitä aina vuoteen 2005 asti. Silloin tapasin nykyisen mieheni ja aloimme pian toivoa vauvaa. Lapsitoiveen myötä sain kuukautiskierron tueksi terveyskeskuslääkäriltä Terolut-kuurin. Puolitoista vuotta myöhemmin hakeuduin gynekologin vastaanotolle. Diagnoosiksi tuli vaikea PCOS. 

Tuohon aikaan minulla oli paljon ylipainoa, mikä vaikutti hedelmällisyyteeni. Kun omat laihdutusyritykseni eivät tuottaneet tulosta, minulle tehtiin aluksi mahalaukun pantaleikkaus ja lopulta mahalaukun ohitusleikkaus, jotta paino saatiin pysyvästi alemmaksi. Leikkauksiin meneminen ei ollut pieni päätös ja mietin sitä pitkään. Ohitusleikkausta edelsi monen viikon erittäin niukkaenerginen dieetti. Ohitusleikkauksen jälkeen aloitettiin koeputkihedelmöityksen eli IVF-hoidon suunnittelu. 

Ensimmäinen lapsemme pääsi kuitenkin yllättämään: olin jo ostanut IVF-hoitoon tarvittavat lääkkeet, kun kuukautiseni yhtäkkiä jäivät pois. Sitten tuli nuhainen ja väsynyt olo ja pahoinvointia. Lopulta tein raskaustestin ja tikkuun pärähti saman tien kaksi todella tummaa viivaa. Käteni tärisivät ja aloin itkeä hysteerisenä: olenko todella raskaana? Tein saman päivän aikana varmuuden vuoksi vielä kaksi testiä lisää. Soitin ilouutiset myös gynekologin klinikalle. Muistan aina, miten puhelimeen vastanneen hoitajankin ääni värisi. Varhaisultrassa näkyi vahvasykkeinen alkio. Itkimme mieheni kanssa molemmat ja taisipa lääkärikin tirauttaa muutaman kyyneleen – olihan hän valanut meihin uskoa ja toivoa jo kahdeksan vuotta! 

Ensimmäinen lapsemme syntyi marraskuussa 2013. Toisen lapsemme saimme helmikuussa 2016; raskaaksi tulin letrotsolilääkkeen ja Pregnyl-pistosten avulla. Kuopuksemme sai alkunsa ilman lapsettomuushoitoja ja syntyi lokakuussa 2018. PCOS on vaikuttanut kuitenkin muuhunkin kuin raskaaksi tulemiseen. PCOS-naisilla voi olla maidon ylituotantoa, tai sitten imetys ei onnistu ollenkaan. Minulla ei ilmeisesti ole tarpeeksi rintarauhaskudosta, minkä vuoksi kaikki lapseni ovat kasvaneet osittaisimetyksellä. Onneksi kolminkertaisen imetyspettymyksen käsittelyssä on ollut tukena ihana imetystukiäiti Tiina. 

Nyt olen 34-vuotias kolmen lapsen äiti. PCOS ei tällä hetkellä juuri vaivaa: metformiinilääkitys tukee painonhallintaa ja lasten saamisen jälkeen kuukautiskierto on muuttunut säännölliseksi. Lenkkeilen päivittäin, syön puhdasta ruokaa ja elän muutenkin terveellisesti. Esikoisemme täyttää tänä syksynä jo kuusi vuotta.

Matka on ollut pitkä, mutta onnistuimme – PCOS:sta huolimatta.

Tarina: Sari Autio 
Teksti ja grafiikka: Riikka Koskela 

Lue lisää PCOS:sta täältä

Avainsanat:
02.05.2019

Kaikki, mitä olet halunnut tietää lapsettomuushoidoista

Mikä on reaktiomme, kun haluamme tietää lisää jostakin, mikä pelottaa, ahdistaa ja tuntuu suurelta tuntemattomalta? Sormet sauhuten näppäilemme itsemme Vauva.fi:n pimeimpään nurkkaan ja olemme kyseisten tekstien lukemisen jälkeen entistä ahdistuneempia ja pelkäämme tätä suurta tuntematonta (minkä luulemme nyt olevan tuttu) entistä enemmän. Tämän takia halusin kirjoittaa sinulle tämän tekstin. Voidakseni helpottaa jokaisen lapsettomuushoitoihin suuntaavan matkaa vastaamalla kysymyksiin, joita saatat pohtia.

Miten pitkään lapsettomuudesta täytyy kärsiä, että pääsee hoitoihin?

Muistan lääkärin kertoneen ensimmäisellä käynnillämme, että lapsettomuushoitoihin otetaan, jos pariskunta on aktiivisesti yrittänyt lasta kahden vuoden ajan ilman raskautumista. Meidän kohdallamme syvä endometrioosini oli kuitenkin vaikuttava tekijä, minkä perusteella pääsimme hoitoihin vajaan vuoden ”tulee, jos on tullakseen” -puuhastelun jälkeen.

Vaatiiko lääkäri pitkäaikaista kuukautiskierron seuraamista?

Lääkäri ei halunnut minulta A4 tai Powepointtia kuukautiskierrostani. Tärkeää olivat tiedot siitä, onko kuukautiskiertoni ollut tasainen, milloin kuukautiseni alkoivat, milloin olen lopettanut ehkäisyn ja mitä ehkäisyä olen käyttänyt.

Mikä on rankinta lapsettomuushoidoissa?

Odottaminen. Minkä jälkeen seuraa odottamista. Ja kun viimein luulet, että odottaminen on ohi, huomaat odottavasi seuraavaa asiaa. Ihminen kaipaa kiinnekohtia, päätepysäkkejä, joita kohti tarpoa. Varsinkin stressaavissa ja kuormittavissa tilanteissa. Lapsettomuushoitojen rankin puoli oli aina huomata, että ikuiselta tuntuva maraton jatkui aina ”tämä vielä” -pysäkin jälkeen.

Tie on kiemurteleva ja poukkoileva. Mitä tahansa voi tulla selkeää ja tarkkaa suunnitelmaa sekoittamaan. Älä siis turvaudu päivämääriin ja viikkoihin. Älä varaa ravintolapöytää juhliaksesi miehesi kanssa sitä, että kävi miten vaan, me selvittiin. Voit ruokaillessasi olla vasta puolessavälissä hoitoja, kuten itse olin.

Hengitä! Minkä jälkeen hengitä! Ja kun viimein luulet, että se on ohi, hengitä!

Miten lapsettomuushoitojen prosessi etenee?

Lyhyen ytimekkäästi hoitojemme kulku oli seuraavanlainen:

26/10: Ilmoitin polille kuukautisteni alkaneen.

12/11 – 19/1: Käytin nenäsumutetta nimeltä Synarela pitäen siitä noin kuukauden tauon hoitojen noin puolessa välissä.

26/11: Ultra, jossa tarkastettiin, onko Synarelan lakkauttanut asianmukaisesti omaa hormoonitoimintaani.

4/12: Ultra, jossa tarkistettiin samaa asiaa. Otin Procren pistoksen, mikä korvasi nenäsuihkeen kuukauden ajaksi.

8/1: Ultra, jossa tarkastettiin Procrenin vaikuttavuus.

10/1: Aloitin Gonal-F pistokset, joiden tarkoituksena oli sykäyttää oma hormonitoimintani uudelleen käyntiin sekä kiihdyttää munasolujeni kasvua.

15/1: Ultra, jossa tarkastettiin Gonal-F pistosten vaikuttavuus.

17/1: Ultra, jossa todettiin Gonal-F pistosten toimineen asianmukaisesti ja minulle annettiin ohjeistus Ovitrellen ottamiseen sekä punktioon tulemiseen.

19/1: Otin Ovitrellepistoksen, jonka tarkoitus oli huolehtia siitä, että munasoluni eivät irtoa ennen punktiota.

21/1: Punktio eli munasoluni kerättiin emättimen kautta. Munasoluja saatiin talteen 21 kappaletta. Mieheni kävi antamassa spermanäytteen hedelmöittämistä varten.

22/1: Meidän oli mahdollista tiedustella hedelmöittyneiden munasolujen määrää. Näitä oli 7 kappaletta.

23/1: Aloitin keltarauhashormoni Lugesteronin käytön, jonka tarkoitus oli valmistella kohtuni limakalvo siten, että alkion kiinnittyminen siihen olisi todennäköisempää.

24/1: Alkion siirto, missä hedelmöitetty munasolu siirrettiin emättimen kautta kohtuuni. Tällöin sain tietää asianmukaisesti kehittymään lähteneiden hedelmöittyneiden munasolujen määrän, joita oli kaksi. Toinen niistä pakastettiin kirjallisella luvallamme neljäksi vuodeksi.

6/2: Menin raskausverikokeelle, joka oli positiivinen. Lopetin Lugesteronin käytön.

Tästä voit nähdä hoitojemme keston sekä niiden aikataulun. Ultraäänien ajanvaraukseen en voinut mitenkään vaikuttaa. Lapsettomuuspoli ilmoitti minulle ajan ja tehtäväkseni jäi varmistaa, että kykene ajalle osallistumaan töitteni puolesta. Kaikki ajat alkion istutusta lukuunottamatta olivat ennen klo 12. Itse päätin kertoa hoidoistamme avoimesti esimiehelleni, mikä vähensi suunnattomasti stressiäni hoitojen suhteen.

Mitkä on onnistumisen todennäköisyys?

Lääkäri kertoi meille, että suurin osa lapsettomuushoitoihin osallistuvista pareista onnistuu lapsen saamisessa ennemmin tai myöhemmin. Lapsettomuuden tuoma paine kasvoi kuullessani, että hoitoja tarjottaisiin kunnallisella kolme kertaa, minkä jälkeen olisi tarpeen siirtyä yksityisten palveluntarjoajien puoleen. Tällöin hintalappu olisi kivunnut yhden hoitokierroksen osalta noin 1000–1500 eurosta 5000–10 000 euroon. Me onnistuimme raskautumaan syvästä endometrioosistani huolimatta ensimmäisen hoitokierroksen aikana. Tiedän kuitenkin useita endottaria, jotka ovat olleet lapsettomuushoitojen parissa kymmenenkin vuotta tulematta raskaaksi. En siis osaa antaa tähän ketään täysin tyydyttävää vastausta.

 

Vertausmielessä sinulle, joka olet aloittamassa omaa matkaasi. Minun ja mieheni lapsettomuushoidot koostuivat IVF-hoidoista. Kyseinen hoitomuoto on lapsettomuushoidoista se pisin ja monivaiheisin. Eli, jos hoitojasi on lääkärikäynnillä kutsuttu muulla nimellä, voit siitä päätellä pääseväsi meitä helpommalla, toki kyseinen kokemus on täysin subjektiivinen. Hoidoista suoriutuminen vaatii rohkeutta ja henkistä vahvuutta, oli prosessi millainen vain. Toivotan matkallesi voimia ja onnea!

Aiempaa enemmän

 

Lue lisää kirjoittajan tekstejä täältä

Avainsanat:
28.02.2019

Yhden viivan kirous

”Siinä se nyt on, tuo pieni piste.” Hymyilen, vaikken näe ruudulla mitään muuta kuin mustavalkoista epätasaisuutta. ”Nyt ei muuta kuin toivotaan parasta.” Poistun alkion istutuksesta, eli hedelmöitetyn munasolun istuttamisesta kohtuuni, sekavin tuntein. Kaikki tämä vaiva, kipu ja henkinen tuska päättyi tähän käyntiin. Nyt en voi tehdä muuta kuin odottaa ja hoitajan ohjeistuksen mukaan olla ajattelematta asiaa. Kyseinen ohjeistus kaikessa typeryydessään ja mahdottomuudessaan sai minut nauramaan hoitajalle päin naamaa. Olen antanut kehoni ja mieleni tälle noin vuoden pituiselle projektille nujerrettavaksi, ja nyt kahden viikon ajan ohjeistukseni on olla ajattelematta sitä. Yeah right!

Ensimmäinen viikko sujui hyvin. Minulla ei ollut mitään oireita. Olin tarkoituksella täyttänyt kalenterini töillä, opiskelulla ja ystävillä. En halunnut antaa itselleni hetkeäkään aikaa ajatella. Joka ilta nukutin itseni äänikirjalla, koska muutoin ajatukset karkasivat mahdolliseen lopputulokseen. Toisen viikon alkaessa en kestänyt enää. Tein raskaustestin, vaikka jokainen rationaalinen solu minussa huusi, etten saisi tehdä näin, koska tulos on kaikkea muuta kuin varma. Tuijotin sinistä väriainetta, joka juoksi tikkua ylemmäs. Yksi viiva. Tunsin, miten pettymyksen syvä koura nappasi keuhkoistani kiinni ja rutisti estäen hengittämisen. Tässä nyt oli kaiken tämän työn ja vaivan lopputulos. Itkin ikuisen yhden viivan kiroustani ja jatkoin päivääni.

Tästä alkoi defenssikierteeni, missä hoin itselleni tämän olevan positiivista tulosta parempi vaihtoehto. Minun vain ei ole koskaan tarkoitus saada lapsia. Keskitän elämäni opiskelulle, saavutan kaiken mahdollisen ja mahdottoman urallani. Saanpahan elää juuri sellaista elämää kuin itse haluan, ei tarvitse tuhlata aikaa lapsen tarpeille ja toiveille. Saan olla itsekäs ja miettiä lopun elämääni vain itseäni. Hokiessani tätä pari päivää taisin lähes unohtaa lopullisen tuloksen odottamisen, toteutin hoitajan ohjeen ja en ajatellut asiaa.

Muistutin miestäni tiistai-iltana, että huomenna minulla olisi raskausverikoe ja kehotin heti samaan lauseeseen olla odottamatta suuria. Tuntui pahalta nähdä miehen toiveikas katse ja innostus asiasta puhuttaessa. Olinhan itse jo täysin varma, että tulos tulee olemaan negatiivinen. Aamulla mennessäni vessaan ja avatessani peilikaapin käyttämätön raskaustesti tuijotti minua. No perkele, ajattelin, otin sen paketista ja annoin palaa. Kiroukseni purkautui yhdellä kultaisella suihkulla. Kaksi viivaa. Juoksin yläkertaan herättämään mieheni ja kerroin, mitä oli juuri tapahtunut. ”Eikös sitä tähän pyritty”, hän tokaisi hymyillen ja halasi minua. Ikuinen pessimisti sisälläni kehotti kuitenkin vielä rauhoittumaan. Ehkä tämä oli vain käyttämäni keltarauhashormonin lumevaikutus.

Menin verikokeen kautta töihin. En kyennyt keskittymään. Tuijotin jatkuvasti puhelintani toivoen hoitajan laittavan minulle Kaiku-chatin kautta verikokeeni tulokset. Vihdoin ennen lounasta huomasin saaneeni viestin. Lukittauduin kesken työkaverini lauseen vessaan lukeakseni sen rauhassa ja peittääkseni reaktioni vessan oven taakse. ”Onneksi olkoon, olet raskaana.” Tuijotin tekstiä ja keskityin hengittämiseen. Hetkellinen paniikki valtasi mieleni. Pystynkö tähän, osaanko olla äiti, onko meistä vanhemmiksi? Katsahdin peiliin, näin hymyilevän, onnellisen naisen. Ymmärsin, että ilmeeni ei olisi ollut tämä, jos tulos olisi ollut jotain muuta. Olen raskaana. Minusta tulee äiti. Soitin miehelleni ja jaoin hymyni hänelle.

Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Noin 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja koska raskauteni alkoi IVF-hoidoilla ja koska minulla on krooninen sairaus, eli endometrioosi, en uskalla omia raskaana olevan identiteettiä aivan vielä. Olen samaan aikaan suunnattoman onnellinen ja samaan aikaan joka kerta käydessäni vessassa pelkään paperin värjäytyvän punaiseksi. Yritän kuitenkin nauttia raskausoireistani, kaikessa niiden kauheudessa, ja miehestäni esiin tulleesta huolehtijahoivaajasta, niin kauan kuin se minulle vain sallitaan. Jos minulle ei jää tästä mitään muuta käteen, on tämä ainakin iso keskisormen nosto endometrioosilleni. Huuto sille päin naamaa, näetkö, sinä et määrittele lapsilukuani. Todistin sinulle juuri, että on fyysisesti mahdollista raskautua sinusta huolimatta! Hah!

Aiempaa enemmän

 

Lue lisää bloggaajan aikaisempia tekstejä lapsettomuudesta:

Kiitos

Aiempaa enemmän

Selviän myös huomisesta

Pienin askelin

Avainsanat:
24.01.2019

Lapsettomuushoitojen kulku

 

Viikolla 43 olen lukittautuneena työpaikan palaverihuoneeseen. Puhelin tuuttaa uudelleen ja uudelleen, kukaan ei vastaa. Jännitän niin, että kädet hikoavat. Koitan hengitellä ja rauhoitella mieltäni siinä onnistumatta. Vihdoin hoitaja  vastaa. ”Ne alkoi tänään, kuukautiset siis.” Vasta hetken hiljaisuuden jälkeen ymmärrän selventää lapsettomuushoitajalle kuka olen ja miksi soitan. Sulkiessani puhelinta henkäisen syvään. Nyt se siis alkaisi, lapsettomuushoidot.

Viikolla 48 minua ultraava lääkäri pyytää kolmatta kertaa vastaustani siihen voisinko olla raskaana. ”Tällaisia ihmeitä aina joskus sattuu." Vastaan joka kerta, ettei tämä varmaankaan ole ilman sukupuoliyhdyntää mahdollista. Seksi ei ole kaiken tämän keskellä kuulunut lempipuuhiini. Olen käyttänyt kaksi viikkoa hormonitoimintaani lakkauttavaa Synarela nenäsuihketta eikä toivottua välivuotoa ole tullut. ”Niin mutta joskus näitä käy”, inttää lääkäri. Mieleni tekee kysyä, että odottaako hän jouluksi uutta Jeesusta vai miksei hän ymmärrä vastaustani? Ajan jälkeen itken kauppakeskuksen vessassa ja pissaan tikkuun. Jos se olisi sittenkin mahdollista. Ei ollut.

Yöllä samalla viikolla avaan silmäni. Sattuu. Koitan kääntää kylkeä, sattuu liikaa. Kuulen miehen liikkuvan alakerrassa. ”Sattuu!” huudan niin kovaa kuin pystyn. Miehen tukemana kävelen kaksin kerroin vessaan. Jos pissalla käyminen auttaisi. Ei auta. Istuudun itkien yöpuku päällä autoon ja suuntaamme päivystykseen. Päivystyksessä kerron, miten Synarelasta seuranneet kovat selkäkivut eskaloituivat nyt tähän päivystysreissuun. Nukun neljä tuntia päivystyksen sohvalla pienessä kippurassa, koska kipuni ei kuulemma ole akuuttia hoitoa tarvitsevaa. Pääsen neljän tunnin jälkeen lääkärille, joka kertoo minulla olevan endometrioosi ja kehottaa soittamaan akuuttia aikaa Naisten tautien polille. Pyydän sairaslomaa. Saan päivän. Thanks for nothing.

Viikolla 49 itken ja hoen, miten en halua tehdä tätä. Pidän mielestäni aivan liian isoa pistosta kädessäni ja itken etten osaa, halua tai uskalla. Olen ollut aamulla ultrassa ja saanut kehotuksen vaihtaa Synarelan Procren pistokseen, mikä samaan tapaan jarruttaisi omaa hormonitoimintaani, mutta sopisi minulle mahdollisesti paremmin. En halua. Haluan lopettaa hoidot ja näyttää koko maailmalle keskisormea. Mieheni rauhoittelee minua parhaansa mukaan. Koen vihaa sitä kohtaan, että hän saa olla jatkuvasti rauhoittelija ja sivusta seuraaja. Puren hammasta ja pistän. Itken ja hylkään ensin mieheni tarjoaman halauksen. Toisella yrittämällä otan sen vastaan ja vajoan syleilyyn.

Viikolla 3 käyn kahteen otteeseen ultrassa. Molemmista tuli hyviä uutisia. Aiemmalla viikolla aloittamani Gonal-F pistokset toimivat suunnitelmien mukaisesti. Olin saanut niiden avulla kasvatettua normaalin yhden munasolun sijasta 21 munasolua. Ilmankos olo oli ollut hieman tukala. Tunsin toivon heräävän jälleen. Minusta voi sittenkin tulla äiti!

Viikolla 4 istun hoitojen alkamisen jälkeen kuudennen kerran samassa odotusaulassa. Nimeni huudetaan. Siirryn nojatuoleilla varustettuun lepäämöön. Täältä minut tullaan pian hakemaan punktioon eli munasolujen keräämiseen. Sen jälkeen tämä kaikki on ohi – kävi miten kävi. Siirrymme toimenpidehuoneeseen. Hoitaja kertoo minulle kaiken, aivan kaiken, mitä kukakin tekee ja miksi. Itse en saa sanottua sanaakaan. Nyökkäilen vain. Tunnen miten kehoni kiristyy ja itselleni tuttu jännityksen myötä iskevä tärinä ottaa minusta vallan. Riisuudun ja käyn paletille makaamaan. Hoitajan kasvot ilmestyvät jostain takaa eteeni. Hän haluaa nimeni ja hetuni. Hetkellinen paniikki iskee, kaiken tohinan keskellä en meinaa muistaa hetuani. Saan sen soperrettua. Toimenpide alkaa. ”Hengitä, hengitä hengitä.” Se on ainut, mitä suostun ajattelemaan. Toimenpide sattuu niin paljon, että inahtelen ääneen ja itken. Hoitaja ottaa minua kädestä. Puristan sitä niin kovaa, että pelkään häntä sattuvan. ”Ei hätää, mä olen tässä.” En voisi olla siitä enempää kiitollinen. Suljen silmäni, rauhoittavan ja kipulääkkeen sekoitus humahtaa päähäni. Rauhoitun. ”Tää on vaikeeta, mutta sä pärjäät superhienosti”, hoitaja sanoo.

Siinä hän on aivan oikeassa.

Aiempaa enemmän

 

Lue lisää Aiempaa enemmän -bloggaajan kirjoituksia:

1. teksti: Aiempaa enemmän

2. teksti: Sipsikaljavegaani ilman sipsiä tai kaljaa

3. teksti: Selviän myös huomisesta

4. teksti: Kiitos

5. teksti: Pienin askelin

Avainsanat:
27.12.2018

Pienin askelin

Lapsettomuushoitaja. Enpä tätäkään numeroa ajatellut jonakin päivänä tallentavani puhelimeeni. Naurahdan tämän sanomisen perään pyrkien keventämään tunnelmaa.  Mieheni tarkkailee minua katseella, mikä kertoo hänen näkevän vitsailevan kuoreni läpi ja tietää, miltä minusta oikeasti tuntuu. Pelkään, suren ja jännitän. Samaan aikaan olen innoissani ja toivoa täynnä. Ensimmäinen askel on otettu. Olen varannut meille ensimmäisen ajan lapsettomuuspolille. Hormoniverikokeiden kautta suuntaisimme kuukauden päästä maaliskuussa ensimmäiselle ajallemme.

Istun mieheni kanssa lapsettomuuspolin odotusaulassa ja tuijotan groteskeilta tuntuvia maalauksia ja valokuvia seinillä. Polin seinillä roikkuu enemmän hedelmällisyyttä kuvina, mitä kohtuuni tuntuu mahtuvan. Ihmettelen, miksi henkilökunta haluaa aiheuttaa sisustuksellaan tällaisen mielikuvan. Pohdintojeni lomassa katseeni osuu kohtalonsisareni silmiin. Katselemme hetken toisiamme, nolouden ja voimaantumisen samanaikainen tunne on hämmentävä. Katseyhteytemme katkeaa äänekkäästi itkevän pariskunnan kävellessä toimenpidehuoneesta ja polilta ulos. Katsomme jälleen toisiamme ja hymyilemme. Kuin toivottaisimme toisillemme onnea matkaan. Tartun miestäni kädestä ja mietin, miten pelottavalta aulassa tuntuisi istua yksin.

Toimenpidehuoneessa en tiedä, miten istua, olla ja puhua. Pelkään ihan hölmöjä asioita. Pelkään, että sanon jotain typerää ja älykkyysosamääräni havaitaan liian pieneksi enkä saakaan äidin paikkaa. Pelkään hoitajien ja lääkärien naurahtavan sanoen, ettei meillä ole toivoa. Pelkään hoitohenkilökunnan näkevän lävitseni, pelkään heidän näkevän epävarmuuteni ja pelkoni äidiksi tulemisen suhteen. Pukuhuoneessa ennen ultraääntä henkeä alkaa ahdistaa. Tartun tuolin selkänojaan ja keskityn hengittämiseen. Päässä juoksee ajatuksia siitä, miksi minä joudun käymään tämän läpi, miten toiset tuntuvat raskautuvan jo pelkästä katsekontaktista, miten ikinä jaksan tämän koko prosessin. Mieheni on kuin telepaattisesti arvannut vaimon romahduspisteiden nousseen taivaisiin ja ilmestyy pukuhuoneeseen. Saan halauksen ja muistutuksen siitä, että otamme yhden askeleen kerrallaan. Yhden pienen askeleen kerrallaan. Olo tuntuu kevyemmältä ensimmäisen ajan jälkeen. Tunnen toivon heränneen lääkärin kehotuksesta yrittää lasta luonnollisesti vielä kaksi kuukautta.

Toukokuussa samassa odotusaulassa uudelleen istuminen tuntuu väkisinkin häviöltä. Vastaan lääkärin ”mitä kuuluu” kysymykseen ”en ole raskaana” ilman kiertelyä tai muita small talk latteuksia. Käsiäni alkaa tärisyttää ja pelkään ääneni värisevän. Haluan vain ajan olevan pian ohi. Lääkäri selostaa vaikean endometrioosidiagnoosini takia saamamme pitkän ivf-hoidon prosessia. Päässäni hakkaa miljoona ajatusta ja kysymystä, lääkeaineista,  lääkemuodoista, aikatauluista sekä mahdollisista sivuvaikutuksista. ”Kirjoita ylös, kirjoita nyt edes jotain ylös...” Mitään en kuitenkaan kirjoita. Valitan lääkäriystävälleni ajan jälkeen, miten meidät lähetettiin ajalta kotiin täysin tyhjin käsin, eivät antaneet aiheesta mitään brosyyria. Saan ystävältäni suullisen esitelmän ivf-hoidoista ja kirjallisia ohjeistuksia. Nostaessani näitä papereita laukustani käteni osuu itselleni aivan uuteen paperinivaskaan. ”Lue nämä ennen hoitohin ilmottautumista.” Näin hoitaja oli antamaansa paperiin kirjoittanut. Paperiin, mitä en siis mielestäni ollut koskaan saanut. Tunnen itseni tyhmäksi ja hölmöksi. Jännittäminen, informaation tulva sekä kaikki muut tuhannet samanaikaisesti tulevat ja menevät tunteet vievät aivoista tilan paljolta tärkeältä informaatiolta. Tärkeimmän kuitenkin muistan. Lokakuussa meidän hoitomme alkavat. 

Hoitojen ensimmäinen todellinen vaihe on nyt alkanut, aloitin nenäsuihkeiden käytön marraskuussa. Kaikkien näiden tänä vuonna otettujen pienten ja hieman suurempienkin askelten jälkeen huomaan odottavani vuoden 2018 vaihtumista täysin uudella tavalla muihin vuosiin verrattuna. Toivoisin tämän vuoden vain olevan jo ohi. Tämä koko vuosi on kulunut endometrioosin ja lapsettomuushoitojen tahdissa, pienistä askelista on tuntunut kehittyvän loppumaton maratoni. Olen suunnattoman onnellinen niin monesta asiasta. Pääsimme nopeasti hoitoihin, minulla on täydellinen tukiverkosto, Suomessa lapsettomuushoitoja saa kunnalliselta erittäin huikeaan hintaan... Kuitenkin mieleni tuntuu jatkuvasti keskittyvän hoitojen odotuksen aiheuttamaan ahdistukseen. Pitkäaikainen stressitila ei ole mukavin matkakumppani. Tähän kun yhdistetään endometrioosin aiheuttamat oireet saadaan hyvin kulutettu yksilö. Odottaminen on oman kokemukseni mukaan ollut tähän astisten hoitojemme raskain vaihe. Pienin askelin olen kuitenkin edennyt jo monien kilometrien matkan. Samoilla pienillä askelilla jatkan etenemistä ja pääsen maaliin, sisälsi se sitten mitä vain.

Aiempaa enemmän

 

Kiitos

Aiempaa enemmän

Sipsikaljavegaani ilman sipsiä tai kaljaa

Selviän myös huomisesta

Avainsanat: