Minulla oli sovittuna leikkauspäivä viikon varoitusajalla. Olin niin helpottunut, että leikkaus oltiin saatu sovitettua jopa ennen joulukuuta. Olin ollut töissä kivuista huolimatta. En halunnut pysähtyä, koska halusin ajan kuluvan mahdollisimman nopeaa. Töissä unohdin kivut hetkeksi, mutta viimeistään työpäivän jälkeen ne iskivät ärtyneisyyden ja väsymyksen kera. Jaksoin, koska tiesin kaiken olevan väliaikaista.
Leikkauspäivä koitti. Edellisen päivän suolentyhjennys oli mennyt vaivattomammin kuin ajattelin, jos ei lasketa mukaan suoli- ja ulostuskipuja. Tyhjennyksen jälkeen ei saanut enää syödä mitään kiinteää, joten nälkä iski yöllä jännityksen kera. Onnistuin nukkumaan ruhtinaalliset neljä tuntia. Herätessä puoli kuudelta lähes pomppasin ylös.
Läheiseni olivat järjestäneet vapaata ja etäpäiviä töistä, jotta voisivat auttaa minua ensimmäiset päivät. Pomoni oli järjestänyt seuraavan kahden viikon ajan poissaoloni töistä valmiiksi. Olin valmistautunut leikkaukseen ohjeiden mukaisesti. Kaikki oli valmista. Minä olin valmis.
Sairaalassa minua oli vastassa hoitaja, joka toimi oppaanani leikkaukseen saakka. Tapasin vielä avannehoitajan ja leikkausta johtavan kirurgin, ennen kuin aloin odottamaan vuoroani leikkaukseen. Leikkauksena mukana olisi myös gastrokirurgi, jota en ollut tavannut.
Leikkaussuunnitelma oli minulla tiedossa jo ennakkoon, mutta kävimme sen uudelleen läpi kirurgin kanssa. Leikkaus olisi haastava ja laaja, koska tarkoitus on siistiä koko lantion alue endometrioosista ja kiinnikkeistä. Ylimääräisellä mutkalla oleva suoli ja sen ympärillä olevat munasarjat irrotettaisiin kiinnikkeistä ja palautettaisiin normaaliin anatomiaan. Kaikki näkyvä endometrioosi poistetaan, endometrioomat leikattaan munasarjoista ja tarvittaessa suoltakin pätkäistään pala pois.
Oli vierähtänyt noin viisi tuntia siitä, kun saavuin sairaalaan. Makoilin petipaikalla nälkiintyneenä ja tylsistyneenä. Ympärilläni kuulin muiden pääsevän leikkaussaliin nyt tai pian. Minun aikaani ei sinä päivänä tullut. Eräs lääkärini kävi kertomassa minulle, että leikkaukseni joudutaan perumaan. Edellinen oli yhä käynnissä ja heillä ei ollut aikaa enää leikata minua.
Tieto tuli minulle pienenä shokkina. Ymmärsin kyllä syyn miksi leikkaus piti perua, mutta silti se tuntui väärältä. Itkin tunnin sairaalan pedillä, ennen kuin sain kerättyä itseni sen verran, että pystyin lähtemään kotiin. Koko kehoni pisti hanttiin jokaista solua myöten, kun tein lähtöä. Oli vain niin järjen vastaista palata tyhjin käsin kotiin.
Kirurgi ei uskaltanut minulle luvata uuden leikkauksen ajankohtaa. Hän uumoili leikkauksen menevän ainakin kuukauden päähän. Sain kuitenkin soiton poliklinikalta jo seuraavana päivänä, jossa uusi leikkausaika varattiin jo kahden viikon päähän.
Aluksi ajattelin palata töihin vielä pariksi viikoksi. Olin kuitenkin totaalisen uupunut leikkauksen peruuntumisesta ja sitä edeltäneestä töissä sinnittelystä, joten jäin sairauslomalle. Sen kahden viikon ajan jännitin leikkauksen peruuntumista yhtä paljon kuin itse leikkaukseen menoa. Loppuajasta aloin näkemään syklimäisiä painajaisia, joissa leikkaukseni peruuntui kerta toisensa jälkeen.
Oli siinä kahdessa viikossa hyvääkin, koska sain aikaa itselleni. Olin hukannut itseni kipujen keskellä, enkä tuntenut sitä äkäistä ja väsynyttä minääni. Palasin uupumuksesta omaksi iloiseksi itsekseni hetkeksi, vaikka leikkausta jännitinkin. Annoin kehoni levätä pitkästä aikaa, eivätkä kivut yltyneet mahdottomiksi. Sain myös käsitellä rauhassa isoja asioita leikkaukseen liittyen ajan kanssa. Se kaksi viikkoa oli itselleni tarpeellinen lisäaika.
Kommentit