Heissan
Arvatkaas mistä mä kirjoittelen? Maailman toiselta puolelta! Mä muutin pari viikkoa sitten Taiwaniin, Taipeihin opiskelemaan maisteriopintoja. Alku on ollut vähintäänkin ahdistava ja ajattelin tänään avata vähän sitä, miten se on vaikuttanut mun dyniin (vulvodyniaan) ja miten dyni puolestaan on vaikuttanut muuttoon.
Taiwanin rajat on tällä hetkellä suljettu ja tänne pääsee vain erikoisluvalla ja residence viisumilla. Kaikkien lippulappusten valmistelu viisumia ja lupaa varten oli kyllä semmonen urakka, että yöunet kärsi ja deadlinet hermostutti. Kun siitä vaiheesta pääsi, koronatesti piti olla tehtynä 48h ennen lentoa ja maski naamalla koko matkan ajan. Paperisyyni, että pääsin edes lennolle oli tiukka ja tuntui suorastaan, että kuume nousee kun oli kokoajan niin hermostunut. Tuntui, etteivät edes Helsinki-Vantaan työntekijät itekkään oikeen tienneet miltä minkäkin paperin pitäisi näyttää.
Perusjuttujen lisäksi olin tulostanut kasan reseptejä, nimittäin sulloin laukkuni täyteen lääkkeitä. Jouduin vääntämään asiasta vuosia, että sain suht asiallisen lääkityksen mun neuropaattiseen kipuun Suomessa, joten en halunnut ottaa riskiä, että pillereitten saaminen Taiwanissa olisi vaikeaa. Pakkasin siis puolen vuoden tarpeen mukaan ja ei saatana ne vei tilaa. Mun laukusta oli valehtelematta ainakin ⅓ lääkepakkauksia. Oli hermokipulääkkeitä, psorilääkkeitä (psoriasis), astmalääkkeitä, allergialääkkeitä ja miljoonaa eri voidetta. Hikoilututti vähän ajatus, että miltäköhän mun Xylocain-ruiskut näyttää läpivalasussa turvatarkastajalle. “Ei mulla tääl mitään. Ihan vaan tämmösiä steriilejä yksittäispakattuja putkiloita täynnä nestettä x. Ei tarvitse testata ei.” No eipä ne kyllä onneksi niistä lääkkeistä mitään kysyneet. Huvittavaa kyllä sen sijaan mun pöytätietokone tarkastettiin huumeiden varalta. (Ja kyllä, luit oikein. Otin mun pienen pienen pelipöytäkoneen mukaan läppärin sijaan.)
Kun sit lopulta pääsin Taipeihin asti (pääkaupunki), paimennettiin koko lentokoneen porukka kuin lampaat isoon aulaan, jossa oli vastassa työntekijöitä täydessä koronavarustuksessa. Käväsin kerran Terveystalon flunssalääkärillä ja silläkään ei ollut niin övereitä suojavarusteita kun näillä lentokentän tyypeillä. Siellä me sit istuttiin kun passinumeroita huudeltiin ja oman numeron kohalla käveltiin sermin taa ja sit tökättiin tikku about aivoihin asti. Sit vaan taas istumaan ja odottamaan tuloksia. Läpäsyn jälkeen mentiin suurin piirtein käsikädessä opetusministeriön edustajien kanssa lentokentän läpi. Lopulta päästiin taksijonoon. Mut sekä matkatavarat suihkuteltiin päästä varpaisiin pintamäräks käsidesillä enneku sain mennä muovitettuun taksiin. Sama homma uudestaan kun saavuin karanteenihotellille. Ja täällä mä yhä olen. (Testasin siis negat mutta silti jouduin karanteeniin)
En oo vielä saanut ottaa ainuttakaan vapaata askelta Taiwanin maaperällä. Stressitasot katossa kun meitä karanteenissakin vahditaan jatkuvasti mm tekstiviesteillä, automatisoiduilla puheluilla, gps-paikantamisella ja 2 kertaa päivässä kehon lämpötilan kysyvällä äpillä. Vaikka olisin pakannut mukaan kaikki maailman lääkkeet ja avut, ei ne riittäis tällä hetkellä pitämään mun dyniä kurissa. Stressi => lihasjännitys => huonot unet => apaattisuus => liikunnan puute => kovemmat kivut. Oon onneksi pysynyt toimintakuntoisena, mutta eipä tätä oloa viitti kauheasti kehuskella. Mutta yritän keskittyä siihen, että 5 koronatestiä on jo tehtynä ja viimeinen on viikon päästä. Sitten oon vapaa tästä valvonnasta ja voin keskittyä omaan oloon ja opintoihin. Kerron sitten myöhemmin, miten homma lähtee sujumaan!
Palataan asiaan,