Olin vuosia epäillyt sairastavani endometrioosia. Sitä myötä olin myös tutkinut taudista kaiken mahdollisen. Oppinut, että vaikka se tosiaan diagnosoidaan usein myöhempään aikuisiällä niin tautia sairastaa moni jo nuorena.
Kun sitten sain endospesialistilta adenomyoosidiagnoosin, jota hän ei vaivautunut minulle edes sen kummemmin selittämään, oli uutisissa jostain syystä ennustamaani enemmän sulateltavaa. Ehkä olin muutenkin ajatellut hieman naiivisti, ettei pitkään odotettu diagnoosi olisi muuta kuin helpotusta - sillä eihän se niin mene. Pitkäaikainen diagnoosi on aina iso uutinen. Iso pala sulatella. Tuo pala muuttuu kuitenkin nopeasti jättiläismäiseksi, kun diagnoosi on jotain mitä ei osannut ollenkaan odottaa ja kaiken lisäksi tyystin vieras. Tilannetta ei auta se, jos taudin stereotyyppinen sairastaja ei vastaa ollenkaan omaa itseään.
Koen, että olen joutunut käymään läpi tietynlaisen identiteettikriisin. Sen pyörteissä mieli täyttyi ajatuksista; tarkoittaako tämä, että en ole enää perusterve? Jos en ole enää perusterve niin tekeekö tämä minusta pitkäaikaissairaan? Ei minusta kyllä tunnu siltä, että olisin pitkäaikaissairas…
Mieleeni nousi yhtäkkiä vahvana hyvin suppea ja stereotyyppinen kuva pitkäaikaissairaasta, heikossa kunnossa olevasta sairaasta ihmisestä, jonka elämänlaatu on heikentynyt radikaalisti - äärilleen täytetty dosetti yöpöydällä. Tämä kuva piirtyi selkeänä mieleeni, joka kerta kun pohdin adenomyoosia diagnoosin saamisen jälkeen - ja tämä siitä huolimatta, että olen tuntenut koko ikäni myös tästä stereotypiasta poikkeavia pitkäaikaissairaita. Asiaa ei helpottanut netistä löytämäni tyyppiesimerkki +40-vuotiaasta synnyttäneestä adenomyoosipotilaasta. Olenhan itse lapseton, vasta kaksikymppinen, energinen ja elämäniloinen nuori. Ainoa ‘’vaivani’’ vuosien mittaa on ollut ‘’vain’’ aivan sairaat kuukautiset (pun intended).
Muistoissani kuitenkin pyöri myös muistikuvat varhaisemmasta nuoruudesta. Siitä kun kuukautiseni alkoivat eivätkä ne sattuneet nimeksikään ja vuotokin oli normaalia. Jossain vaiheessa tilanne alkoi kuitenkin muuttumaan ja pikkuhiljaa ajan kanssa tilanne paheni pahenemistaan, kunnes uudeksi ‘’normaaliksi’’ muodostui pyörryttävistä, koko kehon halvaannuttavista kivuista ja loputtomasta verenvuodosta koostuvat sairaspäivät. Varhaisten kokemuksieni myötä tiesin, ettei kaikki ollut hyvin.
Tietyllä tavalla olen ‘’terveistä menkoistani’’ varsin kiitollinen. Niiden ansiosta en mennyt lankaan, kun yhteiskunta yritti normalisoida oireitani ja osasin hakea apua vaikka diagnoosin saamiseen kuluikin lopulta useampi vuosi.
Tämä kaikki luo kuitenkin sisälläni melkoisen ristiriidan. Toisaalta tiedän, että en ole täysin terve. Samaan aikaan en kuitenkaan tunne itseäni sairaaksi - saatikka pitkäaikaissairaaksi. Viimeisimpänä mainitut termit eivät vain yksinkertaisesti tunnu omalta.
Ehkä kyse on lopulta itsensä vertaamisesta muihin? Jollain tapaa minun pitäisi oppia sisäistämään se teoriassa ymmärretty itsestäänselvyys, että sairastaviakin on erilaisia; kaikki pitkäaikaissairauksien kanssa elävät eivät näytä samalta - eivät edes silloin, kun kyseessä on ns. yhteinen sairaus - ja se on täysin ok.
Kommentit