Olen aina ollut kateellinen niille, jotka pystyvät puhumaan seksistä* avoimesti ja suoraan. Niille, jotka avaavat aikakauslehdissä omaa seksielämäänsä, kuvaavat sitä kiihottavaksi ja tajunnanräjäyttäväksi. Että jo pelkkä vilkaisu puolisoon saa aikaan orgasmin.

Ei minun seksini sellaista ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Siitä ovat sekä vulvodynia että teini-iässä koetut traumaattiset seksikokemukset pitäneet huolen. Minun seksini on vaikeaa, hankalaa ja monimutkaista. Usein enemmän turhauttavaa kuin tajunnanräjäyttävää. Ei lainkaan sellaista kuin aikakauslehdissä, eikä varsinkaan niin kuin kiihkeimmissä toiveissani.

Vasta viime aikoina olen havahtunut kyseenalaistamaan aikakauslehtien, seksipäiväkirjojen ja seksipodcastien kuvan seksistä. Olen alkanut pohtimaan, ketkä uskaltavat puhua seksielämästään ja ketkä eivät. Usein seksistä puhuvat joko he, joille se on aina ollut suhteellisen helppoa, tai he, joille se on ollut vaikeaa, mutta jotka ovat päässeet yli vaikeuksistaan.

Minä en ole päässyt yli. Saanko siis puhua seksistä, vaikka useimmiten se aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin riemua ja iloa?

Olen myös pohtinut, onko kuva seksistä realistinen. Onko kaikilla muilla niin kivaa kuin luulen ja mitä aikakauslehdet kertovat, vai onko vain niin, ettei kukaan muukaan uskalla puhua vaikeuksistaan? Millaista seksin pitäisi olla, pitäisikö sen olla mutkatonta ja helppoa, jotta siitä saa nauttia?

Vai saavatko seksistä nauttia myös he, joille se on useimmiten ahdistavaa ja vaikeaa?

Myönnän kateuteni suoraan. Kun kohtaan ihmisen, jolle seksi on helppoa (tai joka ainakin vakuuttaa niin), olen pursuta kateudesta. Miksei minulle. Miksi juuri minä. En osaa vielä hallita kateuttani, välillä se tuntuu täyttävän minut kokonaan. On välillä pirun vaikeaa nauttia edes sitä vähää seksistä, kun takaraivossa kolkuttaa: jollakulla muulla on kivempaa. 

Ja kun pariterapiassa käymme läpi seksiä, hulahtaa minuun myös syyllisyys. Ajatus siitä, että puolisollani olisi parempi seksielämä, jos hän olisi jonkun muun kuin minun kanssani. Niinä päivinä yritän hokea itselleni: Puolisoni ei ole kanssani sen takia, että minulla on pillu. Puolisoni on kanssani aivan muiden syiden takia. 

Täällä Moona-blogissa uskallan vihdoin myöntää kateuteni ja turhautumiseni. Ja toivon, että joku teistä lukijoista saa jotain tästä tekstistä, edes ajatuksen siitä, että olemme niin paljon muutakin kuin vulvamme ja pillumme. Ne ovat tärkeä osa meitä, mutta vain osa. Emme ole epäonnistuneet ihmisinä tai puolisoina, vaikka pillumme on kipeä. Emme ole voineet päättää itse, sairastummeko vai emme.

Pitäkää huolta itsestänne, omista rajoistanne ja kehollisuudestanne, 

Kolibri

* En puhu tässä tekstissä seksistä vain yhdyntänä, vaikka juuri yhdyntäkivut ovatkin tyypillisiä vulvodynian oireita. Vulvodynia ja kivun pelko vaikuttavat moneen muuhunkin seksin osa-alueeseen.