Kirjoitin alkuvuodesta tekstin, jossa kriiseilin, tulenko riittämään mahdolliselle kumppanille ja kuinka ihmeessä kertoisin sairauksistani. Noh, ilokseni voin kertoa, että nykyään viereltä löytyy luotettava ja huomaavainen toinen puolisko. Olimme viime viikonloppuna yhdessä Korento ry:n 20-vuotis juhlaseminaarissa Tampereella. Päivän ohjelmaan kuului muun muassa paneelikeskustelu, jossa oli monia eri alojen osaajia viestinnän ammattilaisista lääkäreihin ja terapeutteihin.
Paneelissa tuli erityisesti esille se, kuinka paljon sairastuminen ja sairaus vaikuttavat parisuhteessa niin sairastavaan kuin tämän kumppaniin. Erityisesti panelisteina toimineet Parisuhde Keskus Katajan Liisa Välilä ja Ovumia Fertinova Oy:n Mirka Paavilainen puhuivat kumppanin tarjoaman tuen ja lohdun sekä parisuhteen sisäisen kommunikaation tärkeydestä.
Erityisesti parisuhteessa oltaessa endometrioosin kaltaiset sairaudet koskettavat molempia, myös ns. tervettä osapuolta. Endometrioosi ja muut gynekologiset kipusairaudet voivat vaikuttaa jo tavalliseen arkeen, koska toinen ei ehkä jaksakaan tehdä asioita samalla tavalla, puhumattakaan sitten läheisyydestä, seksistä ja perhesuunnittelusta. Mielestäni kaikista tärkeintä on halu ymmärtää toista ja olla läsnä. Kukaan ei velvoita olemaan sairastavan sijaiskärsijä.
En minäkään toivo mitään pelastajaa suojelemaan minua kaikelta maailman pahuudelta tai Clark Kentin kaltaista teräsmiestä rinnalleni, vaan jonkun, joka pitää sylissä, kun itkettää ja tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan. Jonkun, joka saa tuntemaan, että ei tarvitse pärjätä yksin. Paneelia seuratessani en voinut muuta kuin pidätellä itkua, sillä mietin, kuinka onnekas olenkaan tässä hetkessä, kun vierellä on joku, joka haluaa ymmärtää ja kuunnella, ollessaan siinä vierellä tukena.
On rankkaa sairastua ja tietää sairauden olevan krooninen, koko elämän aikainen kanssakulkija. Vielä rankempaa on käydä tuota kaikkea läpi yksin. Jatkuva kipu, epätietoisuus ja yksinäisyys kuormittavat. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että niiden kanssa yksinään painiminen kuluttavat. En voisi olla kiitollisempi saamastani vertaisten ja läheisten tarjoamasta tuesta.
Paneelin aikana keskusteltiin myös henkisen tuen tärkeydestä ja avun hakemisesta, mutta myös sen tarjoamisesta. Itse olen ollut onnekas: kun sain diagnoosini, lääke- ja leikkaushoitojen lisäksi tarjottiin minulle automaattisesti myös mahdollisuutta keskusteluapuun. Valitettavasti kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Toivottavasti lähitulevaisuudessa keskusteluavun tarjoaminen olisi jo automaatio ja resurssit riittävät sen takaamiseen, jotta kenenkään ei tarvitsisi tuskailla yksin. Muista uskaltaa pyytää apua.