”Eiköhän tämä ole tässä”, totesin gynekologilleni vajaa vuosi sitten. Hän nyökkäsi ja sanoi: ”Kyllä me nyt leikataan se kohtu pois." Otimme yhdessä kalenterit esiin. Olin päätöksestä helpottunut, ja nyt tiedän, että se oli myös oikea ratkaisu.
Ennen leikkauspäätöstä adenomyoosia (eli ylimääräisiä kudospesäkkeitä kohdun lihasseinämässä) yritettiin toki hoitaa vähemmän kajoavin konstein noin kolmen vuoden ajan. Ihan ensimmäisenä kokeiltiin progestiinia, eli synteettistä keltarauhashormonia. Käytin valmistetta kuurina ovulaation ympärillä, 7 päivää per kuukausi. Ei apua. Seuraavaksi vuorossa olivat minipillerit ilman taukoa. Ei apua. Kokeiltiin myös traneksaamihappoa vuodon hillitsemiseen. Ei apua.
Kaikista lääkekokeiluista tuli entistä huonompi olo, varmaankin siksi, että en ole koskaan kestänyt hormonihoitoja hyvin. Lääkkeet tuntuivat siltä kuin olisi laitettu laastari vuotavan haavan päälle. Vuodot saattoivat hetkeksi lakata, mutta kivut ja painon tunne eivät helpottaneet.
Muistutan kuitenkin, että se, mikä ei toiminut minulle, voi toimia jollekulle toiselle! Mutta kaikille niille, jotka ovat jo väsyneet kokeilemaan kaikkea, voin sanoa: et ole yksin. Sopivan hoidon löytäminen ja helpotuksen saaminen voi syödä ihmisestä kaikki voimat.
Kannoin kummallista syyllisyyttä leikkauksestani jopa siihen saakka, kunnes sain patologin lausunnon viikkoja operaation jälkeen. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, koska en saanut ’vaivojani’ kuriin lääkehoidoilla. Kun patologin lausunnossa luki mustaa valkoisella, että kohtuni adenomyoosi oli vakavuusasteikon yläpäässä ja että kohtuni painoi kaksi kertaa normaalia enemmän, olin hirmuisen helpottunut. Viimeinkin sain jonkinlaisia todisteita siitä, että olin ollut oikeasti sairas! En ollut liioitellut mitään!
Gynekologisiin pulmiin tuntuu ainakin omalla kohdallani liittyvän aina tietynlainen epätietoisuus. Vähän nolottaakin sanoa viisikymppisenä, että oman kehon sisältä löytyvät johtimet, mutkat ja pussukat ovat kuin tiedekirjan sivuilta. Se, mitä silmillä ei näe, sitä on vaikea ymmärtää. Leikkauspäätöksen jälkeen olisin halunnut viettää gynekologini vastaanotolla tuntikausia ja saada selkeän anatomian luennon. Mutta eihän yhdelläkään lääkärillä ole tällaiseen aikaa, ei Suomessa eikä täällä leikkausmaassani Belgiassa. Sain mukaani vain tiedon siitä, mitä minulta tullaan poistamaan: kohtu ja kohdunkaula. Tällainen paketti on ns. totaalinen hysterektomia (subtotaalisessa leikkauksessa ei kosketa kohdunkaulaan).
Munasarjat päätettiin jättää vielä paikoilleen, ellei niistä löytyisi tähystettäessä mitään epäilyttävää. ”Antaa niiden jäädä sinne, kun kerta vielä toimivat”, lääkärini totesi. Minua se tieto rauhoitti. Jotenkin tuntui hyvältä, että jotain tuttua ja omaa sinne lantion alueelle vielä jäisi.
Metodiksi sovittiin tähystysleikkaus, joka tarkoitti neljää pientä viiltoa vatsan alueelle. Jotenkin ihmeellisellä tavalla (paloiteltu) kohtu poistettaisiin emättimen pohjaan tehdyn viillon kautta. Tässä kohtaa päätinkin, että oikeastaan en haluakaan tietää kaikkia yksityiskohtia.
Nyt puolisen vuotta leikkauksen jälkeen olen hieman surullinen siitä, miten epävarma ja yksin olin prosessin kanssa. Näistä asioista on todellakin syytä puhua. Niinpä kerron seuraavassa blogissa lisää kohdunpoistoa edeltävistä käytännön valmisteluista ja henkisen puolen haasteista. Toivottavasti kokemuksistani on jollekulle apua!
