Älkää ymmärtäkö väärin, kumpikaan vanhempi ei ole toistaan tärkeämpi tai parempi. Haluan kuitenkin omistaa seuraavan tekstin mun isälle, joka on niin vahvasti fyysisesti läsnä mun sairauden kanssa elämisessä, ettei mitkään sanat voi sitä kunnolla kertoa.
Mun äiti on mun henkinen tuki ja turva, soitan sille monesti itkien kivuista, kerron kuinka ottaa päähän kun turvottaa tai ylipäätään vihaan mun kohtua. Äärimmäisen tärkeä tuki tämän sairauden kanssa eläessä, se ehkä onkin teille tullut selväksi mun tekstejä lukiessa. Ehkä ne on niitä "tyttöjen juttuja".
Sitten on mun isä. Jumankauta, jokaisella kuuluis olla tällainen isä. Jokaisella endometrioosia sairastavalla ja jokaisella naisella ylipäätään. Tässä on mies, joka ei ole mua koskaan vähätellyt tai ollut epäuskoinen. Tässä on mies, joka tukee mua mun raskaimmissakin päätöksissä, tsemppaa menemään kohti haaveita, haastaa mua ja uskoo muhun hamaan loppuun asti. Isä oli myös ensimmäinen mun lähipiiristä, joka antoi mulle sysäyksen lähteä kohti mun unelmia eli tavoittelemaan kätilön tutkintoa sanoilla: "Jos susta tuntuu, että se tekee sut onnelliseksi, niin sitten sä lopetat sen nykyisen koulun ja haet uudestaan." Enkä vois olla kiitollisempi.
Se, miten isä liittyy mun endometrioosin sairastamiseen, on sen fyysinen tuki ja läsnäolo. Ei oo kertaakaan kun oisin soittanu isälle ja hän ei ois lähtenyt mua päivystykseen kuskaamaan ja istumaan vierelle koko yöksi. Ei oo kertaakaan, kun mie oon maannu osastolla ja isä ei olis käyny mua siellä katsomassa. Isä on aina ollut valmiina viemään mut sairaalaan ja istumaan siellä mun kanssa sekä vaatimaan mulle hoitoa, vaikka koko diagnoosia ei vielä ollut olemassa. Isä on kantanut mut äidin kanssa päivystyksen vessan lattialta sänkyyn ku oon kivuissani sinne pyörtynyt. Hän on ollut siellä läsnä, jopa silloin kun sen olisin ehkä toivonut olevan joku toinen. Hän on myös hakenut minut sieltä yöllä kotiin, kun apua en olekaan saanut muuta kuin Buranan verran ja silti mennyt aamulla töihin. Hän on ulkoiluttanut koirani aamulenkit, jotta minun kipuni eivät leviäisi päivän aikana käsiin niin herkästi.
Viimeisimpänä tämä tapahtui vajaa puolitoista kuukautta takaperin, kun jouduin keskeyttämään työpäivän ja neuvontanumerosta käskettiin tulla näytille. Se oli niitä käyntikertoja, kun lääkkeet annettiin mukaan kotiin enkä nähnyt koko gynekologia. Se oli vielä kaiken tämän koronan aikaan, joten istuin päivystyksessä yksin ja isä sen sijaan kulutti aikaansa ajellen ympäri Oulua ja käyden perhetuttujen luona kylässä. Odotti, pääsenkö kotiin tunnin, kolmen vai kuuden tunnin kuluttua.
Yks kerta on ehdottomasti ikimuistoisin. Jouduin ambulanssilla päivystykseen ja sieltä osastolle, kun kivut olivat niin kovat, että meinasin oksentaa. Minä silmät kyynelistä tuikkien sanoin ensihoitajalle hymyssä suin, että en aio lähteä lääkäriin. Alle nanosekunnissa, isäni kommentoi tilannetta erittäin napakasti: käski minun olla hiljaa ja ensihoitajan ottaa mut mukaan. Mua suretti, suututti ja otti päähän niin paljon. Ei siksi, että isäni kommentoi tilannetta, vaan siksi etten kestänyt kehoni tuottamaa pettymystä. Suretti, koska seuraavana päivänä olisi ollut juhlat joihin oli tulossa koko suku. Äitini keräsi tavarani ja minut talutettiin käsikynkässä ambulanssiin.
Seuraavana päivänä, isäni tuli kesken juhlien tuomaan mulle osastolle kakkua ja muita herkkuja, jotta mulla ei olis niin paha mieli. Hän ajoi 40 kilometriä suuntaansa tuodakseen mulle kakkua. Voitteko kuvitella? Seuravana päivänä tulivat molemmat vanhempani saman ruokatoimituksen kanssa ja mukanaan kovaa asennetta siitä, kuinka minun saama kivunhoitoni ei kohdannut tarvitsemani kivunhoidon kanssa. Jos joku miettii, niin kyllä asenteeni ja kovapäisyyteni näiden asioiden suhteen tulee vanhemmiltani. Kolmantena päivänä isä haki mut vihdoin kotiin.
Mun isä on arjen supersankari, kuin myös mun äiti. Mitään en niin paljoa toivoa, kuin että jokaisella olisi samanlainen vanhempi. Taistelee sun puolesta, kun sinä et jaksa. Vie sut lääkäriin, kun muita ei ole. Kuuntelee sun itkun, raivon ja surun, kun olet taas pettynyt kehoosi. Samalla kertoen kuinka vahva olet, kun siitä kaikesta olet selvinnyt. Tai se vanhempi, joka kesken työpäivänkin kuuntelee lapsensa itkua kivusta, turvotuksesta ja ahdistuksesta. Rauhoittaa, kun se lapsi soittaa itkien vessasta ja pelkää ettei pääse lähtemään sieltä ollenkaan kipujensa kanssa. Ennen kaikkea, ei koskaan vähättele. Ei koskaan.
Kiitos siis mun arjen supersankareille. Ilman teitä en luonnollisestikaan tässä olisi, mutta en varmasti tässä pisteessä elämääni.