Selaan puhelintani keskellä yötä ja huonettani valaisevat välkkyvät videot. Ystäväni ovat juhlimassa, ja minä olen jäänyt kotiin – taas. Kipukohtauksen aallot lyövät ylitseni, eivätkä ne tunnu hellittävän millään. Kova kipulääke saa minut pökkyräiseksi ja itkuiseksi. Minua harmittaa ja suututtaa. Harmittaa, etten päässyt taaskaan mukaan, ja olen suuttunut sairaudelleni, jolla on erityinen taito pilata menojani. Elämäni muistuttaa kroonikkomummon arkea; nukun huonosti, yöpöydälläni on dosetti, en voi tehdä suuria fyysisiä ponnistuksia ja katson aina iltaseitsemän uutiset.
Välillä minusta tuntuu, kuin olisin kehittänyt kuplan ympärilleni. Se kattaa vain minut ja sairauden. Elämä pyörii kivunhoidon, seuraavan lääkärikäynnin ja selviämisen ympärillä, eikä kukaan muu tunnu enää puhuvan samaa kieltä kanssani. Muutama päivä sitten lääkäri naistentautien poliklinikalta kehotti puhelimessa siirtymään oopiumjohdannaisiin särkylääkkeisiin. Kuilu minun ja ystävieni välillä vain kasvaa. Syömieni lääkkeitten takia alkoholi ei enää sovi. Bileissä istun limu kädessä ja tunnen itseni typeräksi. En pääse vitseihin mukaan eikä nousuhumala saa minua kikattamaan muitten mukana. On vain minä ja kuplani. Haluan kotiin nukkumaan kellon lyödessä yhdeksän, ja baariin (saati yökerhoon) meno tuntuu absurdilta ajatukselta. Ja niin löydän itseni taas tutusta tilanteesta: ystäväni lähtevät jatkamaan iltaa baariin ilman minua.
Viime viikot ovat menneet pitkälti bussissa matkalla töihin, töissä ja töistä palatessa sängyssä peiton alla. Nostan lääkeannostani päivä päivältä, jokailtainen pahoinvointi, kipuaalto ja lääkepölly tulee koko ajan nopeammin. Minuun sattuu fyysisesti ja henkisesti. En jaksa kiinnostua samoista asioista kuin ennen, ja käyn teatteriharjoituksissa vain tapaamassa ystäviäni. Liikunnalliset treenit istun salin reunalla, eikä kukaan katso enää ihmetellen. Kykenemättömyydestä ja uupumuksesta on tullut iso osa arkeani ja se vaikuttaa suoraan ihmissuhteisiini. Rakas kämppikseni saa kuulla päivittäin tilannepäivityksiä kipuni voimakkuudesta ja vuotoni määrästä. Saatan viettää useita tunteja yössä vessassa ja pitää valoja päällä, kun herään kipuihin. Olen valittanut, itkenyt ja vuodattanut. Olen myös joutunut sanomaan, etten pysty pitämään illanistujaisia luonamme, sillä olen liian kivulias ja väsynyt olemaan sosiaalinen. Ja jos jostain onnistun riipimään voimia menemään ulos ystävien ilmoille suhteellisen kivuttomana päivänä, minulla ei ole juuri mitään muita kuulumisia kuin sairauteni. Karua, vai mitä?
Mutta tiedän, että tämä on väliaikaista. Ja toivon, että ystävänikin tietävät sen. Tämä uupunut, kipulääkkeistä hieman sekaisin oleva tyttö ei ole oikea minä. Ennen nautin sosiaalisista menoistani, mutta nykyään iltani kuluvat eri tavoin: sängyssä kirja tai dokumentti edessä, ja joskus uskaltaudun pidemmälle kävelylle.
Pienistä asioista on tullut suuria. Siinä ehkä piilee kroonisen sairauden tuoman myllerryksen hyvä puoli; alan arvostamaan pieniä suuria hetkiä - niitä, jotka tekevät arjesta kullanarvoista. En tarvitse endorfiiniryöppyjä ja suuria menoja tunteakseni olevani elossa. Silti osa minusta harmittelee, ettei elämääni juuri kuulu sellaisia enää. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan.
Onneksi kotona odottaa kämppis, jonka kanssa voin syödä iltapalaa ja katsoa jakson Ruotsin miljonääriäitejä. Silloin unohdan hetkeksi aikaa vatsassa puristavan nyrkin ja muistan sen, mikä on totuus: kaikki järjestyy.
Tuutikki
Lisää Tuutikin tekstejä:
Kommentit