Istun taikatalven keskellä Muumimuseossa. Pehmeä valkoinen matto ja museon lempeä äänimaisema hellivät kipeää kehoani. Kipukohtaus on yllättänyt minut kesken ystävien päivämatkan, ja minun on vetäydyttävä hetkeksi lepäämään, hengittelemään. Olen unohtanut pakata kipulääkkeet mukaani, joten keskityn hengittämään ja rentouttamaan kehoani, sillä sekin voi hieman lievittää kipua. Vieressäni seinällä lukee Tuutikin Taikatalvessa lausumat sanat:
"Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi."
Suljen silmäni ja yritän imeä itseeni Tuutikin levollisuutta epävarmuuden edessä. Kipukohtauksen yllättäessä pelko ottaa helposti valtaansa: sitä alkaa spekuloida mielessään, mahtaako kipu olla yltymässä kuinka pahaksi, tuleeko itku, joudunko keskeyttämään matkan, auttavatko särkylääkkeet sitten, kun vihdoin sellaisia saan syödäkseni? Kipu on olemassa, se syntyy kehoni impulsseista aivojen niitä tulkitessa. Kivun kokemusta voi lievittää monin keinoin, sen olen oppinut, ja nyt yritän valjastaa oppini selvitäkseni matkalta kotiin ehjin nahoin ja hyvillä mielin.
Tekstaan puolisolle: "Kipukohtaus, ei pahimmasta päästä. Lääkkeet unohtuivat, kohta apteekkiin. Turvotus niin paha, että näytän olevani kuudennella kuulla raskaana." Puoliso vastaa heti, lähettää voimia. Hän on ollut näissä tilanteissa lukuisia kertoja, niin usein, että on ehkä liiankin tottunut tsemppaamaan ja ottamaan kainaloon, hoitamaan tiskit, lapset ja iltapalat, jotta voin levätä. Toisinaan hänen äänessään on turhautunut sävy, katseessa huolen kerrokset: "Taas tätä", voin kuvitella hänen ajattelevan. Toivomme varmasti kumpikin, että elämämme olisi normaalimpaa, vapaampaa näistä päivistä ja kivun kontrollista. On silti arvokasta jakaa oma haavoittuvaisuus toisen ihmisen kanssa, voida luottaa siihen, ettei jää kipujen kanssa yksin.
Museo suljetaan, ja suuntaamme apteekkiin. Istumme ystävieni kanssa kevään lämmöstä nauttien, juttelemme ja pikkuhiljaa kipuni taittuu. On helpottavaa, että saan potea ystävien seurassa, ilman että täytyy hoitaa ketään muuta kuin itseäni. Alan rentoutua, minä pärjään kyllä. Hymyilen jo aidommin. Nautin kallisarvoisesta laatuajasta rakkaiden ystävieni kanssa, ja saan voimaa heidän läsnäolostaan. Samalla olen kiitollinen siitä, että kotona minua odottaa oma perheeni.
Muistelen viime syksyn pahinta kipukohtausta: makasin sohvalla kouristuksissa, itkin ja olin pyörtyä kivusta, en voinut enää tsempata, vaikka lapset olivat kotona. "Kuoletko sä, äiti?" vanhempi tytär kysyi. Hän toi minulle pop it -stressileluja puristeltavaksi ja silitti hiuksiani. Pienempi tytär kantoi pehmolelun kainalooni, lähti isän kanssa saunaan, että saisin levätä. Isompi lapsi jäi sohvan jalkopäähän lukemaan minulle kirjaa, ja hiljalleen, lääkkeiden alkaessa vaikuttaa, pahin kipu alkoi hiipua.
Toinen muisto: makaan sängyssä kivuista ja särkylääkkeistä uupuneena. Tytär, silloin vielä ainokaiseni, on hakenut barbit sängylle ja leikimme vieretysten, että saan samalla levätä. Jaksan juuri ja juuri eläytyä leikkiin, mutta tyttärelle riittää, että olemme yhdessä.
Monelle endometrioosipotilaalle lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys. Lapsettomuus on monimutkainen ilmiö, jonka syitä ei aina voida suoraan selittää endometrioosikasvun sijainnilla tai endometrioosin laajuudella. Kivut voivat hankaloittaa läheisyyttä kumppanin kanssa, ja lapsettomuuden pelko tekee kaikesta vaikeampaa. Minä olen onnekas: olen saanut kaksi tervettä lasta. Toivon, että lapseni eivät peri tätä sairauttani. Toivon, että he saavat elää ilman kroonista kipua. Toisaalta uskon, että voin tarvittaessa tukea lapsiani ja vaatia heille heidän tarvitsemaansa hoitoa. Heidän äitinsä on tottunut taistelemaan, ja heidän puolestaan jaksan kyllä taistella.
On aika hyvästellä ystävät. Hekin ovat perhettäni, olemme tunteneet kaksikymmentä vuotta ja kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Junassa kivusta on jäljellä enää hento häivähdys.