Millaista on olla kroonisesti sairas? Mitä se edes tarkoittaa? Näin kysyn itseltäni usein. Krooninen sairaus on sairaus, joka ei parane, se kulkee koko elämän mukana ja sen kanssa pitäisi oppia elämään. Miten senkin mahtaa oppia, mietin?
Sain endometrioosidiagnoosin aikuisuuteni kynnyksellä. Olin nuori, enkä oikein ymmärtänyt koko asiaa. Pelon aiheita oli mutta en halunnut ajatella niitä. Uskoin, että jokin parannuskeino löytyy, eikä asiaa tarvitse enempää miettiä. Välillä kaikki onkin mennyt hyvin: on ollut oireettomia kausia jolloin unohdin lähes koko sairauden. Vaikeina jaksoina olen uskonut oireettoman jakson taas tulevan. Olen ollut täynnä toivoa ja luottamusta.
Tällä hetkellä tilanne on toinen. Toiveikkuuteeni on päässyt säröjä. Kivut tulivat ryminällä takaisin kohta jo kaksi vuotta sitten, enkä saanut apua hormonimuutoksista enkä edes leikkauksesta. Lopulta sain tuomion. Siltä se tuntui: tuomiolta. Kipuni olivat kroonistuneet, ja lääkärit sanoivat suoraan, että täysin kivuttomaksi minua ei saa. Tarvitsin useamman lääkärin sanomaan saman arvion ennen kuin uskoin siihen.
Olen yrittänyt työntää asiaa pois mielestäni, ajatellut, että kyllä minä paranen. Mutta vasta nyt olen alkanut työstämään asiaa, ja se on vaikeaa. Kivun jatkuva läsnäolo syö voimia. Joskus kivuliaimpien jaksojen jälkeen on vaikea löytää ilon aiheita ja hyödyntää omia voimavaroja. Tunteeni menevät jatkuvaa vuoristorataa. Kivun ollessa voimakkaimmillaan eristäydyn pieneen kotiini, makaan sängyssä ja itken kivusta, yritän jaksaa pienen hetken kerrallaan. Kun en enää jaksa kipuja, joudun turvautumaan sairaalahoitoon. Näinä hetkinä kaipaan vain harvoja ihmisiä lähelleni, sillä tunnen muiden ihmisten myötätunnon musertavana, säälittelyltä, mikä ei paranna oloani ollenkaan. Kuitenkin, kun kipulääkityksen ja kipukynnyslääkityksen ollessa paremmin kohdillaan uskon selviäväni tästä – pakkohan minun on selvitä. Helpoimpina kausina rakennan elämääni, opiskelen, suunnittelen tulevaisuutta, tutustun uusiin ihmisiin ja mitä parhainta: nautin elämästä.
Olen kipupoliklinikalta saanut paljon apua sen ihanalta henkilökunnalta. Pyynnöstäni pääsin myös aloittamaan psykologilla käynnit, koska koen, että tarvitsen tukea kipujen herättämän tunteiden käsittelyssä. Valtavasti olen saanut tukea ja voimia Endometrioosiyhdistyksen vapaaehtoistyöstä ja facebookin vertaistukiryhmästä. Tiedän, että en ole yksin. Vain aika tulee näyttämään, että millä keinoilla sopeudun krooniseen kipuun.
Anna
Lisää Annan tekstejä:
Kommentit