Vuosi on jälleen vaihtunut ja hetki saatu levähtää joululomien taitteessa palautuen. Lisäksi olen ravaillut terveyttäni hoitamassa työterveydessä ja kipupolilla. Mitään yllättävää ei ole keksitty. Töitä olen tehnyt 60 % työajalla. Lyhytterapiani on päättynyt ja olen saanut lausunnon pidemmän terapian aloittamista varten. Sen aika ei ole kuitenkaan vielä.
Kipupolilla tapasin muutamia kertoja kipupsykologia ja nyt olen vihdoin päässyt tapaamaan myös fysioterapeuttia kipupolilla. Jonotus on ollut pitkää ja kärsivällisyyttä on vaadittu. Nyt matka on kuitenkin taas edennyt. Lisäksi olen pääsemässä mukaan uniohjaukseen. Paljon uutta.
Kipupsykologin kanssa keskustelimme kipujen mahdollisista syystä ja taustoista. Elämässäni on ollut monenlaista kuormitusta pitkäaikaisen kipuni kanssa sekä myös töissä, ihmissuhderintamalla ja lähipiirissäni. Tämä kokonaistilanne on sitten ollut keholleni liikaa ja se on reagoinut jatkuvalla kivulla. Myös työuupumus ja huonot yöunet ovat vaikuttaneet jaksamiseeni. Näihin on sitten koitettu löytää kevennystä ja helpotusta. Lisäksi periksiantamaton, sinnikäs luonteeni on vaatinut minua pysymään liikkeessä ja olemaan aktiivinen. Työterveyslääkäri muistutteli levon merkityksestä.
Kipupoli oli ensin minulle suuri mysteeri. Jotenkin ajattelin, että täällä sitten hoidetaan kipuni pois ja se loppuu täysin. No kaikki ei mennytkään ihan niin. Psykologini sanoin: Kipupoli on välietappi kivun hoidossa ja sen jälkeen matka vielä jatkuu. Eli en siis luultavasti pääsekään täysin kivuttomaksi, kiputilannettani koitetaan vaan helpottaa. Olen saanut muutaman pykälän madallettua kovimpia kipujani hoitojakson myötä, mutta kipu ei ole kokonaan kadonnut. Pitäisi siis opetella elämään sen kanssa. Edelleen. Toisinaan muistelen, millaista elämä oli ilman pitkäaikaista, jatkuvaa kipua. Olin huoleton, liikkuvampi, aktiivisempi. En joutunut pohtimaan, mihin kroppani tänään pystyy. Tuntui jotenkin olevan enemmän mahdollisuuksia elämässä. Pitkään jatkunut tilanne väistämättä altistaa melankoliaan ja masennukseen, kaventaa elämää ja aiheuttaa eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä.
Minua hoitavat lääkärit kirjoittavat aina arvioita olemuksestani vastaanotolla: siistin oloinen, aktiivinen, avoin keskusteluissa. Hyvin reflektoi tilannettaan. Minusta ei siis näy päällepäin, että jotain olisi vialla. Sekin tuntuu jotenkin absurdilta. Toisinaan kehoni ja mieleni huutaa kipua ja uupumusta jatkuvaan hoitokierteeseen. Se ei kuitenkaan näy ulospäin. Olen kuin kuka tahansa tallaaja. Miksi siis tarvitsisin enemmän taukoja tai lepoa kuin muut? Miksi olisin oikeutettu lyhennettyyn työaikaan? Niin. Miksi. Sitä ei jaksa jatkuvasti olla muille selittelemässä.
Olen myös keskustellut ammattilaisten kanssa hoitoväsymyksestä. Jatkuva ravailu uusien ammattilaisten vastaanotolla, tilannettaan uudestaan selitellen ja avaten on kuluttavaa ja kuormittavaa. Aina pitäisi ryhtyä uusiin kokeiluihin. Kalenterin vapaa-aika täyttyy jatkuvista terveyskäyntivarauksista, nyt tammikuussakin näitä on ollut jo yhdeksän. Yritän jättää eri käynneille enemmän väliä, jos se onnistuu, mutta tämä ei tietenkään aina ole mahdollista. Olemme keskustelleet myös Kehon ja mielen yhteistoimintaryhmässä, johon pääsisin mahdollisesti mukaan Kipupolilla. Koen, että olisi todella tärkeää saada myös ajatuksia ja tunteita kuulluksi tässä haastavassa tilanteessa eikä aina vain päivitellä kiputilannetta.
Elämä on siis viime aikoina ollut varsinaista sekameteli soppaa, aikataulujen sumplista ja järjestelyä. Yritän tehdä arjessa enemmän pysähtymisiä ja antaa aikaa ajatuksilleni. Havahduin, kun mieheni totesi, etten ole viime aikoina oikein nähnyt ketään kavereitakaan. Pitäisi yrittää panostaa enemmän sosiaalisiin kontakteihin ja tavata läheisiä ihmisiä. Huomaan, että se palauttaa ajatuskelat ”normaaleille radoille” ja tekee kaikin puolin hyvää mielelle ja keholle kiireiden keskellä. Siispä puhelin käteen ja treffejä sopimaan. Piristystä pimeään.
Kommentit