Huhtikuu 2021.
Terveysaseman porraskäytävä tulvii valoa ja kaukaisten askelten ääniä. Jalat ovat pettää alta, mutta pakotan itseni laskeutumaan portaat alas askel kerrallaan. Älä hajoa vielä, käsken itseäni. Maskin läpi henki kulkee ohuena. Sydämeni jyskyttää niin kovaa, että päässä kohisee. Pääsen alimpaan kerrokseen, liuku-ovet avautuvat hitaasti ja heti ulos päästyäni kiskaisen maskin pois kasvoiltani. Kyyneleet tulevat, kehoa ei enää kiinnosta vaikka koko keskusta näkisi itkuni. Kahlaan kyynelten läpi bussipysäkille, hautaudun aurinkolasien ja maskin taakse ja nyyhkytän niin hiljaa, ettei kukaan kuule. Bussipysäkkejä on matkan varrella kahdeksan, yhdeksäs on minun pysäkkini. Juoksen kotiin ja sisälle päästyäni lysähdän sängylle, annan itkun tulla kaikessa voimassaan. Gynekologin sanat toistuvat pääni sisällä jatkuvana nauhana.
Valahdan mielessäni takaisin gynekologin tutkimuspöydälle, käyn yhä uudestaan läpi tunnekuohun, jonka sanat minussa aiheuttivat, kuulen hänen toteavan yhä uudestaan munasarjani liimautuneen kohtuuni, lausuvan sanan endometrioosi kuin se olisi maailman arkisin ja tylsin löydös, ja sanojen myötä järkytys pysäyttää kaiken, koko elämän, mutta gynekologi vain jatkaa jutusteluun, kääntää ultrauskoneen näytön niin että voin itsekin nähdä kiinnikkeet, ja minä yritän sopertaa, että olen epäillyt tätä sairautta yli viisitoista vuotta, ja nyt on ensimmäinen kerta, kun kuulen jonkun lausuvan nuo sanat: sinulla on endometrioosi.
Palaan takaisin tähän hetkeen, hengitän kyynelten läpi. Kurotan kirjahyllylle ja otan esiin päiväkirjani. Alan kirjoittaa. Muistot kipukohtauksista, kahden viikon välisistä toimintakyvyttömäksi tekevistä päivistä, lapsettomuuden pelosta ja lukuisista vähättelevistä kohtaamisista terveydenhuollon ammattilaisten kanssa välähtelevät mielessäni. Puran paperille tunteita, jotka vaihtelevat surusta katkeruuteen, helpotuksesta kiitollisuuteen. Minulla on kaksi tytärtä, jotka olen itse kantanut ja synnyttänyt, ja se tekee minusta äärimmäisen onnekkaan. Minulla on keho, joka (hyvinä päivinä) jaksaa kantaa paitsi minua, myös tyttäriäni. Ja minulla on nyt aseenani sanat, joiden kuulemista olen odottanut koko aikuiselämäni.
Elokuu 2014.
Makaan myttynä lattialla ja vapisen. Jalat ovat pettäneet altani keittiössä. Minulla on ympärilläni pelkkä pyyhe, sillä olen vääntäytynyt suihkuun ja yrittänyt hoitaa kipuani kuumalla vedellä. Palatessani suihkusta voimat ovat loppuneet, ja nyt vapisen kivusta ja kylmästä lohduttomana, surkeana olentona vasten vaaleanruskeaa parkettia. Pitäisikö sinun mennä sairaalaan, kysyy ystäväni, joka on seurannut kipukohtaustani jo useamman tunnin ajan. Hän on nähnyt, että kipulääkkeet eivät auta, hän on seurannut kun olen tullut verta valuvana suihkusta ja lyyhistynyt. Ei sairaalaan, minä sanon, haen ääneeni kylmyyttä, varmuutta. Olen niin tottunut vähättelyyn, että tämäkään kipu ei saa minua vakuuttumaan siitä, että minä tarvitsisin apua. Haluan reipastua, sillä puolisoni ja pieni tyttäreni ovat tulossa pian hakemaan minua kesäjuhliin. En halua luovuttaa tälle kivulle, vaan pyydän ystävää tuomaan lisää kipulääkettä, vaikka tiedän ylittäneeni jo suositusrajat. Se on varmaan vaan joku puhjennut kysta, sanon, kyllä se varmaan pian jo helpottaa.
Tuolloin en tiedä, että suuret kystat, joita minulla on useaan kertaan todettu, voivat olla oire endometrioosista - olen kahta vuotta aiemmin maannut ultrattavana naistentautien poliklinikalla lapsettomuustutkimuksissa, jolloin minulle on kerrottu, että kystat eivät liity endometrioosiin ja ettei lisätutkimuksia siten tarvita. Olen ollut aiemmin päivystyksessä kivun takia, eikä siitä ole ollut muuta hyötyä kuin hieman tujummat kipulääkkeet. Siispä makaan lattialla ja itken, annan ystävän tulla hieromaan selkääni ja makaamaan viereeni, silittämään.
Puoli tuntia myöhemmin pieni perheeni saapuu hakemaan minua. Olen kammennut itseni lattialta, pessyt itkettyneet kasvot kylmällä vedellä ja saanut ystäväni avulla puettua. Hoiperran puolison kainaloon ja pörrötän tyttären tukkaa. Lääkkeet alkavat vihdoin auttaa, mutta päässäni on yhä pelkkää kipusumua ja lääkkeiden aiheuttamaa horrosta. Pakotan hymyn kasvoille ja nyökkään: mennään, kyllä mä pärjään.
Kesäkuu 2021.
Olen varannut soittoajan lääkäriltäni, ja hän soittaa minulle hieman etuajassa. Esikoinen on kesälomalla ja vetäydyn siksi makuuhuoneeseen, suljetun oven taakse puhumaan puhelimessa. Minua jännittää, sillä niin monia kertoja olen hakeutunut lääkäriin ja tullut vähätellyksi - eräänkin kerran lääkäri totesi oireitani kuunneltuaan, että minulla vain sattuu olemaan ”hormonaalisesti huono tuuri”. Olen kuitenkin saanut nykyisen lääkärini kanssa hyvän keskusteluyhteyden, ja hän on aina ottanut erilaiset terveysongelmani vakavasti. Kerron lääkärilleni, että endometrioosikipuni ovat kroonistuneet kevään ja kesän aikana, ja että en tiedä, kannattaako meidän yhä seurailla vointiani syksyyn asti. Kerron olevani jatkuvasti turvoksissa ja kärsiväni vuoroin ummetuksesta, vuoroin löysästä vatsasta sekä päivittäisistä pienistä alavatsakivuista. Lisäksi kuvailen kipukohtauksia, joiden aikana en pysty liikkumaan ja olen jopa menettää tajuntani. Muistan myös mainita alaselän jatkuvan kipuilun ja lihasjumin. Lääkärini kuuntelee, ja toteaa sitten aikaistavansa suunnitelmaamme: hän lupaa laittaa jo nyt lähetteen keskussairaalamme endometrioosipoliklinikalle.
Puhelun jälkeen olen huojentunut. Minun on vaikea keskittyä töihin, sillä mieleeni nousee lukuisia kysymyksiä: Mitä seuraavaksi tapahtuu? Törmäänkö oireideni kanssa jälleen seinään, vai saanko viimein oikean ammattilaisen auttamaan minua? Joudunko leikkaukseen, ja jos joudun, mitä kaikkea kehostani löytyy? Osataanko minua hoitaa kokonaisvaltaisesti, saanko neuvoja ruokavalioon ja apua myös fysioterapeutilta? Muutetaanko hormonaalista lääkitystäni? Miten pystyn kaiken tämän keskellä hoitamaan työssäkäyvän perheenäidin velvollisuuksia, unohtamatta isoja kirjoitusprojekteja joihin olen sitoutunut?
Päädyn selkäkivun takia pötköttelemään sohvalle ja selailemaan Korento ry:n sivuja. Huomaan kirjoituskutsun: Moona-blogiin etsitään uusia kirjoittajia. Tiedän henkilökohtaisesti ja työni takia, millainen parantava, hoitava ja lohduttava voima kirjoittamisella on. Mitä jos voisin purkaa omaa prosessiani endometrioosin kanssa, ja samalla ehkä tarjota vertaistukea ja rohkaisua muille kaltaisilleni?
Ulkona tuuli pöllyttää siitepölyä ja tanssittaa koivun kirkkaanvihreitä lehtiä. Hengitän syvään. Klikkaan sähköpostiviestipohjan auki ja alan kirjoittaa.
Minulla on sanani, omat tarinani, ja haluan jakaa ne teidän kanssanne.