Kroppani toimivuus ja toimimattomuus ovat aiheuttaneet vuosien varrella paljon huolta ja murhetta. Minuun iskostui jo ala-asteen viimeisinä vuosina navakka häpeä reisieni ja takamukseni koosta. Sen rinnalle astui kuitenkin myös pian huoli – selkäni osoittautui vänkyräksi, ja monta vuotta ilmassa palloteltiin ideaa vaikeasta skolioosileikkauksesta. Elämääni ilmaantui vähitellen muitakin terveyshuolia, kun sydämestä löytyi hento sivuääni ja aivoista mysteerinen täplä. Vietin kaksi vuotta sitten neurologisella osastolla muutaman päivän monta putkiloa verta ja selkäydinnestettä köyhempänä. Diagnoosiepäilyt vaihtelivat pelottavasta huolettomampaan, mutta lopulta jäin ilman kunnollista selitystä oireilleni. Arkeani jäivät rytmittämään vuosittaiset kontrollikäynnit, ja magneettiputkessa yhteensä viettämäni tuntimäärän laskemiseen tarvitsee kohta jo kolmannen käden. Vaikka olen sujut monenlaisten terveyspulmieni kanssa, vuosittainen neurologikäynti aiheuttaa silti sydämentykytyksiä. Täplä tuijottaa minua tiukasti takaisin magneettikuvasta, ja todennäköisesti tulee aina tekemään niin.
Uudenlaisen sävyn kroppasuhteeseeni toi tänä vuonna endometrioosiepäily. Se on pakottanut opettelemaan erilaista eloa päivittäisten kipujen kanssa. Kroonisen sairauden kanssa eläminen saa minut tuntemaan myös ulkopuolisuutta ystävieni keskuudessa. Jäytävä pakotus alavatsassa saa minut esimerkiksi välillä astumaan sivuun monista aktiviteeteista. Kesällä Ruisrockissa iski lamaannuttava kipukohtaus, ja suolistoni krampatessa matka festivaalialueelta busseille tuntui ikuisuudelta. Musiikki jäi kovin toissijaiseksi. Samalla tunsin itseni vanhaksi ja raihnaiseksi, kun muut nauttivat kesän kivoimmasta viikonlopusta täysin rinnoin. Kiva baari-ilta kavereiden kesken voi osaltani päättyä sängyssä pyöriskelyyn kovissa krampeissa.
Vartaloni kykenevyys on rajoitteista, ja kipu saa mielialani matalaksi. Turhaudun siihen ja itseeni, enkä koe vartaloani usein kovin viehättävänä. Se on usein turvonnut ja pitää kummallisia ääniä. Tunnen itseni 70-vuotiaaksi 19-vuotiaan nahoissa, kun vertailen isoisäni kanssa käyttämiämme lääkkeitä.
Muutama viikko sitten tuore yhteiselo kämppikseni kanssa sai ikävän käänteen, kun jouduin soittamaan itselleni ambulanssin maanantai-iltana teatteritreenien jälkeen. Pieneen asuntoomme astui kaksi rotevaa ensihoitajamiestä, jotka veivät meidät Naistenklinikan päivystykseen. Osastolla makoili minun lisäkseni naisia mahat pystyssä, aviomiehet istumassa sängyn vierellä. Minut lähetettiin kotiin nukkumaan kolmiolääkkeen värittämiä unia. Kaksi päivää myöhemmin lääkärini vastaanotolla sain käteen morfiinireseptin, enkä lähetettä leikkausjonoon. Tunsin oloni taas typeräksi ja vanhaksi. Eihän 19-vuotiaan, juuri omilleen muuttaneen tytön elämän pitäisi näyttää tältä. Joimme ärräkahvit kämppikseni kanssa uuden keittiönpöytämme ääressä hiljaisina.
Kaikesta huolimatta olen silti yllättynyt, kuinka paljon arvostusta itseäni kohtaan terveysmurheet ovat tuoneet elämääni. Vaikka kipu saisi minut työkyvyttömäksi ja ripuloivaksi mytyksi, jaksan ihailla kroppani sinnikkyyttä. Se on ollut olemassa vasta alle 20 vuotta, mutta joutunut kokemaan siinä ajassa jo vaikka mitä. Kaikesta huolimatta se jaksaa nostaa minut jalkeille joka aamu ja pyöräillä töihin läpi syystuulen.
Nyt olen jo pikkuhiljaa hyväksymässä, että tulen kantamaan mukanani kovia lääkkeitä yhtä lailla kuin dödöä tai avaimia, ja välillä joudun astumaan sivuun hengähtämään. Armo ja kiitollisuus ovat natisevia kliseitä, mutta silti kovin tärkeitä. Ne kulkevat käsi kädessä, kun opettelen elämään kroppani kanssa. “Kiitos” on kullanarvoinen sana, joka kannattaa suunnata myös itselleen.