Viime aikoina päässäni on pyörinyt hyvin monia tunteita ja ajatuksia. Monimutkaisuuksia. Olen yrittänyt puhua niistä monelle ihmiselle, mutta todellisuudessa lopputuloksena on vain epämääräisiä sanoja järjestettynä epämääräiseen järjestykseen. Kaikki tunteet kulminoituivat lopulta 20.4. saatuun puhelinsoittoon lääkäriltä. Olin saanut soittoajan hoitavalle lääkärilleni tilanteeni vuoksi. Edeltävä puhelinkeskustelu hoitajan kanssa oli jäänyt painamaan mieltäni. Kuulen sen yhä päässäni nukkumaan mennessä: “Ei me oikein tiedetä, kuinka sinun kanssasi pitäisi tässä edetä”. Lohduttavaa.
Puhelin soi. Vastaan jo valmiiksi itku kurkussa. Viime aikoina epäonnistumisen tunne on ollut päällimmäisenä mielessä. Epäonnistunut ystävä, sisko, täti, opiskelija, ihminen. En juuri nyt haluaisi kuulla sitä samaa lääkäriltä. Kerron oireistani kuin pyydellen anteeksi. Anteeksi siitä, ettei määrätyistä lääkkeistä ja hormoneista ole ollut apua. Anteeksi siitä, että kipu repii varpaisiin asti ja saa minut näyttämään heikolta. Anteeksi, kun soitan taas. Lääkäri on hetken hiljaa ja kertailee viimeisimpiä käyntejäni fysioterapiassa, kipupoliklinikalla ja naistentautien poliklinikalla. Sen jälkeen hän iskee pöydälle yhden sanan; procren-pistokset. Lopetamme puhelun ja saan jäädä miettimään pistoshoitojen aloittamista. Jotenkin sisälläni olen koko ajan arvannut niiden jossain vaiheessa olevan edessä. En kuitenkaan olisi mielelläni lähtenyt siihen 17-vuotiaana.
Pohdin pistoshoitoja pari päivää. Juttelin aiheesta isosiskoni, vanhempieni ja monen muun itselleni tärkeän ihmisen kanssa. Lopulta kuitenkin päädyin soittamaan endometrioosihoitajalle ja varaamaan ajan ensimmäiseen pistoskertaan. Mikä siinä sitten eniten pelotti ja ahdisti? En oikeastaan itsekään tiedä. Olin ajatellut, että tämän hetkinen hormoni yhdessä kierukan kanssa “pelastaisi” minut ja saisin elää kivutonta elämää hetken. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. En tiedä, mitä seuraava hoito tuo tullessaan. Läheisteni mukaan he kuitenkin tietävät, että minä selviän siitäkin. Minä taas puolestaan tiedän sen, että takanani on sellainen tukiverkko ottamassa koppia kaatuessani, että en voi muuta kuin selvitä. Enää jäljellä on hyväksyminen sen suhteen, että saan kompastua, kaatua, itkeä ja olla turhautunut. Itseni sanoin: “taatana mä pärjään kyllä”.