Huhtikuussa vietetään niin sanottua Adenomyosis Awareness Month:a eli adenomyoosikuukautta, jonka tarkoitus on levittää tietoisuutta endometrioosiakin huonommin tunnetusta sairaudesta, adenomyoosista.

Adenomyoosia pidetään usein keski-iän ylittäneiden biologisten naisten sairautena. Etenkin Suomessa tämä ikäkytkös elää edelleen vahvana, vaikka tuoreimmat tutkimukset osoittavat taudin esiintyvän myös nuoremmilla. Minä olen yksi heistä. Olin vasta vähän päälle 20-vuotias, kun vihdoin ja viimein sain diagnoosin lamauttaville kuukautiskivuille ja runsaille vuodoille.

Diagnoosin saamisen myötä suhtautumiseni erinäisiin tilanteisiin on hieman muuttunut. En esimerkiksi tykkää itse käyttää termiä ‘’kuukautiskivut’’, silloin kun adenomyoosi oikeasti satuttaa. Ns. ‘’normaalit’’ kuukautiset kun eivät saa ihmistä itkemään vessan lattialla sikiöasennossa. En myöskään ole aina varma, mitä minun pitäisi sanoa tilanteissa, kun joudun esimerkiksi perumaan tai siirtämään menoja adenomyoosikipujeni vuoksi. Jos puhun niistä adenomyoosinimellä, pääsen aina selittämään juurta jaksain mistä on kyse. Tämä tietyllä tapaa herättää halun kertoa, jotta tietoisuus sairaudesta lisääntyisi, mutta samaan aikaan myös uuvuttaa. Tilanteet joissa valistus tuntuu olevan minun vastuullani, yksilönä, ovat ajoittain myös henkisesti hyvin kuormittavia.

En pääse edellä mainittua tilannetta pakoon edes lääkärissä. Olemme kaikki kuulleet lääkärien perinteisen ‘’onko sinulla perussairauksia tai lääkitystä’’ -kysymyksen. Toistaiseksi yksikään lääkäri (gynekologiani lukuunottamatta) ei ole tiennyt mitä adenomyoosi tarkoittaa, mikäli olen sen kys. tilanteessa maininnut. Näin potilaan näkökulmasta lääkärin valistaminen sairaudesta, jota voidaan pitää kohtuu yleisenä, ei ole kovin miellyttävä tai luottamusta herättävä aktiviteetti.

Toivonkin, että vielä jonain päivänä adenomyoosi on niin tunnettu, ettei minun tarvitsisi miettiä esim. lääkärin vastaanotolla kerronko heille diagnoosistani vai en.