Tänä keväänä on muuttunut paljon. Koko maailma tuntuu muuttuneen, mutta myös oma henkilökohtainen elämä on uudenlaisessa syöksykierteessä. Aiemmin pohdin, että menenköhän kontrollikäynnille ilman puolisoa. Ja näinhän siinä kävi, että pitkä suhde tuli päätökseensä ja edessä mulla on ekaa kerta sitten täysi-ikäisyyden oma, itsenäinen arki edessä.
Kontrollikäyntiä ei myöskään toistaiseksi ole tulossa. Suunnitelmana on jättää Enanton-pistoshoidot pois 9 kuukauden käytön jälkeen ja yrittää pärjätä kahdella eri hormonipillerillä, mitkä ovat menneet pistosten ohella. Mikäli oireita tulee, niin yhteys polille. Ja sen sijaan, että hormoneja ajettaisiin alas mahdollisen raskaustoiveen myötä, on lähinnä haudattava se ajatus toistaiseksi.
Pelottaa aika paljon, että kuinka nopeasti oireet palaavat, kun pistoksia ei enää tule. Nyt nimittäin yllättäen viikko sitten alkoi spontaanisti vuoto. Se kesti vain päivän, mutta löi välittömästi pakokauhun päälle. Nytkö se alkaa taas. Olin unohtanut ottaa edellisenä päivän toisen hormonipillerin. Pienikin heilahdus oikealla kohdalla kierrossa näköjään altistaa vuodolle.
Uutta on myös se, että jatkossa asun yksin. Ex-puoliso oli omalla tavallaan iso tuki ja turva pahimpien kipujen aikaan. Hän toi lämpöpulloa tai särkylääkettä, jos makasin kivuissani, niin etten siihen itse olisi pystynyt kuin hädin tuskin. Hän pystyi käymään kaupassa ja tekemään ruokaa, jos makasin useita päiviä pelkkien kipujen armoilla. Toisaalta oli myös kohtuu raskasta seurata vierestä toisen tuskaa, kun hän ei voinut auttaa minua. Ei ollut mitään mikä poistaisi kivut. Nyt voin kärvistellä itsekseni ja tiedän, ettei kukaan vaivaannu tai murehdi sitä samalla tavalla. Voin myös vaikeroida kovaan ääneen, jos tuntuu siltä, eikä kukaan sano, että se olisi jotenkin rasittavaa, tai että voisinko olla ähkimättä.
Minulla on myös ollut hormonien sivuvaikutuksena migreeniä. Nytkin takana on lähes viikko pelkkää päänsärkyä ja migreenikohtauksia. Joskus kaudet kestävät pidempään, vaikka yleensä kyseessä on yksittäiset migreenikohtaukset. On kuitenkin helpompaa, kun ei tarvitse pyytää toistamiseen sulkemaan televisiota tai keskeyttämään tiskikoneen ohjelmaa, kun pää ei kestä valoa tai ääniä. Voin jättää astiat murehtimatta tiskialtaaseen päiviksi, enkä koe huonoa omaatuntoa tai koe olevani paska puoliso. Voin olla väsynyt ja hiljainen, jopa mököttää, ilman että siitä tulee lähes olemattoman hienovaraisia mulkaisuja loukkaantumisen merkiksi. Voin viettää kolme vuorokautta lähes pimeässä asunnossa ilman että siitä on kellekään haittaa.
Vaikka jonkin verran pelottaakin asua yksin, niin tiedän että mulla on aivan ihana tukiverkko ja ystävät, jotka kyllä auttavat tarvittaessa. Mulla on myös aivan ihania vertaisia puhelimen päässä, joilta voin kysyä yksin asuvan vinkki vitosia, jos kivut riehaantuvat. Hekin ovat selvinneet ja minäkin tulen selviämään.
Mulla on myös alustavasti ollut tiedossa kesätyö pienemmillä tunneilla, joka tukis paremmin mun jaksamista ja kropan sietokykyä. Yritän suhteuttaa ajatukseni siihen, että 60% työaika on parempi kuin ei mitään. Tai että vähemmän on itseasiassa enemmän. Parempi tehdä joitakin työvuoroja, kuin 100% hetken aikaa, jonka myötä jälleen uupuisin. Uskon myös selviäväni parista työpäivästä, vaikka kipuja olisikin enemmän.
Kaikkien näiden muutoksien ja epävarmojen tekijöiden joukosta kuitenkin nousee jonkinlainen toivo. Toivo erilaisesta ja uudenlaisesta ajasta. Toivo kantaa yllättävän pitkälle ja toivon pääseväni sen kyydissä kohti parempaa elämää.