Lapsena sain kuulla, että meidän suvussamme on tällainen endometrioosi-sairaus, joka aiheuttaa tosi kipeitä kuukautisia ja sitä, että on vaikeaa saada lapsia. Ja että minullakin saattaa se olla, joten kannattaa pitää tämä mielessä sitten kun perustat perhettä.
Juuri sen enempää minulle ei sairaudesta puhuttu. Yhdeksänvuotiaana kiikutin sisarelleni vuoron perään kuuma- ja kylmävesipulloja ja pidättelin huolestunutta ja pelokasta itkua. Istuin koko ajan vieressä, katselin tuskanhikeä irvistykseen vääristyneillä kasvoilla tai koko vartalon vääntelehdintää. Toivoin, että voisin tehdä jotakin enemmän – etten olisi niin avuton. Äiti teki ruokaa keittiössä ja kävi välillä olohuoneen ovella katsomassa tilannetta. Hän kyseli siskoltani, soitetaanko ambulanssi, mutta oli lapsen arvioni mukaan hyvin rauhallinen.
Neljä vuotta myöhemmin alkoivat omat kuukautiseni. Ensimmäiset kuukautiset eivät sattuneet laisinkaan, mutta seuraavat nipistivät jo kovin ikävästi, ja sitä seuraavat, ja sitä seuraavat – jokainen kuukausi toi mukanaan hieman kovemmat kivut kuin edellinen. En kuitenkaan muista yläasteelta kivuliaita koulupäiviä.
Lukioikäisenä harkitsin – ja tiesin, että minun todellakin pitäisi – varata gynekologille aika tai mennä edes koulun terveydenhoitajalle. Kuukautisten ensimmäisen päivän kivut olivat mittavia, enkä pystynyt keskittymään lukiossa oppitunneilla, hädin tuskin pystyin istumaan 45 minuuttia paikoillani. Olin kauhuissani, jos minulla ei ollut kuvaamataidon tunteja silloin, kun kivut iskivät: lukuaineiden kursseilla piti tsempata paljon enemmän – piti näyttää siltä, että kaikki on ok. Sille minusta ainakin tuntui lukioikäisten tuomitsevassa maailmassa, jossa en oikein löytänyt omaa paikkaani.
Eräänä aamuna englannin luokassa tunsin kipujen alkavan jo heti tunnin alussa. Liian kilttinä en kehdannut edes kysyä, voisinko hakea vesiautomaatista vettä buranaa varten. Tiesin taistelun kipujen kanssa olevan kilpajuoksu aikaa vastaan, ja toivoin hartaasti, että välitunti aamunavauksineen ehtisi alkaa, ennen kuin siinä hetkessä vielä pienet aallot kipuaisivat liian korkeiksi. Aamunavauksessa sattui jo niin, että vaihtelin painoa jalalta toiselle jatkuvasti.
Vaikka juoksin alakerran vesiautomaatille, oli jo myöhäistä. Jälkimmäinen tunti peittyi kipujen alle. Ainut ajatukseni oli mennä skootterilla kotiin omaan rauhaan. Onneksi minulla oli kaksoishyppytunti. Kun vatsaa kouristi peltojen välissä, ajattelin etten taida olla ajokuntoinen. Kotisohvalla makasin, painelin alavatsaani nyrkeilläni ja poljin sohvaa, kunnes ikuisuus lopulta loppuikin.
Kun kipu laantui tasolle, jolla häiriötekijästä oli hyötyä kivunhallinnassa, katsoin televisiota. Nukahdin ja havahduin jonkin ajan päästä hereille. Totesin iltapäivän tuntien alkavan tunnin päästä, joten menin syömään ja valmistauduin lähtemään takaisin lukiolle. Eteisessä tuijotin keskellä lattiaa mytyssä olevaa takkiani, jota en muistanut siihen hylänneeni. En muistanut koko kotimatkasta muuta, kuin kovan kivun peltojen kohdalla.
En tiedä, miksi en lopulta varannut gynekologin aikaa – ehkä lääkäripelkoni vaikutti asiaan. Melko poissaolevat vanhempani eivät juurikaan olleet arjessa ja elämässä tukena, ja ehkä läheinen isosiskonikaan ei osannut vielä tuolloin valistaa minua hormonihoitojen tärkeydestä. Ensimmäisen päivän kovat kivut jäivät ajoissa otetun kipulääkkeen alle, ja säännöllisten kuukautisteni ulkopuolella minulla ei ollut mitään oireita muistuttamassa asiasta. Teini-ikäisen vilkkaassa arjessa oli niin paljon kaikkea muutakin, etten pystynyt itsenäisesti hoitamaan asiaa – olisin tarvinnut turvallisen aikuisen tukea.
Kun olin 24, varasin lopulta ihka ensimmäisen gynekologin aikani. Jännitin hirveästi, podin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut aiemmin käynyt. Pelkäsin ja odotin vähättelyä. YTHS:n gynekologi oli kuitenkin mitä asiantuntevin, myös endometrioosin suhteen, ja kirjasi jo heti tietoihini endometrioosiepäilyn oireiden perusteella. Myöhemmin kun hormoneista saatiin hoitovaste, hän kirjasi minulle diagnoosin: N80, endometrioosi.
Rohkelikko