Kuulen puhelimen kilahtavan pöydällä ja nostaessani sen käteeni huomaan hyvän ystäväni laittaneen minulle ääniviestin. 47 sekunnin ääniviestin. Painan play ja jatkan muuta touhuilua samalla.
Seuraavan kerran havahdun siihen, että kaadan vettä sujuvasti ohi suun suoraan vaatteilleni ja lattialle. Ääniviesti on loppunut ties kuinka kauan sitten, mutta tuohon 47 sekuntiin ystäväni on kerennyt kertoa, kuinka hän epäili itsellään PCOS-oireyhtymää pari viikkoa, käveli lääkäriin, kävi kokeissa ja sai diagnoosin tokalta käyntikerralta, sekä hoitosuunnitelman itselleen. Olen aivan shokissa siitä, että ihan oikeasti diagnoosin ja avun saanti voi olla näin helppoa. Ja että koko diagnoosin saanti -kertomus mahtuu 47 sekunnin ääniviestiin. 47 SEKUNNIN?! Tuntuu että omaa vulvodynian diagnosoinnin tarinaa tuskin saisin mahdutettua edes 47 minuuttiin.
Ensin minut valtaa ilo: ystäväni haki apua ja häntä kuultiin! On superia, että hänen oireensa on otettu todesta. Ja että hänen auttamiseensa on tehty suunnitelma, jotta ystäväni olo helpottuisi. Hän on minulle tärkeä ihminen, joten olen iloinen siitä, että hän on iloinen diagnoosin saamisesta.
Sitten vieraakseni tulee kateus ja vertailu. Miksi ystäväni voi muka saada hoitoa ja diagnoosin noin helposti. Kyllä hänetkin olisi pitänyt pistää taistelemaan, jotta nähdään ansaitseeko hän apua! Niin meidät muutkin on laitettu: hyppyytelty semmoisten mutkien, kuukausien ja vuosien jonojen, jatkuvien vähättelyjen ja tyrmäilyjen läpi että huhhuh. Olen valtavan kateellinen siitä, että ystäväni prosessissa kului noin kuukausi ensimmäisestä arvailusta sekä oireiden tunnistuksesta lääkärin näkemiseen ja diagnosointiin. Kun omassa tarinassani tässä välillä on 13 vuotta. Tuntuu kauhealta että ajatuksissani menen kuoppaan, jossa lähden myös vaistonvaraisesti itse vähättelemään ystäväni oireita ja sitä, tarvitseeko hän muka oikeasti apua.
Tunnelmani siirtyy suruun ja ihmetykseen. Miksi tämä ei tunnu normaalilta, että nainen menee lääkärille, hänen oireitaan kuullaan ja hän saa hoitoa ilman mitään vippaskonsteja? Tämä ei todella ole normaalia omalla kohdallani tai tapahtumaketjuissa joita yleensä kuulen. Minkä takia meille niin monelle terveydenhuolto näyttäytyy taistelutantereena, jossa itseään pitää puolustaa kynsin hampain sen sijasta, että se olisi paikka jossa _jopa naiset_ saavat apua oireisiinsa, kun sitä tarvitsevat? Suren suuresti sitä miten paljon sukupuoli, paino, ikä ja laittautumisen taso vaikuttavat siihen otetaanko sinut tosissaan terveydenhuollossa.
Olen toisaalta onnellinen että ystäväni oli löytänyt PCOS-oireyhtymästä niin paljon tietoa, että osasi itsellään sitä epäillä. Ja että tiedonhankinnan avulla hän sai yhdistettyä omaan oloonsa vaikuttaneet oireet yhteen. Onneksi tieto PCOS-oireyhtymästä, vulvodyniasta sekä adenomyoosista ja endometrioosista lisääntyy ja sitä aktiivisesti lisätään koko ajan. Niin se pitääkin olla! Ne ovat kaikki sairauksia ja oireyhtymiä, joilla on valtavasti vaikutusta ihmisen elämää ja monella osa-alueella. Omalla kohdallani vaikutus näkyy lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Vielä mukaan mahtuu myös kiitollisuus. Iso kiitollisuus siitä, että ystäväni uskoutui asiasta juuri minulle. Samaiselle minulle joka ei ystävilleen vielä koskaan ole uskaltanut kertoa omasta vulvodyniastaan. Piinaavan pahat päänsisäiset monsterit ovat vaan joka tilaisuuden tullen estäneet suun avauksen. Mutta nyt uskon, että tässä on hyvä keskustelun avaus, jonka avulla ymmärrämme toisiamme vielä paremmin. Kiitos siis ystäväni yhtä aikaa lyhyestä ja tavattoman pitkästä 47 sekunnin ääniviestistä. Nyt onkin aika nostaa puhelin takaisin käteen sillä taidan olla valmis vastaamaan sinulle.
