10.02.2026

47 sekuntia

Savua ja tanssiva nainen

Kuulen puhelimen kilahtavan pöydällä ja nostaessani sen käteeni huomaan hyvän ystäväni laittaneen minulle ääniviestin. 47 sekunnin ääniviestin. Painan play ja jatkan muuta touhuilua samalla.

Seuraavan kerran havahdun siihen, että kaadan vettä sujuvasti ohi suun suoraan vaatteilleni ja lattialle. Ääniviesti on loppunut ties kuinka kauan sitten, mutta tuohon 47 sekuntiin ystäväni on kerennyt kertoa, kuinka hän epäili itsellään PCOS-oireyhtymää pari viikkoa, käveli lääkäriin, kävi kokeissa ja sai diagnoosin tokalta käyntikerralta, sekä hoitosuunnitelman itselleen. Olen aivan shokissa siitä, että ihan oikeasti diagnoosin ja avun saanti voi olla näin helppoa. Ja että koko diagnoosin saanti -kertomus mahtuu 47 sekunnin ääniviestiin. 47 SEKUNNIN?! Tuntuu että omaa vulvodynian diagnosoinnin tarinaa tuskin saisin mahdutettua edes 47 minuuttiin.

Ensin minut valtaa ilo: ystäväni haki apua ja häntä kuultiin! On superia, että hänen oireensa on otettu todesta. Ja että hänen auttamiseensa on tehty suunnitelma, jotta ystäväni olo helpottuisi. Hän on minulle tärkeä ihminen, joten olen iloinen siitä, että hän on iloinen diagnoosin saamisesta.

Sitten vieraakseni tulee kateus ja vertailu. Miksi ystäväni voi muka saada hoitoa ja diagnoosin noin helposti. Kyllä hänetkin olisi pitänyt pistää taistelemaan, jotta nähdään ansaitseeko hän apua! Niin meidät muutkin on laitettu: hyppyytelty semmoisten mutkien, kuukausien ja vuosien jonojen, jatkuvien vähättelyjen ja tyrmäilyjen läpi että huhhuh. Olen valtavan kateellinen siitä, että ystäväni prosessissa kului noin kuukausi ensimmäisestä arvailusta sekä oireiden tunnistuksesta lääkärin näkemiseen ja diagnosointiin. Kun omassa tarinassani tässä välillä on 13 vuotta. Tuntuu kauhealta että ajatuksissani menen kuoppaan, jossa lähden myös vaistonvaraisesti itse vähättelemään ystäväni oireita ja sitä, tarvitseeko hän muka oikeasti apua.

Tunnelmani siirtyy suruun ja ihmetykseen. Miksi tämä ei tunnu normaalilta, että nainen menee lääkärille, hänen oireitaan kuullaan ja hän saa hoitoa ilman mitään vippaskonsteja? Tämä ei todella ole normaalia omalla kohdallani tai tapahtumaketjuissa joita yleensä kuulen. Minkä takia meille niin monelle terveydenhuolto näyttäytyy taistelutantereena, jossa itseään pitää puolustaa kynsin hampain sen sijasta, että se olisi paikka jossa _jopa naiset_ saavat apua oireisiinsa, kun sitä tarvitsevat? Suren suuresti sitä miten paljon sukupuoli, paino, ikä ja laittautumisen taso vaikuttavat siihen otetaanko sinut tosissaan terveydenhuollossa.

Olen toisaalta onnellinen että ystäväni oli löytänyt PCOS-oireyhtymästä niin paljon tietoa, että osasi itsellään sitä epäillä. Ja että tiedonhankinnan avulla hän sai yhdistettyä omaan oloonsa vaikuttaneet oireet yhteen. Onneksi tieto PCOS-oireyhtymästä, vulvodyniasta sekä adenomyoosista ja endometrioosista lisääntyy ja sitä aktiivisesti lisätään koko ajan. Niin se pitääkin olla! Ne ovat kaikki sairauksia ja oireyhtymiä, joilla on valtavasti vaikutusta ihmisen elämää ja monella osa-alueella. Omalla kohdallani vaikutus näkyy lähes kaikilla elämän osa-alueilla.

Vielä mukaan mahtuu myös kiitollisuus. Iso kiitollisuus siitä, että ystäväni uskoutui asiasta juuri minulle. Samaiselle minulle joka ei ystävilleen vielä koskaan ole uskaltanut kertoa omasta vulvodyniastaan.  Piinaavan pahat päänsisäiset monsterit ovat vaan joka tilaisuuden tullen estäneet suun avauksen. Mutta nyt uskon, että tässä on hyvä keskustelun avaus, jonka avulla ymmärrämme toisiamme vielä paremmin. Kiitos siis ystäväni yhtä aikaa lyhyestä ja tavattoman pitkästä 47 sekunnin ääniviestistä. Nyt onkin aika nostaa puhelin takaisin käteen sillä taidan olla valmis vastaamaan sinulle.

Polkka

Avainsanat:
0 kommenttia
28.01.2026

Alkuvuoden hässäkkää

Violetin ja purppuran sävyinen taivas

Vuosi on jälleen vaihtunut ja hetki saatu levähtää joululomien taitteessa palautuen. Lisäksi olen ravaillut terveyttäni hoitamassa työterveydessä ja kipupolilla. Mitään yllättävää ei ole keksitty. Töitä olen tehnyt 60 % työajalla. Lyhytterapiani on päättynyt ja olen saanut lausunnon pidemmän terapian aloittamista varten. Sen aika ei ole kuitenkaan vielä.

Kipupolilla tapasin muutamia kertoja kipupsykologia ja nyt olen vihdoin päässyt tapaamaan myös fysioterapeuttia kipupolilla. Jonotus on ollut pitkää ja kärsivällisyyttä on vaadittu. Nyt matka on kuitenkin taas edennyt. Lisäksi olen pääsemässä mukaan uniohjaukseen. Paljon uutta.
Kipupsykologin kanssa keskustelimme kipujen mahdollisista syystä ja taustoista. Elämässäni on ollut monenlaista kuormitusta pitkäaikaisen kipuni kanssa sekä myös töissä, ihmissuhderintamalla ja lähipiirissäni. Tämä kokonaistilanne on sitten ollut keholleni liikaa ja se on reagoinut jatkuvalla kivulla. Myös työuupumus ja huonot yöunet ovat vaikuttaneet jaksamiseeni. Näihin on sitten koitettu löytää kevennystä ja helpotusta. Lisäksi periksiantamaton, sinnikäs luonteeni on vaatinut minua pysymään liikkeessä ja olemaan aktiivinen. Työterveyslääkäri muistutteli levon merkityksestä.

Kipupoli oli ensin minulle suuri mysteeri. Jotenkin ajattelin, että täällä sitten hoidetaan kipuni pois ja se loppuu täysin. No kaikki ei mennytkään ihan niin. Psykologini sanoin: Kipupoli on välietappi kivun hoidossa ja sen jälkeen matka vielä jatkuu. Eli en siis luultavasti pääsekään täysin kivuttomaksi, kiputilannettani koitetaan vaan helpottaa. Olen saanut muutaman pykälän madallettua kovimpia kipujani hoitojakson myötä, mutta kipu ei ole kokonaan kadonnut. Pitäisi siis opetella elämään sen kanssa. Edelleen. Toisinaan muistelen, millaista elämä oli ilman pitkäaikaista, jatkuvaa kipua. Olin huoleton, liikkuvampi, aktiivisempi. En joutunut pohtimaan, mihin kroppani tänään pystyy. Tuntui jotenkin olevan enemmän mahdollisuuksia elämässä. Pitkään jatkunut tilanne väistämättä altistaa melankoliaan ja masennukseen, kaventaa elämää ja aiheuttaa eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä.

Minua hoitavat lääkärit kirjoittavat aina arvioita olemuksestani vastaanotolla: siistin oloinen, aktiivinen, avoin keskusteluissa. Hyvin reflektoi tilannettaan. Minusta ei siis näy päällepäin, että jotain olisi vialla. Sekin tuntuu jotenkin absurdilta. Toisinaan kehoni ja mieleni huutaa kipua ja uupumusta jatkuvaan hoitokierteeseen. Se ei kuitenkaan näy ulospäin. Olen kuin kuka tahansa tallaaja. Miksi siis tarvitsisin enemmän taukoja tai lepoa kuin muut? Miksi olisin oikeutettu lyhennettyyn työaikaan? Niin. Miksi. Sitä ei jaksa jatkuvasti olla muille selittelemässä.

Olen myös keskustellut ammattilaisten kanssa hoitoväsymyksestä. Jatkuva ravailu uusien ammattilaisten vastaanotolla, tilannettaan uudestaan selitellen ja avaten on kuluttavaa ja kuormittavaa. Aina pitäisi ryhtyä uusiin kokeiluihin. Kalenterin vapaa-aika täyttyy jatkuvista terveyskäyntivarauksista, nyt tammikuussakin näitä on ollut jo yhdeksän. Yritän jättää eri käynneille enemmän väliä, jos se onnistuu, mutta tämä ei tietenkään aina ole mahdollista. Olemme keskustelleet myös Kehon ja mielen yhteistoimintaryhmässä, johon pääsisin mahdollisesti mukaan Kipupolilla. Koen, että olisi todella tärkeää saada myös ajatuksia ja tunteita kuulluksi tässä haastavassa tilanteessa eikä aina vain päivitellä kiputilannetta.

Elämä on siis viime aikoina ollut varsinaista sekameteli soppaa, aikataulujen sumplista ja järjestelyä. Yritän tehdä arjessa enemmän pysähtymisiä ja antaa aikaa ajatuksilleni. Havahduin, kun mieheni totesi, etten ole viime aikoina oikein nähnyt ketään kavereitakaan. Pitäisi yrittää panostaa enemmän sosiaalisiin kontakteihin ja tavata läheisiä ihmisiä. Huomaan, että se palauttaa ajatuskelat ”normaaleille radoille” ja tekee kaikin puolin hyvää mielelle ja keholle kiireiden keskellä. Siispä puhelin käteen ja treffejä sopimaan. Piristystä pimeään.

Ansku

Avainsanat:
0 kommenttia