Kävin kerran viikossa eräässä huoneessa melkein neljän vuoden ajan. Se oli tärkeä huone. Huoneessa oli vihreät tuolit ja vihreät verhot. Verhoissa oli metsäkuviointia. Huone oli neljännessä kerroksessa, ja minä menin sinne hissillä joka ikinen kerta. Molempiin suuntiin, ylös ja alas. (Kyllä, olen juuri niin laiska ihminen.) Ja sitten huoneessa oli myös kaksi kelloa. Toinen niistä oli pieni herätyskello. Se nakutti eri tahtiin isomman seinäkellon kanssa. Miniherätyskello oli laitettu hyllyn päälle, jotta minäkin voisin seurata ajan kulkua. Joinain kertoina olisin halunnut kellon pysähtyvän. Joinain kertoina olisin halunnut sen nakuttavan triplavauhtia, koska joskus ei vain jaksa muistella traumakokemuksia tai höpöttää mitään ylipäätään.
En enää käy siinä huoneessa kerran viikossa. En oikeastaan tule varmaan enää ikinä käymäänkään siellä. Lähinnä siksi, että muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja psykoterapeuttini oli jo ilmoittanut, ettei pystyisi työkuvioidensa vuoksi jatkamaan kanssani enää joulun jälkeen. Oli muutenkin psykoterapian lopetustyön aika. Vaikka koin olevani kyllä valmis, jokin tyhjyys jäi keskiviikon kello 16 kohdalle. On sellainen olo, että pitäisi olla jossain, mutta en ole.
Terapiassa ei nimittäin pitkään aikaan enää käsitelty niitä asioita, minkä vuoksi minä alun perin sinne menin. Endometrioosi ilmestyi elämääni kesken psykoterapian, ja ihan yhtäkkiä, julmasti ja ilmoittamatta, se sivuutti terapiassa kaikki ne teemat, joiden vuoksi terapia edes aloitettiin. Ei ollut enää tilaa purkaa muita traumakokemuksia, endometrioosi tuli ja otti koko stagen itselleen. Silloin vielä selittämättömästä ja sietämättömästä kivustani oli tullut elämääni hallitseva haaste. Aluksi kipua vähäteltiin ja laitettiin stressivatsan piikkiin - olinhan käynyt psykoterapiassa jo pitkään ja joitain mieliala- ja unilääkkeitäkin oli kokeiltu. Lopulta kuitenkin ainut, joka auttoi minua kivun tuoman psyykkisen kuorman kanssa, oli nimenomaan tuo psykoterapia.
Onneksi minulla on ollut koko endometrioositaipaleeni läpi rinnallani joku, jolle voin sanoa ihan mitä vaan ilman, että pelkään kuormittavani häntä murheillani. Se joku on ollut psykoterapeuttini. Hänellä oli oranssiin taittavat hiukset ja minä vein hänelle viimeisellä tapaamiskerrallamme Näkymätön Ninni -muumimukin kiitokseksi. Hän auttoi minua kääntämään sairauden tuomat negatiiviset uskomukseni päälaelleen: huonommuuden tunteesta tuli vahvuutta, häpeästä tuli ylpeyttä ja riittämättömyydestä tuli kiitollisuutta. Minulla kävi ehkä uskomaton tuuri, kun endometrioosi iski lujaa silloin, kun olin jo luotettavan ammattiavun piirissä. Toivoisin, että jokainen saisi ja uskaltaisi hakea sitä.
Ammattiavun vastaanottaminen on järkevää myös psyykkisen hyvinvoinnin puolella. Ystävään turvautuminen voi tuntua riittävältä ratkaisulta, mutta olen sitä mieltä, että ammattiavun piiriin hakeutuessa kaikki voittavat. Minua kuuntelee ihminen, joka on kouluttautunut kuuntelijaksi. Minun ei tarvitse ajatella, että kuormittaisin kaveria eikä minun tarvitse jännittää kaverin reaktiota. Joskus ystävä ei ymmärrä, eikä hänen edes tarvitse ymmärtää. Kukaan ystävistäni ei ole elänyt minun kehossani. Olisi kohtuutonta olettaa, että ystävä ymmärtäisi mistä puhun ja osaisi sanoa juuri oikeat sanat niiden ärsyttävien ”kyllä sä siitä paranet”-toivottelujen sijasta. On paljon helpompi kipata huolet jonkun sellaisen niskaan, jolle maksetaan ihan oikeaa rahaa huolieni kuuntelusta. Ystävä sen sijaan voi kuormittua vaikeuksistani itsekin.
Kroonisen sairauden kanssa kamppailevalle kaverilleni ehdotettiin psykologin vastaanotolla käymistä kivun hallinnan helpottamiseksi. ”Eihän mun ongelma ole psyykkinen vaan fyysinen”, kaverini tokaisi. Mutta jos taistelee päivittäin kovan kivun kanssa, niin onhan se nyt kumma jos ei siitä mene pääkin vähän sekaisin. Ammattiapu psyykkisen jaksamisen tukena ei ole häpeä vaan upea mahdollisuus, joka kannattaa käyttää.