Lääkärin etävastaanotto, hoitajan kanssa etävastaanotto, erikoislääkärin puhelinaika, uusi aika psykologille. Pitäisi myös varata puhelinaika gynelle, nyt kai jo yli kuukausi myöhässä.
Sairastan useampaa sairautta. Endometrioosin lisäksi minulla on mielenterveyden häiriöitä, historiallisesti useampi, mutta arvioni mukaan kaikista kolmesta akuutteja ovat vain kaksi tai jopa vain yksi - riippuen näkökulmasta, mistä nähdään minkäkin oireen johtuvan. Akuuttien oireiden suhteen olen hakeutunutkin hoidon piiriin, ja erilaisia vastaanottoaikoja sikiää suunnilleen joka toiselle viikolle.
Endometrioosin aiheuttamia kipuja on joka päivä: tekee mieli sanoa, että lähes joka päivä, mutta tiedän varmuudella, ettei mene päivääkään, etteikö jonnekin jossakin vaiheessa sattuisi. On se sitten se jumittava aamupaska joka hitaasti valuu pesäkkeiden ohi vartin odottelun jälkeen, tai satunnainen, veret seisauttava viilto suolistossa keskellä päivää, tai se haamuna kummitteleva kylkipistos alkuillasta. Tai lonkassa jyrsivä hermokipu. Mitä näitä nyt on. En vain jaksa enää kiinnittää huomiota - kivut ovat kuitenkin ohimeneviä. Useimmiten.
Siitä on tullut jo ihan vitsikin ystävän kanssa - vitsi joka samalla muistuttaa siitä, että kipuunkin pitäisi kiinnittää huomiota. Kivun normaali määrä kun pitäisi kai olla nolla, mutta mieli ja aivot tottuu, kun kipu jatkuu tarpeeksi pitkään tietyllä tasolla. Kipukohtauksiin on tullut uusia muotoja: siinä missä kohtausten tahti on harventunut, on niistä samalla muotoutunut salakavalia hiipijöitä. Ja taas ymmärrän, miksi vertaiset ovat jo pitkään puhuneet siitä, että kipu pitää lääkitä ajoissa ettei se pääse jäämään päälle. Sillä juuri niin voi minunkin kivuilleni käydä: tarpeeksi pitkäkestoisina ne hiljalleen leviävät koko kehoon ja tekevät minusta liikuntakyvyttömän, kunnes kipukohtaus loppuu lääkkeisiin ja uneen. Tästä voi siis päätellä, että siihen kipuun pitäisi kiinnittää huomiota, ihan yhtälailla kuin ennenkin.
Joskus käy niin, että elämän muut asiat tai omassa elämäntilanteessani muut sairaudet vievät liikaa huomiota ja energiaa. En jaksa huolehtia itsestäni tai kehostani. Olenhan jo pitkään tiennyt, että pitäisi soittaa gynelle, jotta hän tietäisi, missä endometrioosini oirekuva menee tällä hetkellä. En vain jaksa hoitaa asiaa heti siinä hetkessä kun ajatus toviksi seilaa tietoisuuteen, ja seuraavaksi se jo painuukin unohduksiin. Korona-tilanteen takia ja vaikeasti liikuteltavia lemmikkejä omistaessani en voi helposti lähteä perheenikään huollettavaksi - puhumattakaan siitä, ettemme aina tule toimeen enkä oikeastaan pysty antautumaan heidän hoidettavakseen missään asiassa elämässäni.
Toisaalta, endometrioosi vaikuttaa kuitenkin löytäneen kohtuullisen rauhaisan, jonkinlaista tasapainoa muistuttavan tilan - kunhan muistan säännöllisesti ottaa lääkkeeni. Ehkä kehoni terveys malttaa odottaa tämän asian kanssa, kunnes saan muita asioita parempaan reilaan? Ja vaikka en laskekaan huonojen perhesuhteiden vuoksi heitä tukiverkostokseni, on minulla silti hoitavien tahojen lisäksi ystäviä, jotka välittävät ja auttavat ja joilta saan emotionaalista tukea. En ole ollenkaan niin yksin, kuin miltä juuri nyt tuntuu hoitosuhteita lukuunottamatta.