Kun mä sairastuin vulvodyniaan, mä olin lähdössä ulkomaille yliopistoon. Jäin Suomeen, jotta saisin hoitoa, ja opiskelin siinä samalla kandiksi. Meinasin syksyllä yrittää uudelleen päästä ulkomaille jatkamaan opintoja, mutta sitten iskikin korona ja jäin tänne. Piti äkkiä keksiä, että mitäs ihmettä mä oikeen teen puoli vuotta. Avasin te-palveluiden sivut ja hain samalla viikolla useempaa työpaikkaa, joista yhdestä otettiin yhteyttä takasin. Nyt mä olen ollut kotisiivooja useita kuukausia ja tässä tekstissä vähän käsittelen mun omaa kokemusta fyysisen työn parissa ja miks mua huolestuttaa työelämässä jaksaminen.

Mä en kertonut haastattelussa mun vulvodyniasta, koska mulla oli hyvä lääkitys siihen ja muutenkin ok jakso meneillään. Ajattelin, että osa-aikanen siivoaminen olis vaan hyvää hyötyliikuntaa ja ei vaikuttais mun jaksamiseen. Voi kuinka väärässä mä olinkaan. Jo samalla viikolla, kun sain työpaikan, mä jouduin ottamaan ekan saikkupäivän – palkattoman sellaisen. Mulla oli ollut niin kova stressi, että kun lopulta sain töitä, romahdin. Päädyin ensiapuun ihmettelemään, että millä saatas kivut kuriin. Mä podin sillon tosi kovaa syyllisyyttä mun sairaudesta ja selitin pomolle pintapuolisesti, että mistä on kyse. Hän vakuutteli rauhottelevasti, että ei hätää, ”kerro vaan heti, jos tulee jotain”. Se alun rauhoitteleva suhtautuminen on tässä kuukausien aikana vaihtunu aika kylmään vastaanottoon, kun tuon vastaavia asioita esille.

Siivoominen on raskasta, vaikkei sitä heti niin ajattelis. Päätin kuitenkin tsempata, koska siitä sai rahaa ja työ autto mua painon pudotuksen kanssa. Välillä se on ollut liian raskasta. Istuskelen usein ruokkikseni autossa penkinlämmitin päällä, jotta lihakset rentoutuis kunnolla asiakaskohteiden välissä. Niinä kertoina, kun en ehdi pitää mitään taukoja, mulla on huono olo kotiin päästyä. Joskus kivut on äityneet jo työpäivän aikana pisteeseen, että mun on pakko lopettaa, jos haluan olla seuraavana päivänä työkykynen. Se lannistaa ja mua vituttaa laittaa viestiä, missä selittelen, miten en vaan pysty jatkamaan. Mä haluaisin pystyä enempään.

Joskus mulla on työpäivä keskeytynyt jo ennen kuin se ehtii oikeestaan alkaa. Yhtenä aamuna mulla oli kovat kivut mutta aattelin niiden menevän lääkkeen oton jälkeen ohi ennen vuoron alkua. Mulla iski sillon autossa matkalla töihin niin kova kipukohtaus, että alko pyörryttää ja piti vetästä pikaexitti isolta tieltä pois. Sit taas viestiä, miten ”Hei Pomo, oon pahoillani, mutta mä en pääse töihin. Mä luulin, että kaikki on ok, mutta sain kipukohtauksen”. Mökötin autossa tosi pitkään ja vähän itkinkin – niin sitä kipua kun sitä pettymyksen tunnetta.

Mä olen tosi etuoikeutettu, koska mä voin vaan laittaa tekstaria ja isoin vaikeus töitten väliin jättämisen kanssa on ite sen hyväksyminen, ettei pysty siihen, mitä haluais. Mulla on puoliso, jolla on niin hyvät tulot, että se pystyy pitään huolen meidän rahatilanteesta vaikka yksinkin, jos ois pakko. Sitä paitsi, enhän mä ees oo saamassa potkuja poissaolojen takia, eikä mua kohdella töissä sen takia eri tavalla. Päinvastoin, tuntuu, että mulle koitetaan antaa enemmän töitä tyrkylle, kun mitä pystyn ottamaan. Ainakin siis vaikuttaa siltä, että mun työpanokseen luotetaan. Mulla ei myöskään oo siivousalan koulutusta, joten en oo ”epäonnistumassa” oman alan töissä, jos tässä nyt menis kaikki ihan pipariks. Mun koulutus on ihan muuta hommaa varten ja voin tehdä niitä töitä heti kun on maisterin paperin taskussa. Kuinka moni voi sanoa samaa?

Mitä tehä siinä vaiheessa, kun on oman alansa töissä ja alkaa tajuta, ettei meinaa pärjätä? Kuinka monen puoliso pystyis varsinkaan tän hetkisessä maailman tilassa ottamaan vastuuta kaikista raha-asioista tarvittaessa? Kuinka moni pystyy ottamaan jatkuvasti palkattomia saikkupäiviä ilman, että se huomattais töissä negatiivisella tavalla? Kroonisen kivun kanssa ei ihan noin vain tuu todetuks työkyvyttömäks, joten tukien ja sairaslomien saaminen on kortilla. Tai no, eihän mulla edes lue diagnoosina vulvodyniaa ja vaikeeta kroonista kipua, kun ei semmoselle ole Suomessa diagnoosikoodeja. Koita siinä sitten vaikka hakee tukee alan vaihtoo varten kun et jaksa töissä siksi, että on todettu ”määrittelemätön yhdyntäkipu”.

Että joo, tää tän hetkinen tilanne töissä on saanu mut huolestumaan jo etukäteen työelämään liittymisestä. Mun hommat tulee oleen pääasiassa toimistossa tehtäviä, mutta ei sekään automaattisesti tarkota, että pystyn eteneen urallani niin vauhdikkaasti kun haluaisin. Mietinpä esimerkiks sitä, että miten selitän töissä, ettei mulle kannata antaa mitään tärkeitä papereita nenän alle ekan työtunnin aikana, kun mun aivot voi olla aika mössöö aamulääkkeen jäljiltä. Mitä mä sit sen aikaa teen? Keitän koko toimistolle kahvia ja tuijotan seinää ja mietin, että kuinkahan kauan pystyn sinä päivänä istumaan, kunnes kivut alkaa poltella? Kuinka monta yhtäkkistä saikkupäivää ehtii tulla vastaan ennen kun työkaverit ei enää pysty luottamaan mun jaksamiseen ja siksi jotain tärkeitä töitä annetaan jollekin toiselle kollegalle?

Voisin varmaan ihan loputtomiin miettiä tätä ja huolestua ihan kaikesta. Mä nyt oon kuitenkin päättäny, että keskityn tähän hetkeen ja mietin tulevaisuuden ongelmia sitten tulevaisuudessa. Mutta te, jotka ootte jo säännöllisessä työelämässä – teillä on varmasti paljon ajatuksia ja sanottavaa tän tiimoilta. Käykää vastaamassa Korennon keräämään kyselyyn, jossa käsitellään gynesairauksien vaikutusta työelämään. Se löytyy täältä.

Jokaiselle jaksamista työn arkeen! Kohta on onneks joulu.

Mulla on teille ens kerralla tiedossa vähän erilainen teksti, nimittäin kerron sillon vähän, miten vulvodynian kanssa eläminen sujuu maassa, jossa en todellakaan voi puhua näin avoimesti mun sairaudestani. Palataan sitten asiaan,

Mustonen