Hosionahon teksti on syyskauden viimeinen Moona-blogi. Rauhaisaa joulun aikaa kaikille lukijoille! Blogi palaa takaisin heti loppiaisen jälkeen 9.1.
Minun piti kirjoittaa tällä kertaa keväästä asti odotetusta poliklinikka-ajastani. Tarkoitus oli käydä endometrioosikontrollissa ja uusia kipulääkitykset, jotka ovat loppuneet. Vielä tärkeimpänä tarkoitus oli käydä samalla kohdunkaulan syöpäsolumuutosten vuosikontrollissa. Kahden vuoden takaisessa joulunalustekstissäni Merry Crisis and Happy New Fear kerron, miten jälkimmäisen epäinhimillinen toteaminen tapahtui ja kuinka en saanut aikaa tutkimuksiin, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
Tämä teksti kertokoon siis jälleen totuutta siitä, että millaisena terveydenhuoltomme näyttäytyy toisille meistä ja millaisia ajatuksia se naistentautia sairastavassa herättää - tällä erää extrana maalta käsin. Nykyisen hyvinvointialueeni lähin endometrioosiyksikkö on nimittäin 200km päässä. Minulla ei ole autoa, joten kyseessä on koko päivän tai yön yli kestävä reissu juna-aikataulujen mukaan. Kelataksia en saa, ja mikäli jollain pakolla saisin, olisi sekin 50e meno-paluu 15-30min poliklinikkamaksun päälle. Koko päivä menee palkattomasti.
Tämä käynti peruttiin alle vuorokauden sisällä ajasta ilman selityksiä ja täysin ilman pahoitteluita. Pari inhimillistä sanaa lisää, niin olisi reaktioni ollut ymmärtäväisempi. Olin kuitenkin odottanut aikaa kuukausia, jännittänyt solumuutosten tilannetta jälleen joulun alla ja maksanut matkat sekä järjestänyt työt. Soitellut ja varmistellut hoitajalta ajan niin, että se sopii juna-aikatauluihin.
Pääsin kokemaan heti syvän päädyn kautta, millaista on, kun naistentauteja ei hoideta enää lähimaillakaan kun erikoissairaanhoidon pisteitä lakkautetaan. Tämä koskettaa toki muutakin erikoissairaanhoidon tarpeessa olevaa väestöä, mutta itse pohdin tätä siitä näkökulmasta, että endometrioosia sairastaa kuitenkin joka 10. syntymässään kohdun saanut. Meitä ja muista elämänlaatuun vaikuttavista "naistenvaivoista" kärsiviä on todella paljon väestössä, milloin tämä yleisyys ja hoidon tarve ymmärretään? Voit olla hoitoa saava diabeetikko omalla paikkakunnallasi, mutta lähes yhtä yleistä endometrioosia sairastavana tarvitset keskussairaalan tai yliopistollisen sairaalan lähellesi.
Tämä oli itse asiassa yksi syy, miksi en muuttanut maalle aiemmin - vaikka olen kritisoinut naistenpoleilla saamaani kohtelua, ovat ne silti ainoita paikkoja, joissa on mahdollista uusia lääkitys, seurata tilannetta ja vaatia pääsyä kipupäivystykseen. (Kirjoitin ensin, että "saada pääsy", mutta ei se ole käynyt koskaan niin helposti.)
Nyt täällä on entistä huonompi tilanne, mutta en halunnut antaa sairauteni määritellä arkeani ja asuinpaikkaani enää. Muutin riskillä maalle ja tätä tämä nyt todellakin on. Jos juna ei jää jumiin, niin aika saatetaan perua liian lyhyellä varoitusajalla. Ja minun pitäisi vain ymmärtää ja hyväksyä menettämäni matkakulut sekä turhat päiväreissun järjestelyt.
Pitäisi varmaan myös arvostaa sitä, että ylipäätään pääsee (kuukausien jonotuksen jälkeen) hoitoon, mutta väkisinkin moni meistä kroonisesti sairaista ja säännöllistä seurantaa tarvitsevista kokee hoitonsa tilanteen kaikenlaisten infokatkosten, välimatkojen ja viivästymisien myötä vaikeaksi.
Sanoin juuri tutulle, että minulle on tässä vaiheessa aivan sama ammattitaidolle, kunhan minut kohdataan empaattisesti ja minua uskotaan ja lähetetään jatkotutkimuksiin jos ei osata itse tutkia. Kunhan minua uskotaan kun kuvailen kipujani tai sanon kesken tutkimuksen, että nyt sattuu liikaa ja pitää lopettaa.
Stressasin nytkin enimmäkseen sitä, että miten minut kohdataan. Hoitaja nimittäin varmisti kaiken kukkuraksi ennen aikaani, että tarvitsenko todella lähetteeseen kirjatun kipulääkityksen tutkimukseen? Häkellyin ja perustelin syyt, johon hän vastasi, että heillä on kyllä osaavat lääkärit jotka osaavat suorittaa tutkimuksen nopeasti ja kivuttomasti. Miten lääkärin ammattitaito liittyy asiaan mitenkään kun se tutkimus suoritetaan samalla tekniikalla kaikkialla? Miksi sitä piti kyseenalaistaa, jos aiempi hoitava tahokin on todennut, että en kykene tutkimuksiin ilman lääkitystä?
Hän käsittääkseni muutti esitiedot niin, että hoidetaan kipua vain tarvittaessa ja arvioidaan tilanne tutkimushetkellä. En osannut sanoa kohteliaisuuttani vastaan, mutta jäin kyllä jälkikäteen potemaan ahdistusta ja pettymystä. Entä jos aiemmin kokemani toistuu taas ja lähden vastaanotolta kumarassa kyyneliä pidätellen, ollen kipeänä viikon pari tutkimuksen jälkeen?
Nyt kun aika lisäksi peruttiin noin, lähenteli tuo pettymyksen tunne pikemminkin infernaalista raivoa. En varannut vielä uutta aikaa, sillä haluan kartoittaa, voisinko saada lähetteen jonnekin muualle - ehkä eri hyvinvointialueelle.
Kun olen ollut jo arviolta 23 vuotta elämästäni päivittäin kipeä (ja saanut leikkauksissa todetut ja kivut selittävät diagnoosit vasta 7 vuotta sitten), niin miksi minun pitää edelleen todistella itseäni? Kipulääkehistoriani ei ole lainkaan "kyseenalainen", joten johtuuko tämä esimerkiksi viime vuoden työuupumuksesta vai vaan hoitavan tahon asenteesta naisten uskottavuutta kohtaan?
Turhaan tuota jälkimmäistä skenaariota kiertelee, koska sen olen omakohtaisesti kokenut monessa tilanteessa ennenkin - valitettavasti myös aiempien diagnoosiviiveiden myötä terveydenhuollossa.
No, minua ei nyt joka tapauksessa kohdattukaan tämän kaiken myötä onneksi vielä mitenkään. Ei auta kuin toivoa, ettei minussa ole tällä kertaa mitään niin pahasti vialla, että tämä hoitoon pääsemisen vaikeus ja kontrolloinnin lykkäys pahentaisi tilannetta. Jos jotain positiivista, niin onneksi kiputilanteeni on toistaiseksi siedettävä ja ainakaan ei tarvitse jännittää jouluna testituloksia.
Toivotan siis rauhallista pyhien aikaa. Rakkautta myös kaikille heille, joille ajankohta on syystä tai toisesta vaikea. Toivon tulevalle vuodelle helpottavia uutisia, onnellisia käänteitä, siedettäviä kipuja, lempeitä kohtaamisia ja inhimillisyyttä vaikeidenkin asioiden äärellä.
Kommentit