Moona-blogi

Luulen, että moni kaipaisi ideoita siihen, mitä tehdä, kun oma seksuaalisuus on gynekologisen sairauden seurauksena ihan hajalla. Vulvodynia on vuosien varrella aiheuttanut minussa kokemuksen siitä, etten ole ”oikea nainen”. 

Näistä teemoista puhutaan loppujen lopuksi aika vähän vertaistuellisissa piireissä. Tämä varmasti liittyy siihen, että Suomessa seksi ja seksuaalisuus ovat pitkään olleet tabuja aiheita. Itsellenikään näistä asioista puhuminen ei ole helppoa. Terveydenhuollossa naisen seksuaalisuus typistyy helposti yhdyntäkeskeisiin näkökulmiin.

Mutta tähän teemaan liittyen halusin jakaa tänne aiheesta, josta itse olen muutama kuukausi sitten innostunut. Haluaisin nimittäin kertoa lyhyesti shibarista! 

Shibari tarkoittaa japaniksi kaunista sidontaa. Käytännössä shibari on taidemuoto, jossa tarkoituksena on tehdä visuaalisesti kauniita sidontoja ihmiskehoon käyttämällä tarkoitukseen sopivia, usein juutti- tai hamppuköysiä. Shibarin juuret ovat Japanissa, jossa sidontaa käytettiin alun perin vankien kidutukseen (huh!), mutta josta myöhemmin muovautui Japanissa tänäkin päivänä arvostettu taidemuoto.

Joillekin shibari on enemmän taidetta ja itseilmaisua, toisille se on seksuaalinen leikki. Shibariin ei kuitenkaan tarvitse liittyä mitään eroottista, toisin kuin usein ajatellaan. Esimerkiksi valokuvaaja Laura Viktualia on lähestynyt shibaria valokuvaprojektissaan taiteen kautta. (Nämä kuvat ovat musta ihan todella upeita!)

Shibari saattaa näyttää ulospäin hurjalta, mutta hyvin pitkälle voi päästä jo vaikka sitomalla ihmisen kädet yhteen tai kiinnittämällä nilkan saman jalan reiteen futomomo -nimisellä sidonnalla.

Netissä on monia tutoriaaleja, joiden avulla voi opetella sitomaan turvallisesti perussolmuja. Itse olen lähtenyt liikkeelle itsesidonnasta, eli teen shibaria itselleni. Olen alkanut harjoittelemaan perusteita Shibari Study -nimisen verkkosivun kautta, joka on harrastajien keskuudessa luotettu sivusto. Helsingissä on myös sidontaopetusta järjestäviä tahoja, kuten Helsinki Shibari -köysiyhteisö. On tärkeää, että kun lähtee sitomaan, tietää mitä tekee, koska sitomiseen liittyy myös riskejä.

Olen vasta ihan aloittelija shibarissa, ja minulle köydet ovat toistaiseksi enemmänkin terapeuttinen työkalu kuin mitään eroottista. Luulen kuitenkin, että ajan kanssa ne voisivat auttaa minua myös herättelemään seksuaalisuutta ja etenemään kohti jotain uutta. Ja jos ei, sekään ei haittaa. On vaan tosi kiva, kun on löytänyt jotain uutta! 

Suomalainen ammattisitoja Saara Kantanen on kertonut, että hänellä käy monia kroonisista kivuista kärsiviä asiakkaita, jotka ovat kokeneet saavansa apua shibarista. Moni kokee sidonnasta olevan apua myös traumataustan käsittelyssä.

Jos kiinnostuit aiheesta, laitan tähän muutaman linkin, josta shibarista voi käydä lukemassa enemmän: 

https://www.is.fi/menaiset/tyo-ja-raha/art-2000008369051.html

https://www.helsinkishibari.com/

https://yle.fi/aihe/a/20-307831

https://shibaristudy.com/blog/post/introduction-to-shibari-a-brief-explainer

Roosa
 

Meillä on ajatus lineaarisesta sairaustarinasta, joka menee jotakuinkin näin.

Ihminen huomaa eräänä päivänä, että kaikki ei ole kunnossa. Hänellä on kipuja emättimessä ja sen lähialueilla. Kipu heikentää elämänlaatua, estää erilaisia asioita, kuten pyöräilyä ja yhdyntäseksin harrastamista.

Sitten hän hakeutuu hoitoon ongelman kanssa. Tutkitaan, löydetään diagnoosi. Määrätään hoitoja, lääkkeitä, terapioita, itsehoitoa. Potilas aktiivisesti kokeilee näitä.

Ja sitten, asiat alkavat helpottaa! Lääketiede voittaa, potilas saa kehuja ja elämä hymyilee jälleen ????

Me tiedämme, että harvoin käy ihan näin onnellisesti. Entä jos ei sovi tähän tarinaan? Olen löytänyt itseni yhä uudelleen asetelmasta, jossa tunnen olevani "se epäonnistunut potilas". Se, jonka kivut eivät koskaan hellitä, jonka mielenterveysongelmat eivät parane lääkkeillä, jonka oireita eivät helpota perinteiset terapiat.

Tällaiseen potilaaseen isketään helposti “hankalan potilaan” leima. Ilmassa leijuu epäilys siitä, olenko minä todella tehnyt ne kotiharjoitukset tai ottanut ne lääkkeet. Koska jos olisin, olisin jo parantunut! You haven't done enough. Todellisuudessa epäonnistumisen leima kuuluisi pikemminkin hoitotahoille. Se on merkki siitä, että pitäisi kokeilla jotain muuta.

Perseestä on se, jos potilas uloskirjataan erikoissairaanhoidosta, hiillostetaan pois omalta tontilta, leimataan mahdottomaksi tapaukseksi tai muuten vaan näin deittitermein, "ghostataan".

Yksi ilmeinen asia, mikä olisi jopa aika helppoa tuoda osaksi gynekologisten sairausten hoitoa on tämä: miten ihminen voisi hyväksyä sairauden osaksi elämäänsä ja elää sen kanssa?

Näin: nyt on sellainen tilanne, että kipusi ovat todella pahat. Sinä et pysty tekemään asioita x, y ja z. Se ei välttämättä aina tule olemaan näin, mutta tänään, juuri tässä hetkessä, se on näin. Miten voimme auttaa sinua jaksamaan ja selviytymään arjesta tämän sairauden kanssa ja auttaa sinua elämään mahdollisimman hyvää elämää siitä huolimatta?

Hallelujah, jos tällaista apua olisin joskus saanut, se olisi ollut mullistavaa!

Tällaista apua minulle ei valitettavasti tarjottu. Jouduin kasvamaan oman kehoni asiantuntijaksi, tutkimaan, lukemaan, ottamaan aivan liikaa vastuuta hoidostani. Vähitellen olen löytänyt niitä keinoja, jotka auttavat minua hyväksymään erilaiset kipuoireeni ja kokonaisvaltaiset hermostolliset ongelmani. Olen joutunut taistelemaan hoitopolustani ja teen sitä edelleen.

Sosiologi Arthur Frank on tutkinut, minkälaisia tarinoita kerromme sairaudesta, ja jakaa ne kolmeen erilaiseen. Ensimmäinen on tekstin alussa mainitsemani "sankaritarina”, jossa potilas – lääketieteen avulla tietenkin – kokee ihmeparantumisen. Toinen on “kaaostarina”, jossa oma kertomus sairaudesta on vielä sekava ja kesken, mutta se voi silti olla hyvin aito ja vertaistuellinen. Kolmannessa “etsinnän tarinassa” vulvodyniapotilas on kamppaillut läpi hoitojen ja päässyt jonkinlaiseen parempaan pisteeseen elämässään, vaikka ei ole varsinaisesti parantunut. Mietin, alanko itse kertoa jo tätä viimeistä tarinaa itsestäni. Ja missä lopulta menee hyväksymisen ja luovuttamisen välinen raja?

Sairauden hyväksyminen ei ole helppoa, varsinkin jos oireita on monenlaisia, eikä ihmisellä ole yhtä selkeää diagnoosia, joka selittäisi kaiken. Mistä hyväksyminen sitten kannattaisi aloittaa?

Ihan vaan suorittamisen lopettamisesta, oli oma vastaukseni.

Lopetan hetkeksi aikaa kaikki vulvodyniaan liittyvät hoidot, lopetan yhdyntäkokeilut, lopetan googlailun ja tutkimisen, lopetan hengailun Vulvodynia Suomi -ryhmässä, lopetan jatkuvan itsesyyllistämisen ja omassa karmeassa kohtalossani kieriskelyn, lopetan ulkomaisten erikoisrasvojen ja CBD-öljyjen etsimisen, lopetan murehtimisen siitä miten kukaan ei koskaan haluan olla kanssani parisuhteessa koska hän ei saa penistään reikääni.

Ja lähden kavereiden kanssa viettämään iltaa tai muuten elämään elämää.

Roosa

Sisältövaroitus: tekstissä käsitellään seksuaaliväkivaltaa.
 
Eräs lääkäri kysyi minulta hiljattain: ”Onko sinut siis raiskattu vai oletko vain harrastanut kivuliasta yhdyntää?” (on aina mukavaa kun tällaisia kysymyksiä heitellään kasuaalisti terveydenhuollossa). Taisin vastata mumisten jotain että jälkimmäinen, mutta kysymys jäi mieleeni kummittelemaan.
 
Lääkärin möläytys liittyy aiheeseen, jota olen viime aikoina pohtinut paljon. Miksi vulvodynian hoidossa ei puhuta enemmän suostumuksesta?
 
Kyseessä on kipusairaus, joka tekee yhdynnästä kivuliasta. Eikö tällaisen kiputilan hoidossa ole aika keskeinen kysymys, missä määrin ihminen haluaa harrastaa yhdyntäseksiä, jos se kaikkien hoitojen ja apukeinojenkin jälkeenkin aiheuttaa kovaa kipua?
 
Tässä vaiheessa suosittelen lukemaan Korennon nuorisotiimin Annan loistavan tekstin Suostumus ennen puudutegeeliä. Siinä hän haastattelee seksologi Tiina Vilposta suostumukseen ja vulvodyniaan liittyvistä teemoista.
 
Itse ymmärrän suostumuksen niinä rajoina, joita ihminen asettaa seksuaaliselle kanssakäymiselle: missä raameissa haluan tehdä seksuaalisia asioita. Jokaisella on seksuaalinen itsemääräämisoikeus, eli kaikesta on oikeus kieltäytyä, eikä ihmisen tarvitse esittää mitään syytä kieltäytymiselle.
 
Kipupotilaan kohdalla kysymys suostumuksesta on hyvin monimutkainen, ja sen pohtiminen voi olla myös raskasta.
 
Erityisesti nuorempana kohtasin paljon sellaisia tilanteita, joissa päädyin (tiedostamattani) ylittämään rajojani. Saatoin esimerkiksi jatkaa yhdyntätilannetta, vaikka minuun sattui, koska en halunnut pahoittaa toisen mieltä. 20-vuotias minä ei ymmärtänyt, että suostumuksen voi peruuttaa milloin tahansa. Ajattelin, että jos yhdyntä aloitetaan, se pitää suorittaa loppuun. Tämä ei tietenkään ole totta, vaan mieltään voi muuttaa milloin vain.
 
On myös ihan ok, että joskus on päätynyt ylittämään rajansa – me kaikki vulvodyniaa sairastavat olemme joskus punninneet, missä vaiheessa kipu on ”oikeasti päällä”. Tärkeää on päästä keskustelemaan kokemuksista myöhemmin vaikka vertaisen tai terapeutin kanssa.
 
Nyt, lähes kolmikymppisenä, opettelen edelleen arvioimaan omia rajojani, mutta olen paljon tietoisempi siitä, mitä keholliseen itsemääräämisoikeuteen kuuluu.
 
Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että myös terveydenhuolto ruokki miellyttämishaluani seksiin liittyen.
 
Kun kerroin minua hoitaville henkilöille, että yhdyntöjä on ollut, mutta ne ovat olleet kivuliaita, Omakantaan tuli riemukas ilmoitus: potilaan tilanne on helpottanut! Vulvodynian hoidon mittari oli siis yhdyntöjen onnistuminen.
 
Tällä on ollut kauaskantoisia vaikutuksia elämääni. Jossain vaiheessa omaksuin ajatuksen, että yhdyntää on pakko olla, jos haluaa olla heterosuhteessa. Aloin tavallaan suorittaa hoitoa, jotta pääsisin tavoitteisiin. Voiteita, lääkityksiä, venytysharjoituksia, fysioterapiaa, yhdyntäkokeiluja, enemmän tai vähemmän kivuliaita.
 
Vertailun vuoksi: kun olen mennyt selkäkipujen kanssa lääkäriin, minua on ensimmäiseksi kehotettu lopettamaan sellainen urheilu, joka pahentaa kipuja. Tietenkään tämä ei ole aina hyvä neuvo, mutta se herättää pohtimaan, miten erilaisia kipuja hoidetaan. Terveydenhuoltojärjestelmämme ei toimi tyhjiössä, vaan monien käytäntöjen taustalla on yhteiskunnallinen näkökulma. Se, pystynkö kyykkäilemään salilla ei ole väestörakenteen kannalta merkittävää, mutta se pystynkö harrastamaan yhdyntää, on. Mediassa esiintyy tasaisin väliajoin huolestuneita juttuja siitä, miten nuorten aikuisten seksi-into on vähentynyt, ja vauvoja ei näy. (Tutkimuksissa seksillä tarkoitetaan edelleen yhdyntää.)
 
Mitä sitten olisin kaivannut enemmän vulvodynia hoitoon? Sen sijaan että keskityimme niin paljon siihen, mitä en pysty tekemään, olisin kaivannut aitoa keskustelua seksuaalisuudesta, nautinnosta ja rajoista. Minkälaista seksiä voisin harrastaa, että minäkin saisin joskus nauttia? Ja muistutuksen suostumuksesta: yhdyntä ei ole ainoa tie onneen.
 
(Voisimmeko myös joukkovoimalla muuttaa vulvodynian diagnoosikoodin? ”Kivulias sukupuoliyhdyntä naisella” on aika kulahtanut tapa kuvata kipuoiretta, joka vaikuttaa paljon muuhunkin kuin yhdyntään.)
 
Viimeisen parin vuoden aikana olen ollut ensimmäistä kertaa pidempään ”yhdynnättömänä”. Toisin kuin tästä saattaisi moni päätellä, en ole lakannut harrastamasta seksiä enkä tapailemasta miehiä. Olen vain todennut, että kipuni ovat niin kovia, ettei yhdyntä onnistu, ja vuosien hoitojenkin jälkeen tilanne on pysynyt samana.
 
Sen sijaan minulla on loputtomasti erilaisia asioita, mistä voin saada nautintoa, ja jotka ovat myös yhtä lailla seksiä, vaikka yhdyntäkeskeisyyden takia seksi ymmärretään synonyymiksi yhdynnälle. Tätä näkökulmaa kaipaisin lisää ihan yhteiskunnalliseenkin keskusteluun.

Roosa
 

Moona-blogin syyskausi starttaa nyt! Heti syksyn alkuun toivotamme tervetulleiksi neljä uutta bloggaajaa, joista ensimmäisenä esittäytyy Roosa.

Moikka kanssakipuilijat!

Minulla on yksi vahva muisto, joka hiipii mieleeni, kun mietin sanaa vulvodynia.

Olin silloin ehkä juuri teinivuosista päässyt. Muistossani makaan risteilylaivalla jonkun suhteellisen tuntemattoman miehen alla ja odotan, kun hän penetroi minua – juuri sillä taidokkuudella, mitä kello kolmelta yöllä bileristeilyllä nyt voi odottaa. Tuijotan laivan valkoisenharmaata kattoa ja odotan. Sattuu, mutta en sano mitään. Muutama nykäisy, ja eiköhän se ole taputeltu. Tilanne on ohi nopeammin ja vähemmän häpeällisemmin, jos vain annan sen päästä loppuun. En halua tehdä tästä nyt mitään asiaa, ajattelin.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että olin silloin omaksunut vahvasti yhteiskunnassamme vallitsevan ajatuksen: kipu on normaalia. Ja erityisesti, naisen kipu on normaalia.

Mutta taisin minä jotain sinä iltana tajuta, sillä siihen risteilyyn loppuivat yhdenillanjuttuni. Olin harrastanut niitä paljon silloin, koska ystäväni Google oli kertonut, että yhdyntäkivut kuuluvat ”ekoihin kertoihin”, ja että jossain vaiheessa ne loppuisivat. Harjoituksen puutetta siis vain! Tämä pettämätön logiikka tuli lopulta tiensä päähän, ja minun oli myönnettävä, että en pysty harrastamaan kivutonta yhdyntää.

Olen nyt 29-vuotias, ja vulvodyniasta on tullut osa elämääni. Matkan varrelle on mahtunut taistelua terveydenhuollossa, kivun vähättelyä, diagnoosin viivästymistä ja monimutkaisia hoitopolkuja. Onneksi nykyään olen Korennon toiminnassa mukana, en enää siinä pimennossa, jossa olin nuorempana. Ympärillä on yhteisö, joka ymmärtää ja auttaa.

Vulvodynia on lopulta aika intiimi ja yksityinen asia minulle, mutta kun asiaa katselee vähän kauempaa, voi huomata, että se vaikuttaa elämääni isosti – parisuhteisiin, seksuaalisuuteen, identiteettiin, tulevaisuudenhaaveisiin, siihen, miten koen itseni naisena.

Kipu kokonaisuutena vaikuttaa kuitenkin kaikkeen elämässäni, sillä vulvodynian lisäksi minulta löytyy monia muitakin kiputiloja, kuten krooninen migreeni ja alaselkäkipu. Monien näiden kipuoireiden taustalla on itse asiassa sama mekanismi, joten ei ihme, että ne tuppaavat kerääntyä samoille ihmisille. Tästä kenties lisää myöhemmissä blogiteksteissäni.

Tulen täällä Moona-blogissa kirjoittelemaan kokemuksistani vulvodynian kanssa, mutta myös yleisemmin siitä, millaista on olla tyyppi, joka vastaa helpommin kysymykseen ”mihin ei satu” kuin toisinpäin. Miten luovia terveydenhuollossa monioireisena ihmisenä, kun järjestelmä on suunniteltu yhden tarkkarajaisen ongelman hoitamiseen? Entä miten ei-yhdyntää harrastavana cis-heteronaisena pärjää deittimaailmassa ja parisuhteissa, kun yhdyntäkeskeisyys on historiallinen fakta?

Bloggaajana haluaisin puhua nuoremmalle itselleni, joka oli niin ahkera kokeilemaan kaikkia mahdollisia hoitoja, teki kaiken oikein – venytykset, rasvat, puudutukset, lääkkeet, hengitysharjoitukset, fyssarikäynnit – ja ajatteli, että yhdyntään on pakko pystyä, tai muuten elää koko elämänsä yksin, epäonnistuneena häpeäpaakkuna.

Haluaisin kertoa sille nuorelle, että kenenkään ei tarvitse alistua kivulle saadakseen rakkautta toiselta. Toivoa en ole menettänyt yhdynnästä enkä varmaan koskaan menetä, mutta se ei ole ainut tie onneen ja hyvään seksielämään.

Täällä siis nähdään! Ihanaa kun olet löytänyt blogiin.

Roosa