Entä jos minusta ei koskaan tule oireetonta? Mitä tarkoittaa suru omasta kivusta? Miten keksiä muita tapoja harrastaa seksiä kuinyhdyntä - ja miten uskaltaa kertoa omista toiveistaan kumppanille? Entä miten transsukupuolisuuteni vaikuttaa vulvodyniaan?
Jos jokin näistä kysymyksistä kiinnosti niin tervetuloa seuraamaan mun vulvodyniamatkaa! Olen Kolibri, yksi Moona-blogin uusista kirjoittajista. Olen vajaa kolmekymppinen transmies, eli minut on syntymässä määritelty tytöksi mutta olen käynyt läpi sukupuolenkorjausprosessin. Asun mieheni kanssa kahdestaan ja opiskelen sote-alaa. Vapaa-ajallani nautin kasarimusiikista, pitkistä teehetkistä ja videopeleistä.
Ja ai niin, sairastan kosketuksesta provosoituvaa vulvodyniaa.
Matkani vulvodynian kanssa on alkanut jo teini-iässä, mutta virallisen diagnoosin sain vuonna 2021. Siitä asti olen käynyt läpi lukemattomia eri hoitomuotoja, niin lantionpohjan fysioterapiaa, paineluhoitoa, erilaisia hermokipulääkkeitä, tens-laitetta… Olen ollut hoidettavana niin yksityisellä kuin julkisellakin, viimeksi kivun hoitoon erikoistuneella kipupoliklinikalla. Kun tänä keväänä halusin tulla mukaan Moona-bloggaajaksi, tuntui jo vähän siltä, että oireet olisivat helpottamassa. Aluksi tuntuikin vähän tyhmältä tulla mukaan, sillä mitäpä kirjoitettavaa oireettomana minulla olisi? (No, olisi tietysti ollut paljonkin.)
Loppukeväällä ja kesällä oireet palasivat lähes yhtä rajuina kuin aiemminkin. Hermokipulääkkeiden vaste alkoi vähetä, kunnes loppui kokonaan, ja lopulta lopetin ne turhina.
Tässäpä siis taas ollaan. Kirjoittamassa kivusta, kirvelystä, puukosta, joka tuntuu kuin jokin viiltäisi minut auki alhaalta ylöspäin. Vituttaa, ahdistaa, surettaa. Jokin on kuitenkin muuttunut, onneksi. Olen tullut vuosien saatossa armollisemmaksi itselleni. En enää rankaise itseäni siitä, että kivut palaavat, enkä halua ajatella, että kehoni rankaisisi minua kipujen kautta. Tai no, kyllä minä usein sanon, että kehoni on kääntynyt minua vastaan, ja usein myös tuntuu siltä. Mutta ei kehoni oikeasti tee niin. Ei se kykene ajattelemaan minusta itsenäisesti. Hermostoni on vain määrittynyt ja kehittynyt väärin, vähän kieroon, vähän liian herkäksi. Ei se ole kehoni tai minun vika.
Erityisen haavoittuva olen, kun puhutaan seksistä. Kaikki seksiin liittyvä tuntuu ahdistavalta. Elokuvat, joissa harrastetaan yhdyntää, kuristavat kurkkua ja saavat sykkeeni hakkaamaan. Miksi minä en pysty siihen samaan? Miksi?
Tämä on se teema, jota varten päätin kirjoittaa tänne blogiin anonyymisti. Olisin voinut kirjoittaa itsestäni ja omasta seksuaalisuudestani omilla kasvoillan. Mutta koska tämä teema koskettaa myös puolisoani ja avioliittoamme, ja vieläpä sen kaikkein haavoittuvinta osaa, oli pakko vetää tiukempaa rajaa yksityisyyden suhteen.
On paljon teemoja, joihin haluan paneutua blogipostauksissani. Tekstin alussa heitin ilmaan monia sellaisia kysymyksiä, joita pohdin viikottain, jopa päivittäin. Välillä matka vulvodynian kanssa tuntuukin jumalattoman raskaalta, mutta ainakaan nyt minun ei tarvitse käydä sitä matkaa yksin. Kiitos teille lukijat, ja tavataan taas pian!
Kommentit