Minua pelottaa: mitä jos en koskaan valmistukaan, edes kandiksi? Ylimääräiset opintotuet on jo haettu masennuksen aikana. Nyt ei enää lisää tipu, ja hädin tuskin pysyn edes puolikkaassa opiskelutahdissa yleisesti tavoitellusta. Joulukuussa tilille rapsahtaa viimeinen opintotukikuukausi, ja sen jälkeen olen toimeentulotuen varassa – ja silloinkin on vielä melkein kokonaisen vuoden opinnot jäljellä ennen kandidaatin tutkinnon saamista. Yritän ulospäin näyttää pärjäävältä ja hoen kaikille ja kaikkialla, että jokainen opiskelee omaan tahtiin eikä mitään oikeaa aikataulua ole. Samalla olen kuitenkin uskomattoman epävarma ja pienienkin sanojen kolhima. Ja sitä paitsi, miten voin itsekään uskoa siihen, ettei aikataulua ole, kun sellainen ihan selvästi on yhteiskunnan taholta luotu? Jos ei ajallaan valmistu, voikin itse rahoittaa opiskelunsa. Eikä ketään byrokratian koukeroissa tunnu siinä kohtaa enää kiinnostavan syyt opiskelun hitauteen.
Kandiseminaarissa aikoinaan kurssikaverini kritisoivat, miksi osa saa tulla seminaariin tyhjin käsin, kun he itse kuitenkin tekevät aina vaaditut työt ajoissa. Istuin tuolloin takarivissä ja nieleskelin itkua: silloin olin juuri lipsumassa pitkälle sairaslomalle – olin käytännössä aloittanutkin sen jo, en vain virallisesti koska lääkäri ei ollut suostunut kirjoittamaan sairaslomaa (jep, tiedän, that’s a whole another story). Kyseisestä sairaslomasta tulikin ajan myötä reilusti yli puoli vuotta pitkä, eikä sillä kertaa edes endometrioosin takia: kaiken kaikkiaan opintojani ovat hidastaneet kolme eri terveydellistä syytä tai sairautta, nyt viimeisimpänä endometrioosi, joka hyvin uhkaavasti heiluttelee laparoskopian kirvestä pääni yllä kuin odottaen, mikä olisi minulle kaikkein epäsopivin hetki iskeä. Tunnen, miten haave kokonaisen opettajatutkinnon suorittamisesta valuu sormieni välistä kuin hienojakoinen hiekka rannalla, valuu muun hiekan sekaan kuin näkymättömiin.
Haasteissani ei ole kyse vain sairauksieni runtelemasta opiskelutahdista: myös yliopiston uudistukset ja tutkintorakenteisiin tehdyt valtavat remontit luovat valmistumiselleni aikaikkunan raamit, puhumattakaan niistä koulutuspolitiikan porkkanoista ja kepeistä, joista koko opintotukijärjestelmä tuntuu nykyään olevan rakennettu. (Esimerkiksi lainasta saa suuren osan takaisin, jos valmistuu tavoiteajassa. Kello tikittää joka kerta, kun olen läsnäoleva opiskelija yliopistolla, eli ilmoittautunut opiskelemaan. Jos siis kirjaan itseni läsnäolevaksi syksyllä koko vuodeksi ja joudun pitkälle sairaslomalle marraskuussa, menetän opintojen suhteen ison siivun aikaa tyhjyyteen, vaikka sairaslomalla saakin opiskella 40%:sti. Hyvästi siis valtion maksama osuus lainastani ja tervemenoa työelämään yli 20 tuhannen euron lainan kanssa. Epäreilua ja syrjivää, jos minulta kysytään.)
Tiedostan kipeästi, miten suuressa vaarassa olen tippua pois järjestelmästä ja yhteiskunnan uraputkesta, kouluttamattomaksi ja työttömäksi. Työkyvyttömäksikin ehkä. Toki mitä sitten tehdä tutkinnolla, jos ei ole työkykyäkään? Haluaisin kuitenkin uskoa, että vielä joskus minäkin voin ja teen, vaikka nyt kivut ovat runnelleetkin.
Toisaalta, toisinaan on valoakin näkyvissä: kävin alkusyksystä pitkän kysymyslistan kanssa opintoneuvonnassa. Sain heti alkuun jo kuulla, että tiedekuntani johtaja, dekaani, on tekemässä päätöksen, jotta moni opiskelija - mukaan laskettuna minä - saa lisäaikaa yliopiston puolelta, peräti kolme vuotta. Yksi paine siis pieneni huomattavasti, miltei hävisi kokonaan. Sen lisäksi tapasin erään toisen opettajalinjan opiskelijan ja sain häneltä vinkkejä kanditutkielmani kirjoittamiseen – siinä kun on nykyään malli, jota kukaan henkilökunnasta ei osaa meidän linjoilla ohjata. Tiedän, että kanditutkielmani on ehkä se isoin tunnemörkö: se kummittelee kandiseminaarin kurssikavereiden takaraivoon palaneissa kommenteissa ja nostaa esiin muistoja ajalta, jolloin koko elämä ja terveyteni sen mukana alkoi kaatua.
Tiedän myös, että minulla on kaikki tarvittavat kyvyt, tiedot ja taidot tehdä kandidaatin tutkielmani. Ja sitä myötä myös kanditutkintoni. Sen jälkeen tulee vielä maisterivaiheen opinnot, mutta niitä en uskalla vielä ajatella, ettei ahdistus vie minua mennessään. Jos nyt ensin tämä kanditutkinto.