En halua vauvaa, on ensimmäinen möläytykseni, kun kuulen vihjailua spermapankista vauvojen tekoon. Jos siis käy niin, etten löydä enää puolisoa vierelleni.
Palatakseni ajassa hieman taaksepäin, pitkä parisuhteeni päättyi edeltävänä syksynä, jonka mukana väistämättä mureni suuria haaveita tulevaisuudesta. Suuria haaveita perheen perustamisesta ja siitä, että joskus olisin äiti. Mikäli ette vielä huomaa tätä epäkohtaa tässä, voin muistuttaa teitä sen verran, etten koskaan 22 ikävuoteni aikana ole muuta toivonutkaan niin paljon, kuin omaa lasta.
Yleistähän on, että erotessa oma ajatusmaailma sekä tunteet menevät semmoiseen 1000 litraa puolessa minuutissa vettä pyörittävään myllyyn. Se on täysin ok, ehkä jopa väistämätöntä. Kävin tämän läpi myös, mutta kuukausien kuluessa huomasin itsekin sen mitä ystäväni olivat ympärillä sanoneet: tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Joskus ainoa oikea ratkaisu on se, ettei enää laitakaan muita itsensä edelle. Tämän jälkeen olen siis kasaillut elämääni uuteen muotoon ja koittanut ennen kaikkea kasata itseäni. Yksi isoimmista asioista mitä on tapahtunut, on varmasti oman ajatusmaailmani muuttuminen.
Pari kuukautta erosta huomasin suuria muutoksia omassa ajatusmaailmassani. Semmoisia, joita aluksi säikähdin ja pelkäsin. Itkin tuhottoman monta kertaa, sillä aluksi syyllistin itseäni ajatuksistani sekä siitä, että jotenkin pettäisin itseni ja samalla kaikki muut. Mitä siis tapahtuu, kun ehdottomasta lapsihaaveesta tuleekin suurin pelko?
Minusta tuntui, että kuolen. Pelkäsin oikeasti kuolevani siihen kipuun ja tuskaan, kun aloin sisäistää ajatuksiani. En haluakaan lapsia enää. Ensimmäisen kerran kun kerroin sen ystävilleni ääneen, sain kahta erilaista vastausta. ”Kyllä se siitä, olet vielä nuori ja ajatuksesi kerkeää muuttua.” ”Tuo on täysin ok, eikä sinun tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä.” Vaikka tiedän ystävieni sanoneen juuri ne sanat, jotka ovat heidän mielestään tilanteeseen parhaat, se tyhjyyden tunne, pelko tai tuska ei kuitenkaan helpottanut. Myöhemmin kuulin vielä sanottavan: ”Älä viitsi höpöttää, onhan sulla aikaa vielä.” Niinpä, kunpa vain tietäisin kuinka kauan.
Itkin viikkoja, kunnes keskustelin asiasta äitini kanssa. Heitin kesken rennon keskustelun, että: ”Äiti, entä jos en haluakaan enää itse lapsia vaan oisin kaikille se superhauska täti.” Eikä äitini olisi voinut reagoida siihen paremmin, kuin halaamalla ja sanomalla sen olevan aivan ok, kunhan minulla on itseni kanssa hyvä olla.
Nämä keskustelut, sanat, lauseet ja tilanteet saivat minut tarkastelemaan lapsettomuutta uudesta näkökulmasta. Nämä sanat aiheuttivat minulle myös sen, että reagoin nykyään entistä vahvemmin tilanteisiin, joissa joltakin udellaan raskaudesta eikä se ole todellakaan sopivaa. Tai tilanteet, jossa udellaan mahdollisesta perheenlisäyksestä vihjeellä: ”Eikö teidänkin olisi jo aika tehdä lapsia?” Ei, ei välttämättä ole.
Olen työstänyt tätä tekstiä monta kuukautta enkä edelleenkään saa kirjoitettua ajatuksiani niin selviksi kuin ne päässäni tuntuvat. Joinain hetkinä kaipaan sitä vauvakuumetta ja joinain hetkinä edelleen lapsen saaminen tuntuu suurimmalta pelolta. Tiedostan täysin, etteivät nämä ajatukset välttämättä ole muuttumattomia. Tiedostan myös sen, ettei se lapsikaipuu tule välttämättä koskaan takaisin. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin hyvä olla itseni kanssa, enimmäkseen hyvä olla sen ajatuksen kanssa etten halua lapsia ja ennen kaikkea hyvä olla sen kanssa, että kaikki tulee varmasti järjestymään ajallaan. Tällä hetkellä kaikki on hyvin.