Sisältövaroitus: tekstissä käsitellään seksuaaliväkivaltaa.
Eräs lääkäri kysyi minulta hiljattain: ”Onko sinut siis raiskattu vai oletko vain harrastanut kivuliasta yhdyntää?” (on aina mukavaa kun tällaisia kysymyksiä heitellään kasuaalisti terveydenhuollossa). Taisin vastata mumisten jotain että jälkimmäinen, mutta kysymys jäi mieleeni kummittelemaan.
Lääkärin möläytys liittyy aiheeseen, jota olen viime aikoina pohtinut paljon. Miksi vulvodynian hoidossa ei puhuta enemmän suostumuksesta?
Kyseessä on kipusairaus, joka tekee yhdynnästä kivuliasta. Eikö tällaisen kiputilan hoidossa ole aika keskeinen kysymys, missä määrin ihminen haluaa harrastaa yhdyntäseksiä, jos se kaikkien hoitojen ja apukeinojenkin jälkeenkin aiheuttaa kovaa kipua?
Tässä vaiheessa suosittelen lukemaan Korennon nuorisotiimin Annan loistavan tekstin Suostumus ennen puudutegeeliä. Siinä hän haastattelee seksologi Tiina Vilposta suostumukseen ja vulvodyniaan liittyvistä teemoista.
Itse ymmärrän suostumuksen niinä rajoina, joita ihminen asettaa seksuaaliselle kanssakäymiselle: missä raameissa haluan tehdä seksuaalisia asioita. Jokaisella on seksuaalinen itsemääräämisoikeus, eli kaikesta on oikeus kieltäytyä, eikä ihmisen tarvitse esittää mitään syytä kieltäytymiselle.
Kipupotilaan kohdalla kysymys suostumuksesta on hyvin monimutkainen, ja sen pohtiminen voi olla myös raskasta.
Erityisesti nuorempana kohtasin paljon sellaisia tilanteita, joissa päädyin (tiedostamattani) ylittämään rajojani. Saatoin esimerkiksi jatkaa yhdyntätilannetta, vaikka minuun sattui, koska en halunnut pahoittaa toisen mieltä. 20-vuotias minä ei ymmärtänyt, että suostumuksen voi peruuttaa milloin tahansa. Ajattelin, että jos yhdyntä aloitetaan, se pitää suorittaa loppuun. Tämä ei tietenkään ole totta, vaan mieltään voi muuttaa milloin vain.
On myös ihan ok, että joskus on päätynyt ylittämään rajansa – me kaikki vulvodyniaa sairastavat olemme joskus punninneet, missä vaiheessa kipu on ”oikeasti päällä”. Tärkeää on päästä keskustelemaan kokemuksista myöhemmin vaikka vertaisen tai terapeutin kanssa.
Nyt, lähes kolmikymppisenä, opettelen edelleen arvioimaan omia rajojani, mutta olen paljon tietoisempi siitä, mitä keholliseen itsemääräämisoikeuteen kuuluu.
Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että myös terveydenhuolto ruokki miellyttämishaluani seksiin liittyen.
Kun kerroin minua hoitaville henkilöille, että yhdyntöjä on ollut, mutta ne ovat olleet kivuliaita, Omakantaan tuli riemukas ilmoitus: potilaan tilanne on helpottanut! Vulvodynian hoidon mittari oli siis yhdyntöjen onnistuminen.
Tällä on ollut kauaskantoisia vaikutuksia elämääni. Jossain vaiheessa omaksuin ajatuksen, että yhdyntää on pakko olla, jos haluaa olla heterosuhteessa. Aloin tavallaan suorittaa hoitoa, jotta pääsisin tavoitteisiin. Voiteita, lääkityksiä, venytysharjoituksia, fysioterapiaa, yhdyntäkokeiluja, enemmän tai vähemmän kivuliaita.
Vertailun vuoksi: kun olen mennyt selkäkipujen kanssa lääkäriin, minua on ensimmäiseksi kehotettu lopettamaan sellainen urheilu, joka pahentaa kipuja. Tietenkään tämä ei ole aina hyvä neuvo, mutta se herättää pohtimaan, miten erilaisia kipuja hoidetaan. Terveydenhuoltojärjestelmämme ei toimi tyhjiössä, vaan monien käytäntöjen taustalla on yhteiskunnallinen näkökulma. Se, pystynkö kyykkäilemään salilla ei ole väestörakenteen kannalta merkittävää, mutta se pystynkö harrastamaan yhdyntää, on. Mediassa esiintyy tasaisin väliajoin huolestuneita juttuja siitä, miten nuorten aikuisten seksi-into on vähentynyt, ja vauvoja ei näy. (Tutkimuksissa seksillä tarkoitetaan edelleen yhdyntää.)
Mitä sitten olisin kaivannut enemmän vulvodynia hoitoon? Sen sijaan että keskityimme niin paljon siihen, mitä en pysty tekemään, olisin kaivannut aitoa keskustelua seksuaalisuudesta, nautinnosta ja rajoista. Minkälaista seksiä voisin harrastaa, että minäkin saisin joskus nauttia? Ja muistutuksen suostumuksesta: yhdyntä ei ole ainoa tie onneen.
(Voisimmeko myös joukkovoimalla muuttaa vulvodynian diagnoosikoodin? ”Kivulias sukupuoliyhdyntä naisella” on aika kulahtanut tapa kuvata kipuoiretta, joka vaikuttaa paljon muuhunkin kuin yhdyntään.)
Viimeisen parin vuoden aikana olen ollut ensimmäistä kertaa pidempään ”yhdynnättömänä”. Toisin kuin tästä saattaisi moni päätellä, en ole lakannut harrastamasta seksiä enkä tapailemasta miehiä. Olen vain todennut, että kipuni ovat niin kovia, ettei yhdyntä onnistu, ja vuosien hoitojenkin jälkeen tilanne on pysynyt samana.
Sen sijaan minulla on loputtomasti erilaisia asioita, mistä voin saada nautintoa, ja jotka ovat myös yhtä lailla seksiä, vaikka yhdyntäkeskeisyyden takia seksi ymmärretään synonyymiksi yhdynnälle. Tätä näkökulmaa kaipaisin lisää ihan yhteiskunnalliseenkin keskusteluun.
