Uusi vuosi, vanhat pohdinnat. Olen jo jonkin aikaa pohtinut vanhemmuutta endometrioosia sairastavana. Kysymys siitä, haluanko omia lapsia, ei ole aivan yksinkertainen. Ympärilläni lähes joka toisella tuntuu olevan jo jälkikasvua. Maailma tuntuu olevan luotu lapsiperheille ja näiden tarpeille. Itsekin aina ajattelin tulevani äidiksi. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.
Olen aina ajatellut, että haluaisin lapsia oikeanlaisessa parisuhteessa, jossa lapsella olisi kaksi aktiivista, mukana olevaa vanhempaa. En ole suunnitellut hankkivani lapsia yksin. Lisäksi minun on otettava suunnittelussa huomioon oma terveystilanteeni. Tuntuu, että olen jäänyt kaveripiirissäni lapsi-keskustelujen ulkopuolelle. “Ansku ei suunnittele lapsen saamista, kun sillä on se sairaus ja lääkitys.” Ei se ihan niinkään ole. Gynekologini on myös sanonut, että iän puolesta aikaa lapsen hankkimiseen ei ole paljon jäljellä. Lisäksi olen huomannut, että perheelliset usein viettävät aikaa keskenään ja lapsettomat jäävät sen ulkopuolelle.
Endometrioosi-potilaana joudun myös pohtimaan omaa terveystilannettani ja jaksamistani. Kroonistuneita kipujani ei ole saatu kuriin, joten joudun syömään säännöllisesti vahvoja lääkkeitä. Jos haluaisinkin raskautua, joutuisin lopettamaan hormoni- ja kipulääkitykseni, odottamaan kuukautisteni palaamista ja tämä altistaisi minut myös endometrioosi-tilanteeni pahenemiselle ja uudelleen leviämiselle. Jatkuva kipuilu myös väsyttää niin henkisesti kuin fyysisestikin ja pohdin, miten jaksaisin toimia äitinä toiselle, jos itsellä olisi paha kiputilanne päällä ja voimat poissa.
Työskentelin 10 vuotta varhaiskasvatuksen opettajana, koen, että tavallaan olen jo kasvattanut osaltani pieniä lapsia 10 vuotta, vaikkeivat ne omiani olleetkaan. Olen siis tavallaan jo kantanut korteni kekoon yhteiskunnassa jo siltä osin. Välillä lapsi-aihe aiheuttaa kuitenkin suurta kipuilua. Varsinkin juhlapyhiä olisi ihanaa viettää oman lapsen kanssa. Uskon, että se toisi uutta merkitystä elämään. Muutenkin tuntuu, että elämässä tulee kierrettyä samaa kehää: töitä, harrastuksia, samoja lomakohteita... Välillä elämä tuntuu tyhjältä ja yksinäiseltä. Ikään kuin kaipaan vielä jotain merkitystä elämälle. Vaikka nautin ystävien lasten tapaamisesta, välillä lasten näkeminen aiheuttaa myös surua. Tuntuu kuin itseltä puuttuisi jokin pala.
Tiedostan, että raskaaksi tuleminen on myös haastavampaa endometrioosia sairastavilla. Välillä se ei onnistu. Enkä ole varma, haluanko lähteä siihen rumbaan ja mahdollisiin hedelmöityshoitoihin. Olen myös nähnyt päiväkotiurallani, mitä kaikkea pienten lasten kasvatus vaatii sairastelukierteistä kurakelin ulkoiluihin ja jatkuvaan valppaana ja saatavilla olemiseen. Olenko valmis siihen oman lapsen kohdalla? En tiedä, mutta aihe tuntuu todella kaihertavan minua. Kadunko myöhemmin, jos päätän olla lähtemättä nyt edes yrittämään tuota rumbaa? Ja haluanko säilyttää jatkuvan vapauden, huolettomuuden elämässä tehdä asioita silloin, kun itse haluan, vai luopua tuosta vapaudesta löytääkseni elämään lisää merkityksellisyyttä? Asia ei ole aivan helppo eikä yksinkertainen, joten jatkan pohdintaani. Reipasta uuden vuoden starttia!
Kommentit