Moona-blogi

“Kannan menetyksen surua samalla rakkaudella kuin sinä kannoit meistä kaikista huolta. Sellainen taakka surua voisi kaataa ihmisen, mutta sinun ansiosta minä en kaadu. Eikä meistä kukaan muukaan, koska sinä olet tehnyt meille mahdolliseksi sen, että me pärjäämme mistä tahansa vastoinkäymisestä huolimatta. Olet tehnyt meistä yhtä horjumattomia kuin sinä olit.”

Pohjaton suru on varjostanut kesääni. Jouduin laskemaan rakkaan läheiseni haudan lepoon. Minulle tämä on ensimmäinen menetys lähiperheestä. Käsittelen yhä koko tapahtumaa. Olen laiminlyönyt omaa terveyttäni, koska tuntuu että juuri minun täytyy kantaa perhettämme. Tiedän, että se on naurettava ajatus, mutta olen tässä asiassa yhtä uppiniskainen kuin muutkin perheessämme.

Samaan aikaan tämän kaiken surun keskellä elän elämäni tasapainoisinta aikaa. Endometrioosin uusiutuneet oireet leikkauksen jälkeen ovat osittain hellittäneet pistoshoidolla, jolla minulle luotiin keinotekoiset vaihdevuodet. Suolikivut ovat kuitenkin lähes päivittäisiä, mutta kokonaiset kipupäivät ovat vähentyneet muutamiin päiviin kuukaudessa. Surun aiheuttama kuormitus ja stressi varmasti myös osakseen lisäävät kipuja.

Kun selvisin pahimmasta järkytyksestä läheiseni menettämisessä, olen päässyt tilanteeseen missä en koe päivittäistä uupumusta (mitä koin ennen päivittäin endometrioosin oireiden ollessa pahimpia). Olen suurimman osan viikosta energinen, enkä tarvitse joka päiväisiä päiväunia. Olen myös löytänyt työstäni voimavaran tämän kaiken keskellä. Tunnen työssä arvostusta ja olen päässyt ottamaan enemmän vastuuta. Ennen endometrioosista johtuvat toistuvat sairauspoissaolot hidastivat työssä etenemistä.

Luottamus kehooni on palannut ja tunnen kuinka paljon vahvempi fyysisesti olen. Olen viettänyt kesällä paljon aikaa perheeni kanssa ja testannut omia rajojani kivun suhteen. Olen lenkkeillyt metsän keskellä auringon paisteessa kuin vesisateessa. Käynyt festareilla. Pyöräillyt onnistuneesti ilman kipuja kymmeniä kilometrejä. Nähnyt ystäviä ja valvonut kesäöitä heidän kanssaan. Venytellyt ja jumpannut lähes päivittäin. 

Minulla on ollut ihana, mutta raskain kesä koskaan. 

Ja nyt syksyllä… Teen töitä innolla. Odotan ensilunta ja pakkasia, että pääsisin luistelemaan. Ja odotan ihania pimeitä lumen valaisimia öitä ja iltakävelyitä.

En tiedä missä olisin nyt, jos kiputilanteeni ei olisi helpompi enkä saisi ajatuksia kaiken tekemisen avulla pois surusta. Välillä olen ollut mieleltäni täysin turta, mutta silti löytänyt yhä uudelleen innostuksen ja toivon itsestäni. Saatan spontaanisti alkaa itkemään ikävääni, mutta silti nauraa hetken päästä. Annan kaikkien tunteiden näkyä, sillä sitä minä olen nyt. Olen tunteiden sekasoppa.

Eikä suru ja ikävä koskaan lopu. Ne kuuluvat elämään. 

Lepää rauhassa siellä missä oletkin. 

Hiisku

Heippa rakas lukija, toivottavasti kesäsi sujui hyvin. Itselleni kesä on ollut taas lempeämpää aikaa niin keholle kuin mielellekin. Olen saanut rauhassa palautua kevään kuormituksesta. Paras uutinen koitti hetki sitten: sain ajan kipupolille! Johan tässä 10 kk kertyikin jonotusaikaa.

Kesällä lepäilin, uin, matkustelin, nautin auringosta ja pyrin vain palautumaan. On jännä, miten kesä saa murheet unohtumaan ja itsensä saa tuntemaan virkeämmäksi. Tuli jopa käveltyä pidempiä matkoja kivuttomasti.

Loman jälkeen palailin töihin, keväällä tekemäni 60 % työajan sijaan 100 % työaikaa tekemään. Myös säryt tuntuivat palailevan hiljalleen, vaikka vielä vaimeampina. Alkuvuodesta saakka jatkuneet nilkka- ja rannesäryt eivät ole kadonneet. Uiminen vedessä ja zumbassa kova askellus edelleen pahentavat kipuja.

Jouduin myös menemään terveyskeskukseen lääkärin vastaanotolle, kun työterveydessä ei tehty enää mitään. ”Ei kuulu työterveyssopimuksen piiriin. ” No sepä ei paljon sairastavaa lohduta. Omalla terveysasemallani oli kuitenkin ihana lääkäri, joka määräsi minulle vielä kattavammat laboratoriotutkimukset. Edelleen kihtiarvo elimistössäni on hurjasti koholla (aiemmin epäiltiin kihtiä, mutta luovuttiin siitä diagnoosista) ja nyt myös tulehdusarvo oli jonkin verran koholla. Terveyskeskuslääkäri teki minulle uuden lähetteen reumatologille. Huoh. Siellä voidaan mahdollisesti kuvantaa minua tarkemmin tai tehdä magneettitutkimuksia. Tästä meinasi päästä ahdistunut itkun purskahdus. Sain tiedon kuitenkin työpaikallani, joten hiippailin vain omilleni ja koitin koota itseäni. Mieleni ei tuntunut työkykyiseltä tämän jälkeen.

Mieleni on ollut kuormittunut. Pitkä odotus kipupolille on ollut raskasta ja myös muut ajatukset siitä, löytyykö kipuihini selitystä ja helpotusta. Lähete reumasairauksien vastaanotolle aiheutti ahdistusta; mitähän sielläkin taas tapahtuu? Joinain päivinä kaikki on ihan ok hyvin ja tunnen itseni toimintakykyiseksi, toisina taas kipu tuntuu jylläävän päälle syyttä. Sain lähetteen uuteen lyhytterapiaan työpaikkani kautta ja olenkin sitä starttaillut. Tämä on toinen lyhytterapiajaksoni. Myös pidempiaikaista psykoterapiaa on väläytelty, mutten ole ollut vielä valmis sitoutumaan siihen.

Lyhytterapia kestää 10 kertaa ja saan onneksi käydä siellä työajalla, työnantajan piikkiin. Vaikka terapeutti on ihana ja lämmin ihminen, huomaan itsessäni jännittyneisyyttä. On stressaavaa mennä jälleen uudelle, vieraalle terveyshuollon ammattilaiselle kertomaan tilanteestani. ”Tähän hetkeen” päästäkseen on ensin kahlattava laaja historiani, jotta voimme pohtia jatkoa. Huomaan myös tulleeni koko ajan varautuneemmaksi uusia ammattilaisia kohdatessani. Mitä jos minua ei ymmärretäkään? Mitä jos tilannettani ei oteta todesta?

Näiden lisäksi olen myös ollut psykofyysisessä fysioterapiassa. Siinä olemme harjoitelleet kehon palautumista mm. hengitysharjoituksin sekä jännitys-rentoutus harjoitteilla. Tavoitteena olisi saada rentoutta jännittyneeseen kehooni päivän aikana ja tukea palautumistani. Kiihtyminen ja kehon jännittyneisyys osaltaan pahentavat kipuja, joten niistä olisi päästävä eroon. Hetkeen pysähtymisessä on ollut opeteltavaa.

Näitä mietteitä kirjoiteltuani kiputilanne on taas pahentunut ja jäin uudestaan sairauslomalle. Ainakin kuvio on jo tuttu ja tiedän miten toimia. Varmaankin palailen taas osa-aikaiseen työntekoon, kun olo helpottaa. Näillä mennään. Lempeyttä itseä kohtaan, sitä minäkin aion harjoittaa. Voimia syksyyn!

Ansku

Sain syksyllä pitkään toivomani perheenlisäyksen rescuekoiran muodossa. Hän on ensimmäinen oma lemmikkini ja nykyisin esittelen hänet jo omana lapsenani. Koira on rikastuttanut elämääni lukuisilla tavoilla, mutta myös avannut silmiäni omille epävarmuuksilleni. Jo ennen kuin koira saapui taloon vieri pelko toisensa jälkeen mieleeni, suurimpana se, että pystynkö antamaan tarpeeksi hyvän elämän koiralle kun kivut vievät jaksamistani? Onnekseni voin nyt saman tien tähän vastata että kyllä, kyllä tosiaan pystyn! Hyvän yhteisen arjen etsiminen on toki vaatinut kikkailua ja kokeilua ja meille oikeiden ratkaisujen etsimistä. Kivut haastavat välillä mutta koirani haastaa myös kipujani; karvakaverin lämmin läsnäolo vieressä ja pehmoisen turkin silittely tuo lohtua, toivoa ja helpotusta.

Olen myös nyt koiran omistajana päässyt haastamaan itseäni mielen puolella ja tutkimaan omaa käyttäytymistäni ja toimintamallejani. Haluankin tässä seuraavaksi jakaa muutamia viisaita koiruuksia jotka ovat avartaneet omaa käsitystäni:

MUILLA ON AINA MIELIPIDE SINUN TOIMINNASTASI JA VALINNOISTASI, MUTTA SINUN OMASI ON SE TÄRKEIN!

Yksi yllättävimmistä asioista koiran omistajuudessa on ollut se, miten paljon muilla ihmisillä on sanottavaa miun toiminnasta ja koirasta. Erityisesti mieltäni vasta karvaan silittävät puoli tutut ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut eläimiä, ja jotka kokevat tarpeelliseksi "antaa" koirankoulutusneuvoja. Tällaisten ihmisten kanssa asioidessa oppii väkisinkin suodattamaan mitä kuulee ja luottamaan omiin tutkimuksiin. Ja mikä tärkeimpänä luottamaan omiin tuntemuksiin sekä itseeni ja omaan koiraan.

HERKKUJEN AVULLA PÄÄSEE PITKÄLLE  - Tai minkä tahansa pienenkin asian joka tuo sinulle hyvää oloa. 

Kun koirani pelkää jotain, heittelen hänelle herkkuja. Kun koirani tekee jotain uutta, palkitsen hänet herkuilla. Kun koirani onnistuu, saa hän herkkuja. Me ihmiset ansaitsemme yhtä hyvin nautiskella ruuasta ja itseään on todellakin oikeus pitää hyvänä ja hemmotella!

HARJOITUS TEKEE MESTARIN
- ja kaikkea ei tarvitse osata heti! 

Uusiin asioihin ryhtyessäni sorrun usein moittimaan itseäni jos en opi niitä heti. Pelokkaan koiran kanssa eläessään sitä iloitsee erityisesti sellaisista onnistumisista, joissa pitkään jännittänyt asia on muuttunutkin arkipäiväiseksi. Meillä se on esimerkiksi ollut ulko-ovesta sisään tulo: ensimmäisillä kerroilla yritimme aina vähintään puoli tuntia päästä sisään usean nakinkin kanssa, nyt homma hoituu nopsaan yhdellä herkulla joka kerta varmasti! Tämänkin onnistumisen takana on kuukausien harjoittelu monta kertaa päivässä ja lukuisat toistot. Missään vaiheessa en odottanut koiran onnistuvan täydellisesti heti ekoilla kerroilla, joten miksi vaatisin sitä itseltänikään! Kauhon tämä mielessä lisää armollisuutta elämääni.

LEPOA ON TÄRKEÄ PRIORISOIDA - niin kehollista kuin mielellistä. 

Minun koiralapseni alkaa väsyneenä itkeä inistä ja haukkua jokaiselle maailman liikkuvalle asialle. Itse olen samanlainen, väsyneenä itku on herkässä ja tulee äkkäiltyä turhankin matalalla kynnyksellä. Sosiaaliseen väsymiseeni olen saanut koirastani erityisesti apua, sillä hän tarvitsee useamman päivän palautuakseen ihmisten kanssa puuhailusta. Nyt hänen myötä olen tunnistanut ja myöntänyt itsessäni saman. Toisen tarpeiden kautta on jonkun takia helpompi myöntää itselleenkin lepoa. Työstänkin tätä piirrettä itsessäni, jotta saisin sisään rakennettua ajatuksen että olen hyvä ihminen vaikka välillä lepäänkin enkä ole jatkuvasti "hyödyllinen".

TÄSSÄ HETKESSÄ ON HYVÄ OLLA
- eikä ole kiire mihinkään! 

Lenkkeillessäni koiran kanssa olen törmännyt tähän ajatukseen useasti. Monesti en katso kelloa kertaakaan ulkona ollessa, mikä on minulle, vanhalle aikatauluhaukalle, suuri saavutus. Koiran kanssa ihmettelemme maailmaa yhdessä ja niihailemme sinne minne jalat (tai nenä) milloinkin vie. Kummallisen usein toki reittimme menevät linjassa jäniksen jälkien kanssa, mistä lie johtuu?

LEIPÄPUSSIA EI KANNATA JÄTTÄÄ AUKI PÖYDÄLLE - se voi tyhjentyä parempiin suihin salaman nopeasti

Näitä oivalluksia kirjoittaessani mietin, kumpihan meistä nyt oikeasti oli se rescue - minä vai koira. Kehitys kehittyy ja koira opettaa joka päivä minulle jotain. Enkä voisi olla tästä kiitollisempi! Yhdessä meillä on elämä aikaa pelätä traumojen vuoksi niin kovia ääniä, ohi ajavia rekkoja kuin kohti käveleviä tummapukuisia miesoletettuja. Mutta onneksi myös rohkaisemme toinen toistamme jatkaessamme matkaa.

Polkka

Terveiset täältä vauva-arjen pyörityksestä!

Niin se vain kesä mennä vilahti, melkolailla niin hurahtamalla kuin ennakkoon ajattelinkin vastasyntyneen kanssa käyvän. Päivät pyörii omaa rataansa kolmen tunnin sykleissä, yötä päivää ja viikonpäivästä riippumatta. Vauva ei ole ollut helpoimmasta päästä ja monenlaista haastetta on viime kuukausina ollut pienen kanssa, mikä on tietenkin tuonut osansa arjen kuormittavuuteen. Onneksi meillä kuitenkin nukutaan melko hyvin yöt. En nimittäin tiedä, minkälaisissa henkisissä kantimissa tässä muuten olisi, jos tämän kaiken lisäksi vielä yöt huudettaisiin ja valvottaisiin.

PCOS on itselläni ollut kaikista vähäoireisin juuri raskauden ja imetyksen aikana, joten sen suhteen ei mitään mullistavaa uutta kerrottavaa ole. Silti aiempia tekstejäni lukeneet varmasti arvaavat, että painon kanssa kipuiluhan se on kuitenkin ehtinyt nostaa päätään. Olin suunnitellut, että alan vaunulenkkeilemään heti kesän alussa, mutta kuinka ollakaan, niin vauva ei viihtynyt kesän aikana vaunuissa käytännössä ollenkaan! Eipä paljon tullut siis lenkillä laukattua.

Olen kuitenkin yrittänyt olla armollinen itselleni, koska varsinaisesti mihinkään ei ole kiire. Synnytyksestä palautuminen on ollut hidasta, sillä jo raskausaikana vaivanneet liitoskivut olivat hankalia synnytyksen jälkeen koko kesän, ja ajoittain vieläkin rasituksessa häpyliitoksen alue kipeytyy. Liitoskivut ovat lantionalueen ja häpyliitoksen eli symfyysin kipuja, jotka johtuvat lantiorenkaan löystymisestä raskausaikana. Tämä on kyllä yllättänyt, että kivut voivat jatkua näinkin kauan!

Imetyksen aikana ei voi juuri alkaa suuriin ruokavalioremontteihin, koska maito tarvitsee rakennusaineita ja lapsi ruokaa, joten syötävä on ja riittävästi. Paino putosi synnytyksen jälkeen reilusti, jonka jälkeen se jämähti. Tämänhän kävin tarkastamassa vähintään kerran viikossa puntarilla. Sitten aloin miettimään, että miksi. Miksi jatkuvasti ramppaan siinä puntarilla ahdistumassa ja toteamassa, että ennallaan on? Niinpä ensimmäistä kertaa päätin lopettaa sen kokonaan.

Seuraavaksi päätin lopettaa itseni potkimisen lenkille. Miksi minun pitää lähteä lenkille, vaikka en erityisemmin pidä siitä enkä ole koskaan saanut sitä rutiiniksi, vaikka olen varmasti kymmeniä kertoja sitä yrittänyt? Varmaankaan juuri siitä syystä se ei ole onnistunut. Olipa vapauttava ajatus sekin ymmärtää.

Yhtenä ongelmana vauvavuotena on ollut hankalat lihaskireydet. Siihen vaikuttavat takana oleva raskaus, vauvan kantaminen, imettäminen sekä vauvan vieressä nukkuminen, jolloin asentoa tulee vaihdettu yöllä ehkä kahdesti. Voin kertoa, että pelkästään tuon nukkumisen vuoksi ranka, niska ja lantion alue on kohtuullisen jumissa. Aamulla ei meinaa vessaan taipua, kun selkä ei anna yhtään armoa. Näitä, kun aikani tuskailin ja googlettelin sadatta kertaa asuinkuntani äitiysliikunta-mahdollisuuksia, niin löysin kuin löysinkin sopivia jumppia synnyttäneille! Sinnepä sitten pakkasin itseni ja vauvan, ja aloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan harrastamaan jotain liikuntaa muusta syystä kuin painonpudotusta tavoitellen. Jännästi muuten sinne jumppaan tulee lähdettyä, kun ei ole jo mielessään ruoskinut itselleen kauheita paineita asian suhteen...

Erityisen empaattinen kohtaaminen jäi mieleeni tuolta jumpasta. Toinen näistä äitiysliikuntaohjaajista kyseli taustojani liikunnan suhteen ja kerroin hänelle tilanteestani ja samalla ehkä havahduin siihen itsekin. Kerroin, että olen entinen kilpaurheilija, mutta olen viiden vuoden sisällä synnyttänyt kolme lasta: ensin kantanut niitä 9kk ja imettänyt heistä jokaista reilun vuoden (tai nykyistä vauvaa tietenkin vasta 5kk, mutta tavoite on vuoden taas imettää). Olen tällä hetkellä rapakunnossa ja painoa jäänyt raskauksista reilusti.

Hän totesi, että siinä tapauksessa toipumiseen ja palautumiseen täytyy antaa keholle aikaa ainakin se sama viisi vuotta. Kehoni on tehnyt uskomattomia asioita, ja hormonien palautuminen imetyksen loputtuakin vie vielä aikaa, joten ennen sitä ei kannata odottaa liikoja. Oli lohdullista kuulla se ulkopuolisen kertomana ja jäi jotenkin tosi lämpimänä ajatuksena mieleen.

Myöskään siis edellisten raskauksien osalta en ole teoriassakaan voinut ehtiä palautua ajallisesti niiden välissä, joten ehkä täytyy oikeasti lopettaa tästä itsensä soimaaminen.

Näissä tunnelmissa toivottelen kaikille mukavaa loppusyksyä!

Juliaana

Juoksen kohti kartanoa. Sen portaat ovat kosteat ja liukkaat, kun kiipeän äidin kanssa kuistille. Ilmahälytys on soinut vain joitakin minuutteja sitten ja tämä vanha kartano on tienoon lähin talo. Koputamme oveen, mutta kukaan ei avaa. Kierrän ikkunaan: sisällä on aavemaisen pimeää ja ehdimme pelätä, ettei kukaan ole kotona, kun ovi lopulta avautuu kuin itsestään. Astumme sisään hämärään kartanoon ja alamme selvittää sen salaisuuksia.

Ihan pienestä asti sadut ja tarinat on olleet mulle pakopaikka, mutta vasta yläkoulussa löysin harrastuksen, jossa oon oikeasti päässyt astumaan mukaan tarinoihin. Kyseessä on siis larppaus eli liveroolipelaaminen. Larppaus on monipuolinen harrastus, jossa yhdistyy improvisaatio, eläytyminen ja vuorovaikutus muiden pelaajien kanssa. Se on harrastus, jossa tarinan aloittavat pelinjohtajat, mutta tarinan kulku jää pelaajien päätettäväksi.

Kun aloitin larppaamisen 13-vuotiaana, en vielä tiennyt, miten tärkeä harrastuksesta minulle tulevaisuudessa tulisi. Endometrioosin ollessa vaikeimmillaan larppaaminen on ollut se kuuluisa henkireikä, jonka avulla on jaksanut omaa arkea. Varmasti jokainen, joka sairastaa kroonista kipusairautta, ymmärtää halun jättää oman arjen hetkeksi taakseen. On lohdullista saada pelin ajaksi unohtaa se, että elää kehossa, joka on joka päivä kipeä. Sen lisäksi tuntuu uskomattoman hyvältä tulla kohdatuksi muutenkin kuin sairauden kautta. Larpin ajan voi olla pystyvä, kykenevä, taitava ja voimakas, vaikka arjessa tuntisi olevansa lähinnä heikko ja väsynyt.

Larpatessa oon vuosien mittaan ollut mm. tutkimusmatkailija viktoriaanisessa englannissa, merirosvolaivan tähystäjä, lääkintäupseeri avaruusaluksella ja kesän keiju, joka ei halunnut mennä talviunille. Oon päässyt kokemaan palavia rakkaustarinoita, ratkaisemaan murhamysteeriä ja taistelemaan lohikäärmettä vastaan. Larppaaminen on eskapismia parhaimmillaan. Larpin keston ajaksi voi piilottaa oman itsensä ja sen hetkisen elämän huolet ja murheet hahmon taakse ja olla aivan joku muu.

Harrastuksena larppaaminen ei vaadi muuta kuin sen, että mieluiseen peliin mukaan päästyään etsii hahmolleen sopivimman asustuksen, saapuu paikalle ja eläytyy parhaan kykynsä ja voimavarojensa mukaan hahmoonsa yhdessä muiden pelaajien kanssa. Ei tarvitse pystyä käymään treeneissä joka viikko tai maksaa kuntosalin tai urheiluseuran kuukausi- ja jäsenmaksuja vaikkei ole varma, pystyykö palveluja käyttämään koko rahan edestä. Kun tietää, että jaksamista vaaditaan vain larpin keston ajan, voimavaroja on paljon helpompi ammentaa vähän tyhjemmästäkin kaivosta.

Ei se tietenkään sitä tarkoita, että larppaaminen kroonisesti sairaana olisi aina helppoa. Joskus larppi vie mennessään ja pelin aikana pahentuneen kiputilanteen tajuaa vasta pelin jälkeen. Vastikään pelatussa larpissa jouduin hakemaan kesken pelin särkylääkettä ja pötkähtämään sohvalle lepäämään. Tässä suhteessa larppaaminen on kuitenkin anteeksiantava harrastus: pelaajia kehotetaan pitämään huolta itsestään ja toisistaan, lepäämiselle on lähes aina järjestetty oma rauhallinen tila ja kanssapelaajat suhtautuvat erilaisiin tilanteisiin usein tosi ihanasti ja lämpimästi.
Immersiolla, eli tarinaan uppoamisella, on toisinaan ollut myös helpottava vaikutus kipuihin. Oon voinut tulla kipeänä ja väsyneenä pelipaikalle, mutta pelattuani hahmoani kahdeksan tuntia, oonkin pelin jälkeen täynnä energiaa ja hämmästyttävän kivuton. Mieli on hetkeksi voittanut kehon ja vaikka tiedän, ettei sairauttaan voi larpata pois, niin niistä kivuttomista endorfiinihetkistä oon kyllä silti joka kerta nauttinut täysin rinnoin. Näin mua on aikanaan myös kipupolilta neuvottu tekemään. Mielihyvää tuottavat asiat, oli kyse sitten mieluisesta harrastuksesta, lempiruuasta tai hikitreenistä, on ehdottoman tärkeitä kivun hoidolle. Hyvinvoiva mieli käsittelee kipua paremmin ja mielihyvä hoitaa mieltä.

Joskus immersiosta on raskasta palata omaan kehoon ja sen kipuihin. Kroonisesti sairaana larppaajana oon pyrkinyt pitämään huolta, että lasku arkeen kotiin palattua olisi mahdollisimman pehmeä. Palautuminen fyysisesti raskaasta larppiviikonlopusta voi vaatia noutoruokaa, Netflixiä ja ihan vain lepoa. Silti koen, että ainakin minulle larppaaminen on antanut niin paljon enemmän kuin se yhden viikonlopun aikana voisi koskaan viedä. Seikkailu on sallittua, myös meille kroonisesti sairaille.

Jos tän tekstin myötä kiinnostuit larppaamisesta, niin lisätietoa löytyy osoitteesta: https://larp.fi/  Ehkä nähdään joskus jossain yhteisessä tarinassa!

Kirjoittelemisiin,

Elisa