Moona-blogi

Kaikki on hyvin, kuuluu oikein hyvää!

Itseasiassa ei, juksasin. Oikeastaan päinvastoin. Hermokipu on ärsyyntynyt taas töiden alkaessa kesäloman jälkeen ja kipu huutaa lähes 24/7. Silti tuntuu ihan mahdottomalta vastata jotain muuta, kuin että ihan hyvää kuuluu. Kateellisena katson, kun työkaveri lähtee kesken työpäivän selkäkipujen takia kotiin. Voisinpa minäkin. Sijaistaessani flunssaisen työkaverin tanssitunteja en pääse karkuun ajatusta siitä, että olisinpa minäkin flunssaisena kotona. Haluaisin vaan olla rauhassa kipeä, ilman selittelyjä tai sinnittelyä. Vaikka töissä on kivaa, haaveilen silti päivittäin sairaslomasta.

Tuntuu, että olen äärirajolla, enkä jaksaisi enää pinnistellä kivun yli. Vaikka kuinka kiellän, herään siihen todellisuuteen, että työni pahentaa kipujani. Haluaisin olla täysverinen ja energinen yhteiskunnan jäsen, mutta tuntuu, että en millään saavuta asetettuja vaatimuksia tai maaleja. Yritän olla normaali työssä käyvä ihminen, mutta olen aivan loppu nyt tästä neljänä päivänä viikosta työskentelystä. Joka on siis epäonnistuminen jo sinällään, koska enhän edes pysty viiteen päivään joka on oletettu normaali.

Inhoan sitä, kun tässä työ- ja suorituskeskeisessä kulttuurissa joudun selittelemään ja keksimään perusteluja, miksi en tee enempää töitä. Ja inhoan myös sitä, kun siitä jatkuvasti kysellään. Minua ärsyttää, kun töissä henkilöstön palaveri isketään minun vapaapäivälleni ja sitten pomo pääsee paheksumaan, kun olen niin vaikea työntekijä, kun en haluaisi sinne osallistua. Tunnen hirveästi inhoa itseänikin kohtaan siitä, kun "heittäydyn vaikeaksi" ja yritän asettaa rajoja. Omasta hyvinvoinnista on niin pirun vaikea pitää huolta!

Viime syksynä tein ison investoinnin hyvinvointiini ja ostin auton. Ennen sitä kuljin aina kaikki matkat pyörällä, jonka satula ja matkan töyssyt pahensivat kipujani. Nyt elän kuitenkin tilanteessa, jossa minulla ei oikeastaan olisi varaa pitää autoa, koska työskentelen vain ne neljä päivää viikosta. Samaan aikaan tiedän, että ilman auton tuomaa helpotusta työmatkoihin en pystyisi edes tähän neljään työpäivään.

Kivun yllättävin vaikutus on juurikin ollut taloudellinen. Jotenkin en osannut aikaisemmin ajatella jaksamisen ja kivun vaikutusta tähän alueeseen. Joudun jatkuvasti miettimään valintojani sekä sen kannalta, että miten paljon siedän kipua, kuin että miten pärjään rahallisesti. Esimerkiksi jos nyt tankkaan auton, täytyy aina laskea, että onhan minulla myös varaa sekä kipulääkkeisiini että ruokaan. Omaa talouttani miettiessä ja pennejäni laskiessa sairaslomalle jääntikin tuntuu yhä kaukaisemmalta.

Taloudellisessa ahdingossa ja vulvodyniassa on se yhteistä, että niistä on todella vaikea puhua. Avunkin pyytäminen on vaikeaa, koska silloin nimenomaan pitäisi kertoa ääneen mistä kenkä puristaa. Jotenkin kasvatuksen kautta minuun on vielä iskostunut, että itse pitäisi pärjätä ja apua pyydetään vain äärimmäisessä hädässä. Myös silloin, kun olen apua saanut, on se tuntunut häpeälliseltä epäonnistumiselta. Olisihan se nyt tuon verran pitänyt sitä kipua kestää, muilla menee vielä huonommin. Ja mokoma tyhmä yhteiskunnan pummi, kun tarvitset sitä asumistukea selvitäksesi vuokrasta.

Tämä on ensimmäinen syksy, kun oikeasti mietin pystynkö nykyiseen ammattiini tanssinopettajana. Vaikka moni ammatillinen unelma toteutuikin nyt heti kauden alussa, on fyysinen vointini ja vulvodyniakipuni ollut todella kuralla. Lisäksi taloudellinen ahdinkoni on tuonut lisää kuormitusta; tanssinopettajan ammatti kun on vielä yleisestikin maailmankuvani mukaan Suomessa hyvin alipalkattu ja lisäksi teen "vajaata" viikkoa. Onko tämä kaikki sen arvoista? Olen kyllä juuri unelmieni ammatissa, mutta en koskaan uskonut sen olevan näin vaikeaa ja kuormittavaa. Ajatusteni suunta vaihtuu päivittäin useita kertoja ja vaikka lähes aina töistä lähtiessäni on hyvä mieli kun menin, iskee kivun todellinen määrä yleensä vasta kotona rauhoittuessa. Onko tämä sitä elämää jonka haluan; suoriudun töistä, mutta vointini ei salli oikein mitään muuta elämää? Olen tienristeyksessä, josta jokainen reitti näyttää sumuiselta ja valinta on edessä minne päin otan seuraavan askeleeni. Ainoa varma on se, että tilanne ei voi jatkua näin.

Polkka

Olen nyt ollut neljä viikkoa sairauslomalla. Kiputilanne on pahentunut uusiin sfääreihin. Myös jaksaminen on ollut kovilla. Olen silti jaksanut hakea apua tilanteeseeni. 

Jatkuva polttava ja pistelevä kipu on ottanut vallan nilkoistani ja käsistäni. Olen saanut vahvoja kipulääkkeitä, joista on mennyt sekaisin niin pää kuin vatsakin. Olen joutunut laittamaan pitkälle tauolle rakkaat harrastukseni zumban ja vesijumpan. Ainoa mikä onnistuu nyt, on kevyt kävely, hyvänä päivänä. Välillä oikea jalkani on niin kipeä, etten voi edes astua sille. 

Mietin yhtenä päivänä, että työterveyden hoitoani ei ole suunniteltu "tällaisille tapauksille". Siellä yleensä käydään hakemassa sairaslomaa flunssaan, vatsatautiin tai antibioottikuuri johonkin bakteeritautiin. Olen poikkeus. Viikkokaupalla palaan uudestaan ja uudestaan työterveyteni palveluihin. Välillä hoitaa yksi lääkäri - seuraavassa hetkessä toinen. On hoitajaa, lääkäriä, fyssaria, erityislääkäriä, ravitsemusterapeuttia, psykologia, psykiatria, reumatologia... Otan ilon irti palvelusta koko rahalla. Olen myös kuormittanut edelleen Naistenpoliklinikkaa viesteilläni, ja kävinpä terveysasemallakin ottamassa yksityisen määräämät verikokeet, joita työterveyshuolto ei halunnut maksaa. Seitsemän kuukauden jonotukseni kipupolille jatkuu. 

Pitkään sairastaessa aika ja maailma ympärillä ikään kuin pysähtyy. Ei ole niin väliä, mikä aika päivästä on menossa tai onko arki vai viikonloppu. Sama setti vain jatkuu. Läheiset ihmiseni ovat käyneet katsomassa minua. Huomaan huolestuneisuuden heidän katseistaan ja ilmeistään. Itsestä ehkä pahemmalta tuntuu se, kun joku läheinen on huolissaan minusta ja kysyy kiltisti, voisiko jotenkin auttaa. Se pistää itkettämään. En halua olla vaivaksi, enpä tietenkään. 

Työterveyshoitajani on onneksi ihana. Hänen kanssaan kävimme tunnin puhelun terveystilanteestani ja hän otti homman tosissaan. Hän varaili minulle aikoja eteenpäin ja järjesti lähetteitä spesialisteille, kun itse olen jo aika uupunut. Hän myös neuvoi, että voisimme koittaa miettiä pienempiä tavoitteita minulle, kuten osittain töihin palaamisen tai jollekin kevyelle ryhmäliikuntatunnille osallistumisen. Tilanteeni ei tule hetkessä muuttumaan, eikä terveyteni palaa hetkessä, vaikka niin toivoisinkin.  

Yritän kovasti hyväksyä oman “vajavaisuuteni”. Nyt en pysty tavallisiin liikunta- tai työsuorituksiin. Eikä minun tarvitse kivuissani väkisin imuroida. Onneksi sain miehen valjastettua siihen hommaan. Yritän nyt löytää niitä pieniä asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä ja joissa pärjään. Kaipa ne töissäkin ovat joskus pärjänneet ennen minua ja nyt joutuvat opettelemaan pärjäämään ilman. Ehkä maailma pyörii sittenkin, vaikka minä nyt lepään. Olen sen ansainnut.

Ansku

Viime viikolla hyvästelimme kaikki Moona-blogista tänä keväänä lähtevät kirjoittajat. Mutta ei kevätkausi siihen vielä lopu! Jatkamme aina 13.6. asti.

Elämä hermosärkyjen kanssa on ollut vaihtelevaa. Lääkityksellä olen saanut pienennettyä kipukynnystäni ja kipujen tasoa ”pienemmälle”. Järjestin kuitenkin itselleni lisähaasteita unohtamalla kipulääkkeeni kotiin ulkomaanreissultani. Alkoi selvittely lääkkeiden saamiseksi. 

Hermosärkylääkkeiden annostelua säädetään portaittain, eikä niitä voi lopettaa kuin seinään, vaan ne ajetaan alas pienentämällä määrää. Itselleni kävi kuitenkin moka, kun unohdin lääkkeet kotiin Turkin lomamatkaltani. Muutamassa päivässä jo alkoi päänsärky ja pahoinvointi, ja tajusin, etten pärjää ilman lääkkeitäni. Otin siis yhteyttä hotellini lääkäriin.

Turkissa terveydenhoito ei toimi aivan samalla tavalla kuin Suomessa. Hotellini lääkäri totesi minulle, ettei hänellä ole lupaa kirjoittaa reseptejä vahvoihin lääkkeisiin vaan minun pitäisi mennä sairaalaan reseptin saadakseni. Minut lähetettiin yksityiskuljetuksella sairaalaan, kun olin kertonut sairaudestani ja lääkkeiden tarpeestani.

Yksityisessä sairaalassa jouduin alkuun täyttämään lomakkeita. Vakuutukseni ei kuulemma kelvannut vaan minun pitäisi jälkikäteen hakea korvauksia vakuutusyhtiöstäni. Huoh. Jouduin maksamaan 300 e, että pääsen lääkärin vastaanotolle, jossa minulle kirjoitettaisiin resepti. Miten absurdi tilanne! Kuinka moni ”normaali ihminen” joutuu odottelemaan ulkomailla yksityissairaalassa, vain saadakseen lääkkeensä? Pääsin selittelemään englanniksi, mikä on endometrioosi ja mitä se tarkoittaa kohdallani. Ja usealle vieraalle henkilölle selittelin samat tarinat. Ikään kuin ei riittäisi se, kuinka monelle lääkärille olen jo Suomessa selitellyt tilannettani. Lisäksi ihmeteltiin moneen kertaan, miten voin tarvita niin vahvaa lääkettä.

Muistan, kun aikoinaan lomareissuilla ainoa murhe oli se, onko laittanut tarpeeksi aurinkorasvaa. Nyt pitää miettiä tarkkaan kaikki eri lääkkeet mukaan, itse matkakohde ja onko tekeminen sellaista, että pärjään. Pahoinvointini vuoksi en esimerkiksi voinut mennä alkuun ollenkaan makoilemaan rannalle. Lääkkeideni saaminen kuitenkin onneksi paransi vointiani, ja loppuloma alkoi sujua paremmin.

Pohdin myös suomalaista terveydenhoitoa. Vaikka naistenklinikalle lähetteen saaminen voi olla toisille hankalaa, koen itse päässeeni hoitoon suht helposti. Ja naistenklinikalla käyntimaksut ovat n. 50 e luokkaa, mikä ei tähän verrattuna tunnu hurjalta. Lisäksi saan ensin asioida rauhassa, ja lasku tulee minulle vasta myöhemmin.

Olen ennenkin pohtinut, aiheuttavatko juuri nuo lääkkeeni minulle unohtelua. Olen unohdellut juuri tällaisia pikku asioita arjessa, toki tämä tuli kalliimmaksi kuin muut. Lääkärikäynti oli onneksi ripeä, sain reseptin ja pääsin hakemaan lähiapteekista lääkkeeni. Lopuksi minut kyydittiin takaisin hotellille. Kyllä nämäkin asiat kasvattavat; selvisin vieraassa maassa omin päin ilman apua, kerroin sairaudestani ihmisille, jotka eivät oikein edes osanneet englantia ja sain asiani hoidettua. Tämän sairauden kanssa on oppinut hakemaan apua ja taistelemaan itsensä puolesta, selviytymään tilanteista voittajana.

Ansku

Viimeksi pohdin työssä jaksamistani kuormittavassa ja työläässä työtilanteesta. Lisähaasteita oli tuonut myös ystäväni hermosärky, joka on nyt pari vuotta vaikuttanut aktiivisesti elämääni. Se on tuonut erinäisiä haasteita.

Hermosärkyni alkoi pari vuotta sitten, kun olin kärsinyt pitkään jatkuneista endometrioosin aiheuttaneista kivuista ja tulehduksista, eikä kivulle löytynyt loppua tai taukoa. Lääkärini totesi, että kipuni on siis kroonistunut elimistööni ja ilmenee jatkuvana hermosärkynä. Kroonistunutta kipua on koitettu saada loppumaan tai vähenemään hermokipulääkkeillä, tässä kuitenkaan vielä täysin onnistumatta. Välillä on näyttänyt paremmalta, että kipu olisi selkeästi vähentynyt tai jopa kadonnut, nyt se on palaillut hiljalleen elämääni.

Viime kesänä elin suht kivutonta aikaa ja kipu oli jäänyt “horrostilaan”. Syksyllä, uuden työn aloitettuani ja stressin lisäännyttyä myös hermokipu on palannut vähitellen. Kipukohtaukset tulevat yleensä täysin yllättäen ja voivat kestää muutamasta minuutista jopa puoleen tuntiin, tai jopa koko illan. Yleensä kipu pakottaa keskeyttämään senhetkiset puuhani ja pysähtymään, menemään makuulle, mikäli mahdollista, ja odottamaan että kipukohtaus menisi ohi. Monesti otan lämpömaton syliini, tämä auttaa kroppaa palautumaan helpommin.

Ystäväni hermosärky on muokannut ja rajoittanut elämääni. Joudun miettimään etukäteen jaksamistani ja voimavarojani. Montako kertaa viikossa voin harrastaa raskaampaa liikuntaa, ettei kipu ota täysin otettaan minusta. Milloin voin lähteä tapaamaan ystävää tai matkustaa jonnekin, olenko levännyt sitä ennen tarpeeksi, ettei kipu provosoidu ja tee elämästä tuskaista. Monesti rankempien treenien jälkeen kipu iskee voimakkaana ja mietin, että tässäkö nyt sitten oli kiitos siitä, että koitin harrastaa liikuntaa ja pitää itsestäni huolta. Kuitenkin koen olevani itseäni kohtaan velvollinen liikuttamaan kehoani. Työterveyslääkäri totesi minulla rasvamaksan, johon kuulemma tepsii liikunta ja oikea ruokavalio. No, kerroin hänelle tilanteestani ja kuinka harrastan jo “oman maksimini” liikuntaa, kipujeni rajoissa ja syön suht terveellisesti, että miten tästä parannetaan. Hän ei osannut sanoa.

Sain puhelun naistenpoliklinikan lääkäriltäni ja hän ehdotti taas hermosärkylääkkeen annoksen nostamista. Samalla hän kysyi, mitä muuta apua olen tilanteeseeni hakenut. Kerroin kaikista muutaman viime vuoden vaiheista ja lääkärini totesi, että oletpas jaksanut sinnikkäästi hakea apua ja tehnyt paljon tilanteesi eteen. Tästä tuli hyvä mieli. Minulla oli myös ravitsemusterapian etätapaaminen ja terapeuttikin totesi, että oletpa ottanut hyvin selvää asioista ja hoitanut itseäsi oma-aloitteisesti. Ja vaikka itse olinkin kriittinen ruokavaliotani kohtaan, siinä oli hänen mielestään todella paljon hyviä elementtejä, mietitty, mitä vaihtelevasti toimiva suolistoni kestää ja kuinka estäisin nälkäpiikkini ja söisin säännöllisesti.

Näistä positiivisista palautteista tuli itselle tosi hyvä mieli. Olen toiminut oikein, omaksi parhaakseni, enkä voi olla siitä kriittinen itseäni kohtaan, kuten usein tapanani on olla ylikriittinen itseäni kohtaan. Tämä myös tuotti mielihyvää ja sai koko kropankin paremmalle tuulelle. Kuinka ihmeellinen onkaan positiivisen ajatuksen voima. Sanoisinkin pitkäaikaisesti sairaiden henkilöiden läheisille, että kannustakaa ja tsempatkaa heitä. Auttakaa heitä huomaamaan pienetkin hyvät asiat, joita he ovat tehneet oman hyvinvointinsa tueksi. Kysykää, kuinka he jaksavat ja saakaa heidät huomaamaan, että pienetkin hyvät teot itsensä jaksamisen eteen voivat tuoda tätä mielihyvää ja helpottaa haastavassa kiputilanteessa painiskelua.

Ansku