Olen paininut viime viikkoina - ei, jopa viime kuukausina - paljon erilaisten työkykyyn liittyvien ajatusten kanssa. Olenko 100%:sti työkykyinen, jos opiskelen 50%:sti ja teen vapaaehtoishommia siihen päälle joinakin viikkoina niin, että päivät tuntuvat varsin täysiltä? Olenko yhteiskunnan tuilla lorviva laiskuri, kun annan itsestäni paljon sellaisiin yhteisöihin, joista minulle ei kuitenkaan makseta palkkaa, ja opiskelen samalla vain osa-aikaisesti? Olenko jo lipsahtanut kannustinloukkuun, kun jatkuvasti elän Kelan etuuksilla, en tienaa itse rahaa kuin ehkä 50 euroa kuussa ja teen sitä minulle työksi määrättyä hommaa - opiskelua - vain puolet siitä, mitä ylemmältä taholta on tavoitteeksi määritelty?
Onko minulla lupa tähän? Kuka sen määrittelee? Mikä on vapaa-ajan hinta, ja onko siihen jokaisella varaa?
Yhteiskunnassa on keskusteltu kautta aikain siitä, miten heikommin pärjääviä pitäisi tukea. Vuosikymmenet olen saanut kuulla milloin kenenkin kommentteja milloin mistäkin turhanpäiväisestä asiasta, johon verorahoja tuhlataan. Kasvaessani lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi sain kasvaa yhteiskuntaan, jossa jokaiselta odotetaan saman verran töitä ja jossa on häpeä siipeillä muiden tuloilla. Siis käyttää niitä Kelan etuuksia.
Hain juuri ammatillista kuntoutusta koulutukseni loppuun saattamiseen. (Tai jos nyt saisin edes sen kandidaatin tutkinnon kasaan tässä.) Hakemusta täyttäessä se valheellinen tunne omasta terveydestä taas hiipi mieleen: mitä jos olenkin oikeasti ihan pystyvä, ja onhan kaikilla enemmän tai vähemmän haasteita kuitenkin. Ei kai kukaan ole täydellisen terve kuitenkaan. Samalla kuitenkin tiedän, etten voi hakea osa-aikatöitäkään - en jaksaisi tehdä töitä ja opiskella samaan aikaan: kehoni ei jaksaisi, mieleni ei jaksaisi.
Niin monet kerrat olen puoliltapäivin sanonut iloisesti hämmentyneenä, ettei ole ollut tänään vielä kipuja laisinkaan, ja iltapäivä kahdesta eteenpäin hillinnyt kipuja niin vaihtoehtoisin keinoin kuin lääkkeilläkin. Viimeisen kuuden viikon aikana minulla on ollut 3 kipukohtausta. Iltaisin neljän jälkeen nousee useinkin endometrioosin nostamat iltalämmöt, jolloin värjöttelen useiden peittojen alla katsomassa televisiota ja toivon, etten palelisi niin kovasti. Jos 100%:n työajan jälkeen käteen jäävä vapaa-aika jää vain ja ainoastaan, tai edes suurimmaksi osaksi, sairastamiselle ja työpäivän rasituksista toipumiselle oman romuluisen kehonsa kanssa - eikö silloin mieli huuda lepoa ja niitä omia rakkaita harrastuksia ja omaa aikaa? Ei kai kukaan voi tehdä vain töitä tässä elämässä?
Viime kuukausina on toisaalta ollut paljon keskustelua työelämän ja suomalaisen työkulttuurin muutoksista. Sanna Marinin esille nostamat 6 tunnin työpäivät tai nelipäiväinen työviikko ilahduttivat minua suuresti. Tämän (utopiaksikin kutsutun) mahdollisen tulevaisuuden järjestelyn myötä kerrankin tuli olo, että ehkä - ehkä - minäkin voisin kyetä siihen samaan työmäärään, mihin muutkin.
En usko olevani ainut endometrioosia sairastava, tai ainut mielenterveyden haasteita kokeva, tai ainut ylipäätänsä tavalla tai toisella kroonisesti sairas, joka kokee nykyisen työelämän vaatimukset kovina ja epäreiluina. Olen ollut siinä mielessä onnekaskin, että olen tavannut kehoni rajat näin nuorena, vielä opiskelujen aikana - en ole ehtinyt kiinnittyä työelämään ja ajautua tilanteeseen, jossa olisin jo täysipäiväisesti töissä, ja vapaa-ajallani lähes aina sairastamassa ja lepäämässä. Uskoisin, että sellaisiakin elämäntilanteita löytyy, ja toivoisin, että jokainen meistä pystyisi muokkaamaan omaa elämäänsä sellaiseksi, jossa työ ja vapaa-aika ovat tasapainossa.