Mulla on ollut yläasteelta asti haaveena käydä intti. En ole siitä isänmaallisimmasta päästä, mutta johtajakoulutus- ja kokemusmielessä armeijan käyminen on aina kiinnostanut. Jotenkin tuntuu omalta jutulta. Lisäksi olin lukion alussa varma, että haluan Tampereelle poliisikouluun. No suunnitelmat ovat muuttuneet jatko-opintohaaveiden suhteen, mutta inttihaave on säilynyt.
Haave kuitenkin jäi endometrioosin myötä. Silloin kiputilanne oli haastava ja pelkäsin, miten pärjään esimerkiksi pidemmillä matkoilla, jos jo bussipysäkille käveleminen aiheutti kipua. Entä jos vaikka saisin kipukohtauksen keskellä metsää? Äitini rohkaisevasti tokaisi, että kyllä sut joku sieltä metsästä pois kantaa.
Poikaystävän kutsunnat ovat ensi syksynä ja sen innoittamana kuitenkin päätin, että haluan edes yrittää. Ei ainakaan tarvitse jäädä miettimään, että pääsisinkö vai enkö. Tuumasta toimeen: soitin kutsuntatarkastusajan lääkärille ja täytin tarvittavat lomakkeet. Aloin olemaan jopa melko toiveikas asian suhteen. Lääkärin vastaanotolla kuitenkin todellisuus iski vastoin kasvoja.
Olin koko ajan stressannut endometrioosia niin paljon, etten ollut edes kunnolla ehtinyt miettimään muita esteitä, kuten aktiivista mielialalääkitystä. Niinpä matkani kutsuntoja kohti tyssäsi siihen. En ole palveluskelpoinen. ”Katsotaan ensi vuonna”, sanoi lääkäri.
Tuntuu epäreilulta, että sairaus ja sairaudet, joille ei voi itse mitään, määrittelevät elämää. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka epäreilulta tuntuu, että esimerkiksi alkoholin käyttö ei ole endometrioosin kanssa omista valinnoista kiinni. Samalla tavalla kuin Charlotta on kirjoittanut lapsettomuuden pelosta.
Kirjoitan tälläkin hetkellä itku silmässä. Turhauttaa, miten itse ei voi asioille mitään. Armeija oli mulle tärkeä tavoite, jota todella odotin. Nyt en tiedä koska se voisi toteutua, jos edes toteutuu. Mahdollisuus päästä kutsunnoista läpi makaa lääkehoidon varassa. Niin kauan, kun käytössäni on pitkäaikainen säännöllinen lääkitys, ei palvelukseen ole asiaa. Karua, mutta totta. Tietenkin ymmärrän maanpuolustuksen linjan asiassa, mutta ei se poista tilanteen aiheuttamaa harmitusta.
Päässäni vilisi jo ajatuksia siitä, kuinka lopettaisin lääkehoidon, jotta ensi kerralla pääsisin kutsuntoihin saakka. Järki käteen, totesin itselleni. Ne kaikki lääkkeet on määrätty ihan syystä. Tuntuu silti brutaalilta, että oman terveyden ja siitä huolehtimisen vuoksi todennäköisesti joutuu luopumaan pitkäaikaisesta tavoitteesta. Vaikka kuinka ajattelisi sen olevan vain omaksi parhaaksi, on poissuljetuksi tulemisen tunne olemassa.
Toisaalta, ei sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Elämäntilanteet muuttuvat jatkuvasti, samoin terveydentila, varsinkin sairastaessa. Onhan mullakin olemassa vielä mahdollisuus, vaikkakin melko epätodennäköinen sellainen. Haluaisin kuitenkin toivoa parasta, mutta aina voin luoda uusia unelmia ja tavoitteita vanhojen tilalle. Helppoa se ei ole, mutta ei elämä aina olekaan.